Pia Valkonen

Janne Saarikiven Suomen kieli ja mieli osa II

su 26.1.2020

Eilen jouduin sellaisen kirjoituspyörteen valtaan, että loppujen lopuksi unohdin Janne Saarikiven Suomen mielen ja kielen. Rutakon kirjastonjohtajasta sanoin vistosti, koska jouduimme hänen kanssaan kummalliseen hankaukseen muutama vuosi sitten. Toin kirjastolle kierrätyskirjoja, mielestäni ihan hyviä, en tarjotellut yhtään kirjavaliota kenenkään riesaksi, ja jotenkin kirjastonjohtajalta paloivat hihat. Ilmeisesti häneltä oli aikaisemminkin kysytty, miksi Rutakon kirjastolla ei ole kierrätyshyllyä ja lopulta johtaja alkoi känistä: "Kirjastorakennus on ahdas, hyllyn pitäisi olla samaa sarjaa ja samalta valmistajalta kuin muutkin kirjaston kalusteet! Ja semmoinen hylly on kallis, ei ole varaa, blaa, blaa, blaa!"

Taisin osua arkaan paikkaan vaatimuksineni. Julistin mielessäni sodan ja ajattelin, että kun rikastun, tilaan kirjastonkalustevalmistajalta saman sarjan pikkuruisen hyllyn ja vien sen vaivihkaa Sonkajärven kirjaston eteiseen. Panen mukaan siemeneksi muutamat kierrätyskirjat ja kierrän ympäri aniilinpunaisen rusetin. Mukaan kortti, joka kertoo hyllyn tulleen lahjoituksena korvenraivaajien liputtajilta. Ajatus on toteuttamatta varain puutteen vuoksi.

Meidän kommunisti-anarkistiryhmämme nimittäin on vapun 2010 alla antanut kirjaston pihalla olleelle raivaajapatsaalle punalipun käteen. Saimme lempeät nuhteet Sonkajärven kunnanjohtajalta ja kommunistijohtaja Julkus-Asko pääsi Iisalmen Sanomien haastatteluun. Ne olivat aikoja ne!

Liputtamalla patsaan yhdessä tovereiden kanssa halusin jonkin merkinnän Sonkajärven kirjastorakennukseen. Aviomieheni Matti on ollut rakennuksen vastaavana mestarina ja olemme useasti käyneet perheenä ihailemassa rakennuksen valuja.

Joo, ollaan tänään kotona keskusteltu. Juu. Juuri nyt ei erityisemmin ole sellainen olo, että haluaisin olla suuri ihminen. Olen tänään ollut vuorotellen vihainen ja pettynyt. Pettynyt ja vihainen. Sekä kummalla tavalla helpottunut. Mätäpaiseet sen kun puhkeilevat.

Joka tapauksessa, kun luin Janne Saarikiven Suomen kielen ja mielen ja siitä Karl Popperin kolmiulotteisesta näkökulmikosta olevaiseen - on fysikaalisten ilmiöiden taso, aistimusten taso sekä kulttuuristen ja sosiaalisten suhteiden taso - tuli ihan aivomyrsky. Kun puu kaatuu metsässä, syntyvät ääniaallot fysikaalisena ilmiönä ja jos ääniaallot kohtaavat jonkun elollisen aistielimet tai riistakameran mikrofonin (voi kiesus, tuliko Pällikkäällä viime kesänä riistakameraan myös ääni!!!!), syntyy aistimus. Se, että toimittajatutkintolaiset kuittasivat puun kaatumisesta metsässä, kuuluuko ääni, jos kukaan ei ole kuulemassa, tilaamalla vielä toisen tuopin, on täynnä sosiaalisia ja kulttuurisia kerrostumia. Ja johti näin jälkikäteen harmistumisen siitä, että asiaa emme sen koomin ottaneet esille enkä tästä syystä aio Tallinnaan 85-toimittajatutkintolaisten kokoontumisajoon.

Vuosi 1985 Tampereen yliopistossa meinasi keskeyttää Otavan opistossa edellisvuonna alkaneen älyllisen kehitykseni. Koetin vielä kerran jotain ajatteluntapaista, kun väänsin harjoitustoimitusopettajamme kanssa siitä, että hänen mielestään Maslowin tarvehierarkia ei sovellut uutiskriteereiden pohjaksi. Minun mielestä ruoantuotantoa koskevat uutiset olivat kaikkein tärkeimpiä sen vuoksi, että ihmisen ensisijainen tarve on pysytellä hengissä ja jotta näppylänaamainen journalistiopettaja isolla palkallaan pysyy hengissä, jonkun on tuotettava ruokaa.

Muistan kuinka hän spagettivartalollaan kumartui ylleni ja ikään kuin halveksivat sylkiroiskeet olisivat pärskähtäneet otsalleni. Ei kai voida olettaa, että ruokauutiset olisivat kaikkein tärkeimpiä, hän mylvähteli. Muistan tapauksen nyt, kun on pelättävissä on, että ei mene kuin kymmenen vuotta ja isot alueet maapallolla ovat viljelykelvottomia.

Journalistiopettajamme, jos nyt on enää hengissä, saa puolestani mutustella isot eläkesetelinsä, kun elintarvikepula uhkaa. Minä mieluusti pysyn väleissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka osaavat viljellä maata. Meidän piha muuten on hiekkapitoista. Tässä saisi kasvatettua perunoita. Mullasta on osin pihallamme pula. Sen vuoksi emme haravoi vaahteranlehtiä. Olemme me oikeastaan sellaisia molemmat, että ei vain huvita haravoida, mutta lehdistä tulee aikanaan lisää multaa tähän.

Janne Saarikivi päättää innovoivan kirjansa suruun siitä, että englanti alkaa olla yliopistoihmisten pakkokieli. Varhaiskristitttyjen aikaan Välimeren maissa sellaiset ihmiset, jotka olivat ulkomaalaisten kanssa tekemisissä puhuivat koinee-kreikkaa (m.kreik. ἡ κοινὴ διάλεκτος, hē koinē dialektos, ”yleismurre”). Meidän aikamme koinee-kreikka voisi olla tankeroenglanti tai jos milleniaalit eivät tankero-termiä tunnista, voinemme puhua rallienglannista.

Saattaahan se olla, että englannista tulee maailmankansalaisten yhteinen kieli. Arvelen kyllä, että kielet sekoittuvat sitä ennen - onhan nykyisistäkin suomen kielen sanoista iso osa lainaa. Sanojen historia, joita Janne Saarikivi kirjassaan valottaa, on ihan järisyttäväntärisyttävän kiehtova. Otetaan nyt vaikka sana lepakko. En tosin haluaisi olla kääntämässä lepakkoa lesbomerkityksessä venäläisille. Suorana käännöksenä летучая мышь ei oikein käy järkeen. Se on vähän sama kuin Suomi-Venäjä-seurojen Venäjää kaaliin -kampanja - Русский язык в капустy Tai ehkä nyt voisinkin tulkata, kun olen lukenut Saarikiven kirjaamat Sapho-Lesbos-lesbo-lepakko -kuljetukset.

Jostainhan se on - miksei sitten englannista - tultava maailmankansalaisten kieli, jos sitä maailmandemokratiaa aletaan tässä hioa. Kapitalismi kaatuu vain kaikkien proletaarien liityttyä yhteen. Ehkä tässä kohtaa pitää jättää tunteilut ja ajatella pragmaattisesti; pääasia, että ihmiset löytävät keinon kommunikoida keskenään.

Sitäkin mietin, olenko Noam Chomskyn yhteisen kieliopin vaiko Edward Sapir-Benjamin Whorfin kieliteorian, jonka mukaan eri kielten puhujat elävät ikään kuin eri maailmoissa, koska heidän kielissään on erilaiset käsitteet. Tätä samaa olen miettinyt lukiessani Kielen tajua (toim. Irina Piippo, Johanna Vaattovaara ja Eero Voutilainen). Joku kirjan kirjoittajista arvosteli Noam Chomskyn yhteiskielioppiteoriaa ja koska Matti meni käynnistämään Pajeroa ja koirat pitää juoksuttaa tänäänkin, en etsi nyt arvostelmaa tähän, sitä paitsi kirja sijaitsee yläkerrassa ja siellä on tällä hetkellä vain kymmenen astetta lämmintä. Yucca on jo paleltunut.

Olen sitä mieltä, että jonkinlainen yhteinen kielioppi ehkä on. Kielten yhteinen kielioppi on se, että koska ihminen on päättänyt viestiä äänteillä ja eleillä, ihminen ei voi ylittää viestiessään fysiologisia lainalaisuuksia. Ihminen ei esimerkiksi viestin hajuilla - esimerkiksi piereskelemällä niin kuin jokin skunkki. Tosin hajut ovat merkittäviä esimerkiksi parisuhteen muodostamisen kannalta, mutta en nyt mene näihin hajujuttuihin tämän enempää.

Nyt pitäisi katsoa elokuva, josta Ylä-Savon Subcmandante Marcosin kanssa oli puhe. Mitä tarkoittaa ajatusten siirto? Siirretäänkö ajatuksilla sanoja vai kuvia vai vaikutetaanko jollain mekanismilla (sähkölataus, onko sähkö Jeesus?) suoraan toisen ihmisen aivojen välittäjäaineisiin tai hormonieritykseen?

Pitäisi miettiä myös Ludwig Wittgensteinin muotoilemaa ongelmaa "kieleni rajat ovat maailmani rajat". Sanon kuitenkin privaljakolle Edward Sapir-Benjamin Whorf vastaan, että joo, erikieliset ihmiset elävät kyllä ihan samassa maailmassa, samojen maailmakaikkeuden lakien alaisena ja se, että joskus tuntuu siltä, että olisi ihan eri maailmassa vaikka oman aviopuolison tai kuten minä työnohjaajaopiskelijoiden kanssa, on vain kulttuurista ja sosiaalista pintasilausta.

Jos työnohjaajaopiskelijanaisten keskiluokkaista maali- ja lakkapintaa hieman raaputtaa, on sieltä mahdollista löytää ihminen. Olen vakuuttunut siitä.

Tänä aamuna oli mukavaa käydä Pyryn kanssa postilaatikolla. Pyry kiskoi ihan riivatusti, mutta tässä sitä nyt harjoitellaan. Savon Sanomissa oli uudet Sunnuntaisuomalaissivut. Juttu Sanna Marinista oli sikahyvä! Sunnuntaisuomalainen ei enää taida olla mikään journalistinen runsaudensarvi. Juttuja oli vähän ja kolumneja vielä vähemmän. Runojakaan Sunnuntaisuomalaisessa ei taideta enää julkaista. Sääli.

Kiitos Tikkis-Hannelelle, että soi meidän perheelle Savon Sanomat lahjatilauksena. En enää muistanutkaan, miten kiva on rahnustella kuukengissä, toisin sanoen norjalaisissa lämpökengissä, ja aamutakissa postilaatikolle.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi