Pia Valkonen

Janne Saarikiven Suomen kieli ja mieli
sekä Torsti Lehtisen Sanojen avaruus

la 25.1.2020

Isä täyttäisi tänään sata vuotta. Isä ihaili Johannes Virolaista yli kaiken. Varmaankin paljolti sen takia, että Johannes Virolainen oli raitis ja uskalsi "tehdä niin kuin sydän sanoo" ja heittää pellolle kovanaama-Kaarinan. Lisäksi isä jakoi Virolaisen evakkokokemuksen. Isällä oli sama haava kuin Virolaisella tai meidän Nummenkulman lähinaapureilla Hilja ja Väinö Ollikalla.

Harmittaa kovasti, että muistikovalevylleni ei ole tallentunut selkeitä naapureiden kirvulaiskertomuksia tai iskän ja Väinö Ollikan sotajuttuja. Niitä täytyi olla, minulla on hämärääkin hämärämpi muistuma. Sen muistan selkeästi, että olin lumoutunut kilkattavasta kannakselaisnuotista ja solisevasta puheesta. Muutama viikko sitten Matin kanssa kuuntelimme tuntisotalla Kotuksen, Kotimaisten kielten keskuksen, nettisivuilta murrenäytteitä. Ihastelin karjalaismurteita ja myös eteläpohjalaispuhetapaa.

Tosin monissa murrenäytteissä ärsytti se, että murretutkijat olivat ehtineet paikalle vasta, kun murteenpuhujan muisti oli hapertunut kuivuneeksi pesusieneksi. Osan puheessa logiikasta ei ollut enää juurikaan mitään jäljellä. Kerronta oli hapuilevaa ja jäi vain ärtyneisyys siitä, millainen kertomusten aarreaitta murteenpuhujien kuoltua meni ulottuviltamme. Murretutkijat myöhästyivät.

Kirjoitin ensin sanan unhola ja sitten korjasin siihen, että ulottuviltamme. Uh, inhoan sanaa unhola, mistä sekin tuohon ensin tuli, ja vvvvvihhhaaaaaan niiiiiin sanontoja jokin on sydäntä lähellä tai niin kuin sydän sanoo. Revin aina sanomalehden hampaineni kappaleiksi, jos jossain lehtijutussa toimittajapoloinen kertoo poliitikosta, että nuoret ovat tämän sydäntä lähellä. Toisaalta! Sillä tavoin toimittaja voi ilmaista, että kyseinen poliitikko on tyhjä klišeeautomaatti.

Mieli, kieli ja suomi

Ajatuksenvirta lähti nyt ihan lapasesta, kun luin Janne Saarikiven Suomen kielen ja mielen. Saarikiven kirja on juuri sitä, mitä me Ylä-Savon subcomandante Marcosin kanssa ollaan vuosia otsat rypyssä mietitty. Edellisessä lauseessa on tahallisesti puhekielenomainen passiivirakenne. Sitä paitsi Suuresti Ihailemani Isä Markku Suokonautio luki Janne Saarikiven kirjan heti tuoreeltaan ja kertoi lukemisestaan Sukevalla kirjallisuuspiirissä. Minulla kirja oli hankittuna ja aloitin sitä, mutta jotain kirjoittamisopintoihin liittyvää lukemista ja kirjoittamista tuli väliin.

Sitten Suomen mieli ja kieli joutui Hallan hampaisiin. Marialle pakkasin Helsinkiin mukaan irtolehtipainoksen, jonka kulmaa on koiralapsi nakertanut. Toissa Helsingin-reissulla sanoin, että haluan Suomen mieleni ja kieleni takaisin. Maria sanoi, että toivottavasti minua ei haittaa, sillä hän on merkkaustussilla pannut kirjasta joitain kohtia vahvemmalle. Ei haittaa. On vain ilo, että lapsi lukee!

(Kohta muuten liityn Sukevan eläkeläispiiriin, en tiedä, kokoontuuko kirjallisuuspiirin jälkeen Sukevan kylätalolla (vasemmisto)Eläkeläiset ry vai (kepu)Eläkeliitto ry, mutta sinne jonnekin kylätalon uumeniin kirjallisuuspiiriläiset aina häviävät ja me Marcosin kanssa lounastamme Nesteellä. Emme enää aja Rutakon piiriin, sillä talvella Kajaanintien ja Rutakon välitiet ovat vaaralliset. Kerran mentiin Saabilla kylkimyyryä, kun rengas otti polanteesta kimmokkeen. Näin, kuinka kanssakirjallisuuspiiriläiseni pelästyi ja pelästyin minä itsekin. Toinen syy siihen, että emme mene Rutakolle, on se, että Rutakolla piiri kokoontuu käsittämättömän pienessä tilassa ja itse asiassa koko Sonkajärven kirkonkylän kirjasto on niin ahdas, että minun egoni ja äänekkäät ajatukseni eivät sinne mahdu. Kirjastonjohtaja on mielestäni ärsyttävä känisijä ja vaikka hänen kanssaan ei tarvitse olla välttämättä tekemisissä, jäämme nykyään omiin symposiumeihimme.)

Sanojen avaruus

Viimeksi, kun tapasimme Marcosin kanssa, annoin hänelle Torsti Lehtisen Sanojen avaruuden ja Marcos alkoi lukea sitä heti (kesken kirjallisuuspiirin). Kotiläksyksi sain häneltä J. L. Austinin Näin tehdään sanoilla ja hopsista, on enää puolisentoista viikkoa aikaa minulla se lukea. Sitten on taas Sukevan kirjallisuuspiiri ja senjälkeinen ontologinen seminaari Sukevan Nesteellä, seminaarijatkot Iisalmessa Kahvila Natassa.

Siis tiistaina 4. helmikuuta 2020 kello 10.45 - 13.30 Sukevan Nesteen kotiruokalounaan ääressä puhetta muun muassa Karl Popperin tieto-opillisesta mallista ja ontoista ontologisista pinoista (Janne Saarikivi Suomen kieli ja mieli s. 72). Jatkamme keskustelua noin kello 14.30 - 16 Iisalmessa kahvila Natassa, jos emme saa Sukevan Nesteellä vielä pohdittua J. L. Austenin Näin tehdään sanoilla -kirjaa.

Minua on niin ottanut aivoon, että jossain kohtaa yliopisto-opintojamme meille on annettu mietittäväksemme ajatus siitä, kuuluuko ääni, jos puu metsässä kaatuu eikä kukaan ole kuulemassa sitä.

Siinä kaikki. Ajatus tuli esitetyksi ja toimittajatutkintotoverini halusivat lähteä kaljalle Tillikkaan. Vidu! Kukaan ei halunnut miettiä sitä sen tarkemmin. Tämän vuoksi minulta meinasi ratketa aivoaneurysma silkasta raivosta Vasemmistoliiton puoluekokouksessa Tampereella kesällä 2013, kun kansanedustaja Silvia Modig (vas. nyttemmin jo kyspynyt) mölähti keskenkasvuisuuttaan kesken puheenjohtaja Paavo Arhinmäen linjapuheen, että puhu lyhyesti, me halutaan kaljalle!

Tottahan toki pitää tuntea myötätuntoa kansanedustajan tutinakrapulaa kohtaan, olo oli varmasti hirvittävä, mutta vittu, me maaseudun ja kehäkolmosen ulkopuoliset persumaailmannaiset ja - miehet olimme tulleet satojen kilometrien päästä ihan vakavasti pohtimaan Suomen ja maailman tilaa eikä meitä tod. kiinnostanut katsella, kuinka Kallion punaviinivihreä horjuu olutturvoksissa tuoppi kädessä. Vitutti minua jo vuonna 2008 kunnallisvaalien alla, kun Vasemmistoliiton puoluehallitus tuli vasemmistoristeilylle pikkuisen pierussa, jakautui meidän maalaisten pöytään ja keskeytti tyhmästi pöydissä käydyt mielenkiintoiset keskustelut maireilemalla alentuvasti: "Jokos olette kunnallisvaaliehdokkaiksi ryhtyneet?"

Me maalaiset, rivi-ihmiset, puhuimme oikeista kunnallispoliittisista kysymyksistä. Minä olin keiteleläisten kanssa samassa pöydässä ja olisin niin toivonut, että helsinkiläinen kansanedustajanainen XX (anteeksi, vainajista ei saa puhua pahaa) olisi älynnyt pitää suunsa kiinni ja korvansa auki. Petyin häneen, petyin, petyin, petyin.

Nyttemmin kun olemme saaneet yhteyden (myös sukupuolisen) aviomieheni kanssa toimimaan, olen suostunut harkitsemaan, että aviomiehellänihän saattaa olla ihan ajatuksiakin. Ei vain hyvä perse, mikä sekin hänellä Tom of Finland -ikonina on. Koska hän on perillä fysiikasta, kemiasta ja matematiikasta, etenkin geometriasta, tulimme yhdessä siihen tulokseen, että jos puu kaatuu metsässä, ovat kaatumisesta kuuluvat ääniaallot fysikaalisena ilmiönä olemassa, mutta kuuloaistimusta - eli Karl Popperin kakkoskategorian oliona - ei ole.

Janne Saarikivi Suomen kielessä ja mielessään analysoi joulupukkia. Hän ottaa esille Popperin kolme kategoriaa: materiaalisten olioiden maailman, havaittujen olioiden maailman ja kolmantena ihmismielen ja sosiaalisten suhteiden luoman maailman. Samat oliot näyttävät erilaisilta siitä riippuen, minkä maalman olioina niitä tarkastelee.

Kaatuva puu ei kiinnostanut syksyllä 1985 toimittajatutkinnossa aloittaneita sen enempää materiaalisena kuin aistimuksellisena oliona, ihmismielen ja sosiaalisten suhteiden kudelmanakaan, vaan porukka halusi mennä aina kaljalle. Minäkin halusin sen vuoksi, että halusin kuulua joukkoon. Siinä meni ainakin kaksi vuotta hukkaan.

Kolmantena opiskeluvuonna menin ensin yliopiston kielikeskukseen lukemaan venäjää sivuaineena ja vuoden jälkeen tuumasin, että slaavilaisen filologian laitoksella Pyynikillä edetään paljon perusteellisemmin kuin kielikeskuksessa.

Irtauduin toimittajatutkintolaisista silloin. Sen vuoksi minulla ei ole eläkekertymää. Sillä aikaa, kun minä rakastuin slaavikielten morfeemeihin ja tutkin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen rakennetta ja historiaa, raketin lailla valtamediassa etenivät sellaiset pikkunatsit kuin Olli Herrala tai possumainen Timo Haapala.

Olli Herralan kanssa asuin samassa Hämeenpuiston kommuunissa, joten tiedän, mistä puhun, kun sanon häntä natsiksi. Herralalla oli napoleonkompleksi jo 1980-luvun lopulla ja hänellä oli niin valtava itsetunto, että kuksi erilaisia herkkiä toimittajatutkintotyttöjä kuin Jaakko Laakso kuulema aikoinaan vasemmistolaisessa pöksylähetyksessään. Jaakko Laakso sentään oli vasemmistolainen, mutta Olli Herrala oli pahainen pikku mies - oikeistonatsinassukka.

Myöhemmin sain itselleni röhönaurut, kun luin Olli Herralan Kuppalehti-kolumnin amerikkalaisista köyhistä. Herralan yhteiskunta-analyysi ulottui ihan sellaiseen, että onpas tämä Ameriikka niin ihqu maa, kun köyhilläkin on iPodit. Ei siihen voinut muuta kuin nauraa tenat kusessa.

Matti Apunen
ja Jumalan sana

Olen miettinyt, onko niin, että mitä pienempi mies ja pienellä miehellä ... no niin nyt lopetan tämän ja mietin ihan vakavasti sitä, että meneillään on oikeistohegemonian murtuminen. Me vassuliinit olemme nielleet kilokaupalla ollinatsipenisherraloiden ja timopossuhaapaloiden paskaa, paskoja tekstejä, paskoja mielipiteitä, joita he ovat saaneet työntää tuubiin isolla palkalla ja mukavalla eläkekertymällä, ja nyt kun heidän sanomaansa ei enää oteta vastaan kättentaputuksin, vaikka se tuleekin Jumalasta (tai edelleen Matti Apupapusesta), en voi muuta kuin olla vahingoniloinen. En tiedä, ehkä jossain kohtaa tulee semmoinenkin, että voin sanoa oikeistopaskatoimittajien katselemisen olevan surullista.

Tällä hetkellä tunnen vain sadistista iloa.

Tunnen vahingoniloa siitäkin, kun Ylen Aamutelkkarissa tällä viikolla Matti Apunen ja jokin nuorehko veitsenterävä nainen keskustelivat ja nainen pani Apuselle luun kurkkuun. Minulla oli kiire kirjoittamaan omaa merkintääni enkä voinut tehdä tekstiä otsikon Matti Apuselle jauhot suuhun kera. Kuului vain klunks ja niin kävi. Matti Apunen hiljeni. Ei kuulunut edes sitä matalaa autoritaarista setämiehen murinaa, jolla Apunenkin kanssakeskustelijaansa hallitsee. Vakavaa, matalasävyistä puhetta.

Oli vain paljonpuhuva hiljainen hetki. Nuori nainen sanoi Apuselle naps. Naps, naps. Ihanata, olisin voinut suudella televisioruutua.

Se oli Matti Apupapuselle ihan oikein, sillä on mennyt niin monta vuosikymmentä, kun Hesarin Juha Akkapakkanen ja Paavo Rautiotautio ovat toistelleet pääkirjoituksissaan ja artikkeleissaan suurin piirtein kaiken, minkä heidän opiskeluaikalaisensa Tampereen yliopistosta Elinkeinoelämän Keskusliiton leivissä oli suustaan päästänyt.

Hesarin poikien häntä vain viuhui. Matti Apunenhan oli jotain. Voisiko nyt, kun palkka ei enää tule Evalta, ajatella, että Matti Apunenkin alkaisi ajatella omilla aivoillaan? Se parantaisi kovasti Hesarin pääkirjoitussivunkin tasoa.

Seiska, Seiska 

Ostin elämäni ensimmäisen Seiska-lehden, kun toimittajaopiskelijakollega Antti Kolari Facebookissa vinkkasi pääministeri Salla Marinin isän Lauri Marinin haastattelusta. Seiskan ilmestymisen jälkeen Savon Sanomat oli tehnyt jutun siitä, kuinka Seiska oli tehnyt jutun pääministerin isästä. Ihan jees.

Vaikka Antti Kolari oli toimittajatutkintopoika, ei hän kuulu samaan kategoriaan kuin natsityperykset Olli Herrala ja Timo Haapala. Antti Kolari on kotoisin Siilinjärveltä ja hän jäi mieleen herkkänä sekä tarkkanäköisenä. Antti piti minuun yhteyttä senkin jälkeen, kun hävisin Helsingin valtamediapiireistä Kuopioon. Antti sanoi, että ei opiskeluaikaan pitänyt Tampereesta, sillä hän siilinjärveläisenä haluaisi, että talvi on talvi eikä ympäristökatastrofi.

Antti ja Juha Laine kävivät Moskovassa katsomassa jääkiekon jotain jutskaa, olikohan se Izvestija-turnaus ja vierailivat luonani Ulitsa Butlerovan asuntolassa. Antti oli kirjoittanut minulle hauskan viestin. Etsin sen tähän myöhemmin.

Koska Antti mainitsi Seiskan ja Sanna Marinin isän, puuroryyniostosten päälle nappasin K-market Lappalaisen lehtitelineestä Seiskan Lauri Marin -numeron. Seiskan toimittajapoikanen oli käynyt Vieremällä jutunteossa. Mainiota. Sen sijaan kukaan ei olllut opettanut poikaa kirjoittamaan. Voihkin kauhusta seuraavan tekstikappaleen ääressä: "Vaikka Laurin liikkuminen on vaikeaa, hän ei tarvitse apua kassien purkamisessa. Jaffa-pullot ja lihapakkaukset sujahtavat kylmäkaappiin, vaikka toinen jalka ei näytä toimivat ollenkaan."

Kaksi vaikka-lausetta peräkkäin. Huonoa kieltä. Lisäksi lauseet tekevät kappaleen ajatuksesta käsittämättömän. Lauseessa jaffa-pullot ja lihapakkaukset Panu Hörkkö ihmettelee, kuinka sujuvasti ruokatarpeet sujahtavat jääkaappiin ja vittu, mikä toinen jalka? Jaffa-pullon jalka vai lihapakkauksen jalka?

Jahas, Lauri Marinia haastatelleen kirjoittaja ei olekaan enää mikään poikanen. Panu Hörkkö oli jo vuonna 2009 35-vuotias. Kouluja hän on Keskisuomalaisen jutun mukaan käynyt jonkin verran. Ihan on opiskellut kauppaoppilaitoksessa sekä käsi- ja taideteollisessa oppilaitoksessa. Sillä lailla. Karaokekapitalismissa voi tapahtua mitä vain, kuten että puutarhuri ja betoniraudoittajan vankalla kokemuksella voi edetä paikallislehden päätoimittajaksi, vaikka on ollutkin Vasemmistoliiton EU-vaaliehdokas. Pääasia on, että tukka on hyvin ja kello näkyy.

Jos vielä joku journalismin kriitikko ja kirjallisuuskriitikko tirisee siitä, että ihmiset ovat alkaneet avautua julkisuudessa tai kimittää jotain tirkistelystä, kuten Eira Mollbergin Vakuuslapsia arvostellut kriitikko, poistan varmistimen (ja menen ja ammun itseni), en halua elää sellaisessa maailmassa, jossa ihmisen elämään kuuluvia asioita sanotaan "avautumiseksi" tai "tirkistelyksi". Vittu joo, tai elämää sanotaan "elämänmakuiseksi".

Matille ja Liisalle
risuja ja ruusuja

Tässä yhteydessä tahdon kommentoida nykyistä Matti ja Liisa -lehteä. Päätoimittaja on itseään sata kertaa fiksumman ja koulutetumman alaisen vaikutuspiirissä oppinut kirjoittamaan ihan kelpo juttuja! Päätoimittaja oli käynyt tekemässä aukeaman vieheyrittäjä Santeri Lösösestä, joka on palannut koti-Lapinlahdelle.

Paikallislehden TET-harjoittelijana oli muinoin huiman lahjakas poika, Santeri Lösönen. Taitoimme yhdessä hänen kanssaan Nerkoon perinnesavottajutun, jonka poika oli käynyt tekemässä. Valokuvat olivat mainiot ja olin joku viikon tai puolen viikon, ehkä päivän päätoimittaja tuolloin - annoin hyvälle jutulle ja kuville sivun.

Poijjjalla oli raikkaita ideoita jutun graafisesta ulkoasusta ja minä opetin hänelle, miten tekstin tulee kiertää graafisten kikkailujen ympäri, jotta teksti olisi luettavaa. Myöhemmin olen aina kiljunut Matille, kun olen nähnyt Santeri Lösösen nimen Ylen tekijöissä: Graafikko Santeri Lösönen, että minä olen opettanut tuota poikaa taittamaan!

(Tähän välihuomautuksena, että mitäköhän ihmeen häpeää Matin ja Liisan toimitus kantaa - lehti on nykyisellä toimituskokoonpanolla tehtynä "ihan kiva". Jopa päätoimittajan kirjoittamat jutut alkavat olla ammattimaisen tuntuisia. Toimittajia vaivaa kuitenkin jokin outo elämänpelko. Lehdessä ei ole mitään ikävää ja sellaista, joka voisi herättää ahdistusta. Perheet ovat ehyitä eikä kukaan Lapinlahdella ammuskele tai uhkaile tai kuole tai mitään. Toimittaja ei toivo aikaa, jolloin perhetragedioiden jälkeen soitettiin ovikelloa ja kyseltiin. En minä sellaista itsekään halua takaisin, mutta jokin ylihygieenisyys paikallislehteä vaivaa. Lehden palstoille eivät pääse kuin onnelliset keskiluokkaiset, tasapainoiset ihmiset. Onko sellainen kuva totta?)

Toivotetaan yrittäjät
järjestöön tervetulleiksi

Ja nyt Lapinlahti on saanut graafikkolahjakkuuden takaisin. Jos minä olisin Lapinlahden yrittäjien puheenjohtaja, kävisin kukkapuskan kanssa pyytämässä tätä yrittäjäjärjestön jäseneksi. Tekisin muuten niin aina, kun Lapinlahdelle kuulisin yrityksen perustetun. Pienenä vinkkinä sinne suuntaan! Mutta mitäpä kokoomuspösilöt älyäisivät, kun haluavat vain muhia omassa porvarillisessa erinomaisuudessaan. Kaipaan niin Juhani Hirvosen aikoja. Juhani se aina minua nuhteli. Aiheesta kyllä aina välillä, lempeästi ja vaivihkaa huokaisten. Voi että tykkäsin hänestä yrittäjien puheenjohtajana.

Iisalmen yrittäjistä ei ole Amerikkaan karanneen puheenjohtaja Antti Sarvelan jälkeisenä aikana kuulunut yhtikäs mitään. Maksoin kyllä jäsenmaksun ihan yhdessä erässä äsken ja kohta maksan Kuopion Kauppakamarin jäsenmaksun, vaikka en mokoman kuppakamarin kansainvälisten asioiden työryhmään kelvannutkaan. Kauppakamarin valitsijamiestyöryhmä meni varmaan jotenkin solmuun, kun kirjoitin hakemukseeni opiskelleeni Tampereen yliopistossa kansainvälistä politiikkaa ja siinä koulutusohjelmassa suomalainen valtiotieteen tohtori, dosentti ja ulkopolitiikan tutkija Jyrki Iivosen kurssin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen rakenne ja historia.

Tosin silloin vielä Jyrki Iivonen ei ollut väitellyt tohtoriksi, kun hän meitä opetti. Myöhemmin Iivonen on ollut puolustusministeriön viestintäjohtaja ja nyt otan hyllystä tähän keittiön pöydälle esiin Jyrki Iivosen ja Afganistanissa suulähettiläänä olleen Pauli Järvenpään Kirjeitä Kabulista - Afganistanin toinen todellisuus. Säilöin kirjaa selkäni takana Matin nikkaroimassa hyllyssä amerikkalaisen Jason Burken Matkalla Kandahariin - yhteenottojen keskellä islamilaisessa maailmassa ja Paavo Löppösen Vapauden markkinat, uusliberalismia eri näkökulmista valottavan kirjan välissä.

Afganistan on kiinnostanut minua aina. Jo ennen kuin meillä rakennus- ja restaurointiliikkeessä oli töissä afganistanilainen nuori mies. Silloin mietin, miten eri maailmasta olevia kysymyksiä työntekijämme joutuu ratkaisemaan kuin meikäläiset samanikäiset tai muut samalla työmaalla olevat.

Mietin myös sitä ammottavaa kokemusmaailman kuilua, joka on minun ja muiden työnohjaajaopiskelijoiden - pienryhmäämme ja yhtä lämmintä poikkeusta lukuun ottamatta - välillä on. Olen tehnyt lapset miehen kanssa, joka vältti Afganistanin sotaan joutumisen sairastumalla neuvostoskitsofreniaan. Lapsillani on Pietarissa veli, joka sai B-paperit, koska taittoi nilkkansa Kuopiossa ajettuaan kumoon polkupyörällä jonkun tytön kanssa ja Kysillä nilkkaan ruuvattiin jotkut metallilevyt tai sen semmoiset. Sitten tuli Tšetšenian sota eikä lasteni veljeä tuotu takaisin rintamalta ruumiskontissa. Hänelle on sittemmin syntynyt kaksi poikaa siperialaisen vaimon kanssa.

Mitä minä juttelisin sovinnaisille keskiluokkaisille naisille? On noita ilmoja pidellyt. Sataa, sataa ropisee, tiritiritom. Kiva mekko sulla. Noin sanoinkin ja olisin halunnut aloittaa keskustelun siitä, että seuraavan trendin toivoisi olevan sellainen, että kaikki hyväpalkkaiset naiset tilaisivat muotikolttunsa mittatilaustyöompelijalta. Että luotto-ompelijoiden ammattikunta palaisi.

Johdattelin muotikeskustelua MIF:n odotustiloissa siihen suuntaan, mutta ei ottanut tulta se. Koska olimme MIF:n eli Suomen Johtamistaidon opiston seinien sisällä ja alakerran ruokalaissa, tosin ruokalaan vaihtuu ruokalanpitäjä huhtikuussa, on otettu vakavasti vahvistuva signaali kasvisruoasta, voisivat minusta rikkaat ja hyvinvoivat tyylikkäät rouvat, joita työnohjausopinnoissamme istuu ryväs, alkaa tilata mekkonsa ja hienot housunsa suomalaiselta ompelijalta.

Aina kun ostaa jonkin ketjun kertakäyttövaatteen, tulisi miettiä bangladešilaisia ompelijoita, jotka palavat kuoliaaksi hikipajojen palossa tai saavat muuten surmansa tehdasompelimon romahtaessa. Köyhillä ei ole varaa eettisyyteen kuluttamisessa, mutta työnohjausopiskelijoissa on naisia, joilla on hyvät tulot. Jospa heidän tupeerauksiensa alle pääsisi joskus ihan jokin ajatuskin.

Eilen muuten telkkarissa vilahti entinen mäkihyppääjä Janne Happonen, joka Mika Kojonkosken (kesäpuumalalainen) työryhmässä, suristeli ompelukoneella. Hän muunteli mäkihyppääjien asuja. Niissä kun liito-ominaisuudet ovat kiinni milleistä. Tai jotain, mutta mies ja ompelukone! Kusin hunajata television ääressä.

Ohops: tämä lause on jäänyt tänne ihan yksikseen - en muista enää, mihin kohtaan tämä kuului, kun aloin seurata ajatusrönsyjäni: Luulin kyllä, että kyseisellä kamarilla (Kuopion kauppakamarilla) on toleranssia tällaisellekin kevytmarxilaiselle, kun kerta tiedottajana on entinen anarkistilapseni ja Jokakelin mies -kirjailija. .... ja tästä jatkoin nyt, kun Matti tuli paistamaan lohta keittiöön ja keittämään pakastevihanneksia. Minä pesen pyykkiä. Yksi koneellinen olisi kohta ripustettava. Tässä jatko irralliselle ajatukselleni: Kuopion kauppakamarin toleranssin testaan kauppakamarin maksuttomassa Co-Learn-valmennuksessa, jonka aloitan ensi torstaina. On tainnut EU:lta ja ESR:ltä taas tulla yrityskoulutusrahaa. Seppo Hoffrénin konsulttitoimiston yritysjohtajakoulutuksen oma johtaminen -osio vaikuttaa kummallisen samankaltaiselta kuin Kuopion Kauppakamarin Co-Learn -valmennus, mutta ei se mitään, olen motivoitunut.

Pontus Purokuru telkkarissa 

Aloittaessani tämänpäiväistä merkintääni aamulla, tein muutaman muistiinpanon Ylen Aamutelkkarin kirjallisuuspätkän perusteella. Anna Tuluston (oliko isänsä Hymyn päätoimittaja Esko Tulusto, tosi kiva mies oli se päätoimittaja, Vesannolta kotoisin muuten, kysyin googlelta, joo, ovat isä ja tytär) haastateltavana oli Pontus Purokuru, jonka artikkeli on ollut hiljattain työstäkieltäytyjäliiton Työstäkieltäytyjän käsikirjassa.

No niin. Tämä pitää lukea tai ostaisin sen firman käsikirjastoon, ellei painos olisi loppu: "Tavoitteena on löytää tapoja vapautua työttömyyteen liitetystä syyllisyydestä ja häpeästä. Kiistelyt sosiaaliturvan muutoksesta, automatisaatiosta ja työn uusista muodoista osoittavat, että työstä kieltäytymiselle on tilausta."

Vuonna 2018 on perustettu työstäkieltäytyjäliitto. Haluan ehdottomasti liittyä siihen! Yhtenä käsikirjan kirjoittajana on Eetu Virén. Joskus kymmenisen vuotta sitten soitin Eetu Virénille ja koetin saada häntä Iisalmeen johonkin Kansantaloutta tasan kaikille -juttuun tai muuten vain. Saattoi olla Ylä-Savon etujoukkojen (minä, subcomandante Marcos, Toveri Vanhempi Huoneenrakentaja, Luhtalan Meeri ja Julkusen Asko, jonka nimeä en oikeastaan saisi blogissani mainita) ja etujoukkojen vallankumoussolun (minä ja Marcos) jokin itsenäinen happeninkikin se. Eetu Virén oli mukava ja olisi saattanut tullakin, mutten muista, mikä meille sitten tuli, kun suunnitelma hälläytyi.

Tässä hajanaisia muistiinpanojani:

Pontus Purokurun Römaanissa ei ole juonta. Jokainen meistä luo itse itsestään tarinaan tai juonen sosiaalisessa mediassa. Römaanin kertoja on Pontus Purokuru, joka muistuttaa todellista kirjailija Pontus Purokurua. Hän samalla sekä on Purokuru ja Purokurua muistuttava kirjan kertojaääni.

Romaani on alunperin tarkoittanut kansankielellä kirjoitettua rakkaustarinaa. Nykyinen kansankieli on sosiaalissa mediassa kirjoitettu kieli. Pitää rikkoa perinteisen romaanin muotoa. Tehdä jotain mahdollisimman epäklassista. Nimi Römaani viittaa keskeneräisyyteen.

Pontus Purokuru sanoo, että nuorten ihmisten ahdistuneisuus ja masentuneisuus on epäpolitisoitu. Ei siihen syynä ole some, vaan kapitalismi sen taustalla. Ahdistus johtuu jatkuvan kilpailun ja vertailun kulttuuri. Koskaan et ole riittävä, optimoi itseäsi, koko ajan tarkkaile, ole koko ajan on line.

Tikkisen Hannele tilasi meille lahjaksi Savon Sanomat. Ihan mahtavaa oli tänä aamuna kuukengät jalassa, aamutakki heijastintakin päällä hipsutella postilaatikolle. Matti oli ehtinyt käyttää koirat kusella sillä aikaa, kun minä luin yöllä tai illalla tulleet tekstarit ja what´s upp -viestit.

Oma sisar Ammani oli nostanut minulle Teknologian kortin. Nyt alan miettiä sitä ja kirjoitan vielä tähän, että Savon Sanomien Asuminen-aukeamalla oli tänään ihan huikean ihastuttava juttu 1960- ja 1970-luvun tyyliin sisustetusta kirpparikodista Kuopion Pirtin asuinalueella. Tein Savon Sanomien Kotia ja asumista kevääseen 2007 asti ja pidin työstäni ihan hirmuisesti - paitsi joistain toimeksiannoista an sich - joistain annetuista aiheista, kuten jippokaapit ajattelin ensin, että voi hyvää päivää, mutta sitten keksin, että saatoin jutussa muutamin kappalein pohtia suomalaista huonekaluteollisuutta, se riitti oman mielenkiinnon ylläpitämiseksi.

Keväällä 2007 aivoni päsähtivät ylikierroksilta ja verenpaineesta TIA-tilaan (transient ischemic attack) ja oli pakko jättää rivitoimittajan hommat. Olen kroonisesti vihainen sellaisille toimittajille, jotka eivät osaa edes suomen kieltä, ja silti he voivat elää eläkkeelläkin paksusti ja huolettomasti, koska työnantaja on maksanut heidän eläkkeensä etukäteen. Toimittajan ammattitaitoon ei tarvita paljon. Utelias mieli riittää, mutta kohtuullista olisi, jos kuitenkin osaisi kirjoittaa.

(Kävin äsken suurennoslasilla lukemassa Matti ja Liisa -lehden Santeri Lösös-jutun. Oli siellä ihan pikkaraisia kielikukkasia, mutta menköön. Kuvat olivat hyviä ja taitto ilmava. Lauseet lyhyitä ja napakoita. Ihan jees.)

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi