Eira Mollbergin Villahousuhäpeä ei jätä rauhaan

ti 21.1.2020

Kun olin nuori toimittaja, pääsin haastattelemaan Eira Mollbergia hänen dokumenttielokuvastaan Mysterion. Kiipesimme valokuvaajan - taisi olla Arto Vuohelainen - kanssa portaita ylös helsinkiläisen kulttuurialueen vanhan kerrostalon keittiöön. Me tulimme ehkä sisään kerrostalon porraskäytävään sisäpihalta ja saavuimme asuntoon piian ovesta, sillä muistan keikasta pittoreskisti rapistuneet portaikon ja keittiön.

Kerrostalo oli sinapinkeltaisen rusehtava, sen olen muistavinani.

Eira Mollberg otti meidät vastaan ystävällisesti ja hyväntuulisesti. Hänellä oli jossakin asunnon kätköissä vastasyntynyt vauva. Vauvasta tuore äiti sanoi, että ensimmäiset viikot vauvat pääosin nukkuvat, joten hänellä on mainiosti aikaa kertoa Mysterion-dokumentista.

Mysterionin kuvia on palanut ikuisiksi ajoiksi verkkokalvolleni. Pääsin itse venäläiseen luostariin paria vuotta myöhemmin ja joitain Mollbergin dokumenttielokuvan minussa synnyttämiä valokuvia on piispa Arsenin kirjassa Konevitsan uudelleensyntyminen.

Olen kaikki nämä vuodet kesästä 1991 alkaen ajatellut Mysterionia nimenomaan Eira Mollbergin dokumenttina. Koetin etsiä Kodin Kuvalehteä, jossa tekemäni haastattelu oli. Olisin tahtonut tarkistaa, muistinko mainita jutussa ollenkaan Pirjo Honkasaloa. Ihan kamalaa, jos jätin hänet mainitsematta.

Jos lehtijutussani ei juuri Pirjo Honkasalolle annettu tilaa, se johtuu siihen, että pidin niin kovasti Eira Mollbergista. Olin edellisenä kesänä käynyt hänen isänsä Rauni Mollbergin elokuvan Ystävät, toverit kuvauksia Orisuon kyläkoululla, jossa Mollbergin studio sijaitsi, seuraamassa ja jututtamassa apulaisohjaaja Esa Illiä.

Orisuon koululla asuu tällä hetkellä hauska Vintage-pariskunta. Aviomies on restaurointikillan jäsen ja hänen vaimonsa kanssa vaihdoimme pari sanaa Raahessa Restaurointikillan möötissä viime syksynä. Wikipedian mukaan Orisuo sijaitsee Loimaalla ja minä luulin, että kävin Rauni Mollbergin studiolla jossain päin Hämettä.

Yhtä samea mielikuva on siitä, mistä nappasin Esa Illin, mutta voi olla, että näin jotain hänen töitään Sodankylän elokuvajuhlilla, joissa minulla oli tapana käydä. Jokusen elokuvankin olen siltä kaikelta elokuvajuhlilla rälläämiseltäni nähnyt. Tai ainakin kävin lehdistöinfoissa. Seurasin kauhulla Peter von Baghin dokumenttia Sodankylän elokuvajuhlilta - konttaanko jossain kuvassa vastaan juovuksissa muustakin kuin elokuvajuhlien tunnelmasta tai onko kuvattu sitä, kuinka suutelen punatukkaista kemiläistä vasemmistonaista - tosin silloin ei vielä Vasemmistoliittoa ollut taidettu perustaakaan.

Ei! Olen nähnyt Esa Illin lyhytelokuvan Tampereen lyhytelokuvajuhlilla. Niillä katsoin elokuvia tuntikausia keskeytyksettä, melkein kusella käymättä, syömättä. Lisäksi tietenkin olin jokaisessa elokuvakerhossa ja nukuin muutamat Andrei Tarkovskin leffat. Esimerkiksi Nostalgiasta en tajunnut hölkäsen pölähdystä ja puolivälissä elokuvaa olin jo syvällä omissa unikuvissani, sen muistan. Toki oli taide-elokuvia, josta pidin suunnattomasti, ja nyt on sellainen olo, että haluaisin katsoa Nostalgiankin.

(Nyt pitää etsiä kirjastosta Eira Mollbergin kirja isästään ja tietenkin Vakuuslapset. Boris Cyrulnikin kirjassa Ihmeellinen kurjuus on sivulla 72 mielenkiintoinen viittaus, josta olisin mielelläni lukenut enemmänkin kuin Cyrulnikin kirjassa oli: "Miten suhtautua siihen, että ihmisen solidaarisuus estää häntä itseään toipumasta? Kuka kehtaa myöntää, että läheisen kuolema on saanut luovuuden kukkimaan?" )

Toimittajat sivuuttavat.
Usein hölmöyksissään.

Joskus toimittajalle vain käy niin, että joku jää mainitsematta. Muistan kauhulla Matti ja Liisa -lehteen tekemääni työllistämisprojektiliitettä vuodelta 2006 tai siinä main. Lapinlahden kunnassa oli muistaakseni neljä työllistämisprojektia meneillään ja projektit rahoittivat liitteen paikallislehden väliin. Neljäs projektinvetäjistä oli hiljainen eikä sanonut yhteishaastattelussa juuri mitään. Jätin hänet koko liitteessä mopen osalle. En muista tarkkaan, voi olla, että en maininnut häntä tai hänen projektiaan lainkaan.

Sille, että sivuutin tyypin kokonaan, ei löydy mitään järjellistä selitystä. Minä en vain huomannut häntä. Ehkä kiinnitin Eira Mollbergiin enemmän huomiota siksi, että nimi Pirjo Honkasalo ei sanonut minulle mitään, mutta Mollberg sanoi. Ehkä totuus on vain näin karu eikä tämä todellakaan tarkoita sitä, että Mollberg olisi jotenkin lahjaton.

Nyt tajuan, että Mysterionin lumoavat kuvat saattoivat olla Pirjo Honkasalon ammattitaidolla tallennetut ja dokumenttielokuvan yhtä lumoava sisältö etupäässä Eira Mollbergin. Hänhän se isänsä käskystä Pyhtitsaan ompelukoneen alunperin vei. Dokumenttiromaanissa Villahousuhäpeä Eira Mollberg kuvaa sitä, miten yhteisen elokuvan tekeminen meni lopulta pieleen eivätkä työtoverukset pystyneet puhumaan suoraan siitä, mistä kiikasti.

Mollberg kirjoittaa Villahousuhäpeässään sivulla 20, että Pirjo Honkasalo on suuren luokan mestari. Varmaan oli ja visuaalinen ja esteettikko ja mitä vielä. Siitä huolimatta tuntuu todella kammottavalta, että Honkasalo oli sanonut Mollbergille: "Sinä et Eira pääsisi koskaan nunnaksi, koska sinä et osaa mitään." Mollberg kertoo valahtaneensa veteläksi. Osaan minä virkata, hän sanoi hätäpäissään.

Jospa Pirjo Honkasalo oli Eira Mollbergille kateellinen siitä, että Mollbergin sukunimi oli Mollberg ja hän on saanut kasvaa elokuvataiteen keskellä. Emmehän tiedä ihminen Pirjo Honkasalosta juuri mitään. Hän on Pirkko Saision puoliso ja jos nyt olen oikein ymmärtänyt kirjailija Laura Honkasalon sekä Vasemmistoliiton älykkökansanedustaja Veronica Honkasalon täti. Korjatkaa, jos olen väärässä. Jotain tekemistä näissä piireissä on ortodoksisella uskon veljelläni Matti Grönlundilla, joka puolusti minua Ärräpäät-sähköpostilistalla sankarillisesti taistelevia ateisteja vastaan. Ärräpäiden taistelevat ateistit olivat uskontoallergikkoja, jotka oksensivat heti, kun lukivat viesteistäni ja uskon sisar Leila Luukkaisen viesteistä sanan Jeesus tai no, vähempikin riitti.

Eira Mollberg kirjoittaa, että fiksuina itseään pitävät ihmiset suhtautuvat uskontoon kuin museossa pölyyntyviin rukiinlapoihin. Näin on, mutta valitettavasti on myös niin, että moni fiksuna itseään pitävä ihminen haluaa hakata uskovaisia rukiinlavoilla päähän. Huomasin työnohjausopinnoissa viime lähijaksolla, että luokassa olevia keskiluokkaisia rouvia oksetti, kun kommentoin, että minusta sovittelu on ihana termi, sehän kuulostaqa samalta kuin armo, opettajakaan ei sanasta sovittelu pitänyt, koska sovittelu hänestä kuulosti epämääräisen "uskonnolliselta".

Onko muuten uskonto kapitalistisessa ajattelussa kielletty sen vuoksi, että uskonnot puhuvat yksinkertaisen elämäntavan puolesta? Uskonto on uhka, koska uskonnot vähentävät kulutusta. Uskovaiset kiinnittävät kapitalistisen järjestelmän sijaan huomiota johonkin muuhun, jokin muu on tärkeämpää kuin voitontuottaminen. Uskovaisten mielestä elämä on pyhä asia sinänsä. Kapitalistin mielestä ihmisellä on arvo vain, kun tämä tuottaa kapitalistille lisää voittoja - kun ihminen on tuottava.

Sen jälkeen, kun sanoin sovitteluoppitunnilla, että olen uskovainen, otin esille Jehovan todistajat. Kuulin kyllä armoitetun varhaiskasvattajan, elämän ihanuuden airuen vittuilevan äänensävyn, jonka hän verhosi huumoriin ja kevyeeseen leikinlaskuun: "Kuule, Pia, se on tarkoituksellista!" Kyse oli Jehovan todistajien rakkauspommituksesta potentiaalista uutta Valtakunnan salilla kävijää kohtaan. Totta kait minä tiedän, mistä on kyse. Olen myös sitä mieltä, että parempi tietoisesti käännyttää ja olla vastaanottavainen uusia ihmisiä kohtaan kuin kääntyä tuskaisena katse seinään tai lattialistaan, jos joku uusi uskaltaa Pyhäkön ovesta sisään. Tai niin kuin lapinlahtelaiset kaupassa, jos vastaan tulee joku, joka vaikuttaa epämääräisesti tutulta; silloin lapinlahtelainen menee kyykkyyn hyllyjen väliin ja pitää kiinni kaksin käsin kielestään, ettei vain vahingossa tulisi sanottua päivää.

Paljoa ei tarvita. Katse silmiin, nyökkäys, olen huomannut sinut, mukava, kun olet siinä.

Tämän päivän Tutkimme Raamattua -vihkosen pohjatekstinä olikin säe Matteuksen evankeliumista: "Antakaa tekin valonne loistaa ihmisten edessä." (Matt. 5:16) Tekstin ajatuksena oli se, että ei saa hävetä kertoa olevansa Jehovan todistaja. Minä en ole käynyt kasteella, joten joudun vain tyytymään siihen, kun sanon olevani uskovainen.

Helsingin rautatieasemalla on järisyttävä saarnaaja, mies, jolla on usein mukanaan nuori nainen, varmaankin hänen lastensa äiti. En tiedä, millainen jyrä saarnaajamies on kotona. Voi olla, että on, mutta kaiken sen tulen ja tulikiven varjossa, mitä mustasilmäinen saarnaaja suustaan syöksee, on hänen hiljainen, rakastava ja ehkä jopa kärsivä vaimonsa kuin armon henkäys.

Nainen ojensi minulle lappusen, jossa oli kutsu johonkin tilaisuuteen ja Raamatun lauseita, lappunen on minulla vieläkin jossain kassissani. Ojentaessaan traktaatin nainen katsoi minua silmiin ja kysyi: "Are You believer?" Sanoin, että Jes! I am ja otin lapun. Olen uskoja.

Brita Kekkonen
ja elämäkerta

Eira Mollberg kertoo Villahousuhäpeässään siitä, kuinka koetti kirjoittaa Brita Kekkosen elämäkertaa.... merkintä jää kesken, sillä alan korjata laskua, jonka tein taannoin Iisalmen kaupungille. Voi elämänkevät, miten Iisalmen kaupungin työntekijät ovat mukavia! Teknisen toimen viranhaltijan kanssa ähkittiin äsken, että ollaan molemmat vähän epämukavuusalueellamme laskutusasioissa ja laskutusihminen kertoi ystävällisesti, miten hyvityslasku tulee tehdä ja korjattu lasku panna eri numerolle.