Yrityskulttuuri on kuningas

to 19.12.2019

Panu Luukan Yrityskulttuuri on kuningas -kirjassa on 439 numeroitua sivua. Sivulle 64 asti Luukka pohjustelee, kuinka hienoissa firmoissa hän on ollut konsultoimassa tai järjestelemässä asioita ja miten juuri tämä - hänen kirjoittamansa kirja - antaa kertakaikkisen jumalallisen tiedon yrityskulttuurista. Totta kait juuri Hänen Kirjoittamansa Kirja on Se, mitä olemme kauan Odottaneet, onhan se Hänen Kirjoittamansa Kirja, hänhän on Hän! Intohimoinen paremman suomalaisen työelämän evankelista.

Siinä kaikki, voi vittu mitä paskaa, ajattelin ja olin vähällä paiskata kirjan seinään.

Kirjan sivuilla viliseekin uusliberaaleja ylisanoja: Intohimoinen työelämä! Eihän täältä enää puutu kuin kokoomuslainen "Aivan fantastista." Tai Marko Bjuströmiläinen "Naminami!"

Luukan pääsanoma tuntuu olevan, että vain se on tärkeää, miten sanotaan. Yrityskulttuurin sällöstä viis. Parasta, mitä Luukka tietää ovat muudaan ison yrityksen arvot. En yhtään muista, mitä ne olivat, mutta jotain tyyliin: "Pane, survo, seksi, uuuh! Zägädgä, hyvin rimmaa!"

Arvot olivat Lempi, Tarmo, Pokka ja Hehku.(s. 211). Lempi tuo mieleeni sukupuoliyhdynnän, Tarmo potenssin, Pokka korttipelin, jossa riisutaan vaatteita yltä ja Hehku näin joulun alla glögin.

Arvoneloset ovat syntyneet työterveysyritykselle nimeltä Heltti Oy. Heltti on kotimainen vuonna 2013 perustettu älytyöterveysyritys, jonka omistajina ovat työntekijät ja kourallinen nimekkäitä sijoittajia, Risto Siilasmaa mukaan lukien.

Niinpä. Jos totta puhutaan, pokka ei tuo minulle mieleen räsypokkaa, vaan kun kuulen sanan pokka, lävitseni käy värähdys, minua kylmää, ikään kuin talossa olisi joku avannut tuulikaapin oven ja ulko-ovenkin ja jättänyt molemmat hieman raolleen. Niskakarvat nousevat pystyyn ja tuntuu hyinen tuuleen henkäys.

Se, jolla on pokkaa, on täysin häikäilemätön.

Kukaan ei nimittäin puhu siitä - eikä Heltti Oy:kään puhu, että me kaikki, juuri sinä ja minä, maksamme verovaroistamme Heltissä hehkuttavien lekureiden muhkeitä palkkoja ja ehkä jopa pääomatuloja. Yritykset ostavat työterveyspalveluita yksityisiltä yrityksiltä rahalla, mutta saavat reilun vuoden viipeellä suuren osan työterveyskustannuksista Kelan kautta takaisin. Joten siellä ne meidän verovaramme pyörivät ja kaikilla meillä oli niin mukavaa! Pahimmat pääomalekurit kuppaavat julkisen talouden konkurssiin pyörittelemällä pääomatulonsa Luxenbrgiin ja muualle veroparatiiseihin.

Olen kiinnittänyt kirjan kanteen oranssin liimalapun. Siinä lukee: "Onko kirja yhtä verbalistiikkaa? Luukan teksti on näppärää ja joissain kohti jopa ylevää höttöä, mutta toivottoman epäkonkreettista."

Jos meillä rakennus- ja restaurointiliikkeessä mussutettaisiin sisäisestä motivaatiosta ja tunteen palosta, kun raksalla marraskuinen räntä valuu työtakin kauluksesta sisään ja kura kasautuu rakennustelineen kävelysiltoihin puolipyöreiksi pokuroiksi, voisivat rakennukset jäädä korjaamatta.

Yrityskulttuuri on kuningas -kirjan ehdoton huipennus oli Luukan oksennus ay-liikettä kohtaan: "Työehtosopimuksilla on ollut aikansa ja paikkansa, mutta se aika on mennyt, eikä sitä paikkaakaan enää ole näillä leveysasteilla. Tällä hetkellä liian jäykkä neuvottelujärjestelmä ja saavutetuista eduista kynsin hampain kiinni pitäminen rapauttavat koko järjestelmän logiikan." (Panu Luukka Yrityskulttuuri on kuningas s. 195)

Minä luulin, että Luukan viljelemä scheiße olisi jäänyt jonnekin viime vuosituhannelle tai korkeintaan vuosituhantemme alkuun. Ei näköjään ole jäänyt. Jostain nämä uusliberalisaatioevankelistat kaivavat samat laulunsanat esille. Valitut Palat jo vuonna 1995 julisti otsikossaan "Kun mikään ei riitä".

Panu Luukka on tainnut lukea Milton ja Rose Friedmaninsa tai sitten heitä, jotka ovat lukeneet Miltonin pariskunnan Vapaus valita -kirjan. Mistähän eduista köyhtyvä ja proletariaattiin putoava valkokauluskeskiluokka haluaa kynsin hampain pitää kiinni?

Eiköhän valkokauluskeskiluokan työehtosopimusten työaikamääräyksillä ole jo pitkään pyyhitty alipalkatun filippiiniläisservantin pikkuisin ja hellin kätösin pääoman omistajien persettä? Haluaisin nähdä HR-päällikön ilmeen, kun hänen asiantuntijarekrytanttinsa työhaastattelussa sanoo, että haluaa tehdä töitä TES:n mukaiset tunnit päivässä ja sen jälkeen sulkea työpuhelimensa ja sähköpostinsa sekä keskittyä vaikkapa perheeseensä, lisäksi haluaa nukkua yönsä myös ilman älykännykän sinisen valon vilkkumista ja intohimoisen pomon viestin piippauksia.

Olen myös miettinyt sitä, että automatisaatio on kapitalistin unelma: maailma ilman työläisruumista. Automaattia voi potkaista, jos muu ei vitutukseen auta. Jos työläisen ruumis krenkkaa, työläistä ei oikeastaan ihan kehtaisi.

Kirjansa alkupuolella Luukka käyttää kerran sanaa sosiologinen ja kerran sosiaaliantropologinen. Ajattelin siinä kohtaa, että vau, tämäpä sattui, onpa mielenkiintoista.

Sen jälkeen Luukka ei palannut sen enempää sosiologiaan kuin sosiaaliantropologiaan. Vaikka niin kovasti ihmistieteitiin viittaamista odotin, teksti suorastaan tihkui sosiaalidarwinistista ekonomismia. Pitää vain tehdä yrityksen rekrytointia huolella. Ei saa valita firmaan naama norsun vitulla olevia hapattajia, jotka ottavat esille työehtosopimusasioita ja ehkä jopa puhuvat työajasta. Koko elämähän pitää olla yhtä Futuricea, Leidenschaftia tai mitä piruja niitä nyt Luukka namedroppaili.

Vapaa-ajalla sitten vain yrityksen tunnusväreillä olevat teryleenit ylle ja triathloneeraamaan, jotta olisi työtä varten hyvässä fyysisessä kunnossakin. Kaikkein hirveintä on uusliberalistisen ideologian maireus. Panu Luukka edustaa juuri pahinta laatua makeilua ja pursottunutta suostuttelua. Työntekijä on saatava kukoistamaan, jumalauta, työntekijä rakennus- ja restaurointiliikkeessä on saatava rakentamaan taloja ja jos on kyseessä restaurointikohde, vaihtamaan hirsiä.

Kukoistamaan, voi kiesus sentään! Mitäs jos kirjoittaisin seuraavaksi tarjoukseen konkreettisen lauseen "Lisäksi korjaamme rikkoutuneet putkieristeet ja suojaamme putket teräsverkolla." sijaan: "Lisäksi työmaallamme restaurointialan ammattilaiset kukoistavat ja ovat intohimoisia."

Erityisesti ärsytti se, että Panu Luukka heitteli tekstinsä joukkoon yritysten nimiä. Niiden piti tehdä vaikutus. Eihän Panu Luukka pelkkään kirjatietoon oppejaan perusta, vaan hänellä on käytännön kokemusta ihan oikeasta (uusliberaalista, näennnäisvapaasta vitaalisuuksien talouden) työelämästä. Niinpä tosiaan yläsavolaisen rakennusliikkeen toimitusjohtaja joutui lukemaan yrityksistä, joiden nimet aiheuttavat vain hienoista kuvotusta. Välillä, tunnustan, teki mieli oksentaa hihaani.

Ainoa joka soitteli jotain kelloja oli Fondia ja senkin luin, että Fondi. Ajattelin, että jopas on, on täällä jotain konkreettista työtäkin tekeviä yrityksiä. Muistin väärin. Pyhännällä ei elintarviketyöläisiä työllistä Fondi-niminen yritys, vaan Feelia Oy, Maustaja Oy ja Real Snacks Oy.

Luukan mainitsemalle Rambollille olen lähettänyt laskun, mutta siitä tuli lähinnä mieleen, että kaikenlaista välistävetäjää sitä kapitalistiseen järjestelmään mahtuu. Me teemme suorittavan työn jossakin Museoviraston kohteessa - välissä on yritys jos toinenkin. On Senaattia, Pinaattia ja jos sun mitä saatanaa Rambollia ja Bandidosia.

Olisi naurattanut, jos ei olisi itkettänyt, kun luin esseisti Antti Nylénin kirjaa Häviö. Siinä ryysyköyhälistöön kuuluva perheen isä, tyypillinen lajinsa edustaja esseekirjailija ja ranskalaisten klassikoiden, kuten Gustave Flaubert´n tai Charles Baudelairen, suomentaja, käveli Vantaalla sivuitse rakennuksen, jonka julkisivussa luki Sweco.

Esseisti pohti, mitäs jos tarjoutuisi töihin Swecolle. Olisiko Swecolla käyttöä hänen ammattitaidolleen? Ja siinä samassa esseistin mielessä kävi visainen kysymys. Mitä vittua swecolaiset edes tekevät?

(Sweco suunnittelee tulevaisuuden kaupunkeja ja yhteiskuntaa. Oli kuulema haaste mikä tahansa voi luottaa siihen, että Swecolta löytyy ratkaisu. Esseistillä oli haaste. Hän ei tiennyt enää, mitä perhe syö huomenna päivälliseksi. Ehkä Sweco voisi kehittää älypalvelun Rekisteröidyt roskisdyykkarit, jossa EU-ruoka-avun sijaan köyhät voisivat kirjautua johonkin sossun ruokapalveluun ja saada käyttöönsä älykortin. Sitä vilauttamatta aukeaisi vaikkapa Swecon kasvispainotteisen lounasruokalan käyttämä roskiskatos ja urbaanit nälkäiset pääsisivät nauttimaan lajitelluista raaka-aineista.)

Roskakuskejahan muuten Panu Luukan mukaan ei enää saa sanoa roskakuskeiksi. He ovat raaka-aineen keräilijöitä. Siistejä tyyppejä. Tosin juuri Lassila & Tikanoja -tyyppiset raaka-ainepörssiyhtiöt syövät pienet paikalliset toimijat.

Antti Nylén, esseesi ovat helmiä sijoille. Eikä kapitalistisessa ekonomismissa todellakaan tarvita jotain ranskaa tai maailmankirjallisuuden klassikoita. Kaikkien pitää suoltaa tämän ajan coinee kreikkaa (m.kreik. ἡ κοινὴ διάλεκτος, hē koinē dialektos, ”yleismurre”), enlgantia eikä Panu Luukka vaivaudu kääntämään tai edes selostamaan, mitä hänen veret seisauttavan nerokas Starbucks Experience -johtolauseensa tarkoittaa: "Are we in o coffee business, serving people, or are we in a people bussiness serving coffeee?" (Panu Luukka Yrityskulttuuri on kuningas s. 72)

Ei kuulema aukene tämä, jos sen kääntää. Kannattaisikohan sitten käyttää jotain muuta vitsiä, mutta niinhän se on, että jos ei yllä olevaa lausetta ymmärrä, ei kannata olla merkitys- tai huomiotalouskapitalismissa yrittäjänä.

Me muuten yrittäjäaviomieheni kanssa nauramme pissat housussa, kun näemme pakettiauton, jonka kyljessä lukee Facility Services. Paskahuussipalvelu sanoo itäkoskelaislähtöinen korpikommunisti ja nauraa räkättää.

Englannin yliviljely johtaa huonoon suomen kieleen. Näin ollen Panu Luukkakin pokkana kirjoittaa, että Supercelliin työnhakijoista iso osa ei olisi selvinnyt firman kulttuurissa. Selvinnyt? Humalassako työnhakijat olivat? Varmaan kovassa jurrissa, kun kerta eivät olisi selvinneet. (Po. selviytyä.) Suomen kielessä ei myöskään ole määräistä artikkelia, mutta määräisen artikkelin käyttö virheellisesti on vieläkin yleisempi kuin sana selvitä väärässä yhteydessä.

Yrityskulttuuri on kuningas -kirjan anti mahtuisi vallan hyvin 15 - 20 sivuun. Ensimmäisen huomiolipukkeen olin liimannut sivulle 32. Luukka kehottaa siinä kysymään uusilta työntekijöiltä: "Miltä toimintamme näyttää sinun mielestäsi? Ymmärrätkö, miksi teemme asioita niin kuin teemme? Toimimmeko mielestäsi hassusti?"

Kysymykset ovat hyviä ja siinä onkin kysymyslistaa, kun yrittäjäaviomieheni kanssa jututamme syksyn ajan palveluksessamme ollutta kokenutta kirvesmiestä. Aviomieheni rekrytoi hänet K-Kaupan kassalta ja meriittinä oli se, että kirvesmies oli joskus ammmoin seurustelumielessä kuljetellut aviomieheni pikku siskoa autokyydissään. Hyvä oli työmies ja arvelen, että hänellä on meidän firmasta terävää sanottavaa, kunhan vain joku kuuntelisi.

Sen sijaan minua perverssillä tavalla alkoi naurattaa Luukan kirjan sivulla 73. Jokainen Starbuckissa yli 20 viikossa työskentelevä saa vuosittain optioita. Niinpä työntekijöitä ei kutsutakaan enää työntekijöiksi, vaan partnereiksi. Kiitos meidän firmaan vaan ihan vain työntekijöitä, kiitos, eikä yrittäjän pyllyyn liimautuvia partnereita!

Panu Luukalta oli ihan oivaltavaa, että henkilöstöhallinto on firmassa tuki. Se on palvelua, jotta työntekijät voisivat tehdä työnsä mahdollisimman hyvin. Henkilöstöhallinnolla ei ole itseisarvoa. Minä olen toimitusjohtaja ja aputoiminimeni on Lehtipiika. Nimi voisi vallan hyvin olla Piika. Minä palvelen. Tehtäväni on palvellla ja järjestellä oloja, jotta rakentajat voisivat rakentaa.

Usein tehtäväni on myös kantaa aviomieheni laahusta ja sehän minulle sopii vuosi vuodelta yhä paremmin. Myönnän, että avioliittomme alussa teki tiukkaa ja otti aivoon, että kaikki toimittajat, etenkin naistoimittajat, haluavat haastatella aviomiestäni eivätkä minua. Kyllä se korpeaa vieläkin!

Varustelekan henkilöstöpolitiikasta kertovasta kohdasta pidin myös Luukan kirjassa. Varusteleka haluaa olla maailman paras kauppa eikä maailman parhaassa kaupassa, josta olen ostanut kaksi jättiläismäistä työvaatekassia, siivoojiakaan ole ulkoistettu. Siivoojatkin ovat yrityksen omilla palkkalistoilla. Aivan mahtavaa! Niin ei pienten siivousfirmojen tarvitse osallistua käsittämättömiin vuosittaisiin kyykkyhyppelykisoihin, jossa pienet yritykset laskevat, miten alas tuntihinta voidaan laskea ilman, että työntekijän pitää asua siivouskohteensa pihalla kierrätyspaperisammiossa. Että siivoojakin voi asua ihan omassa kodissaan ja maksaa vuokraa. Pääkaupunkiseudulla siivoojat tuskin maksavat omakotitalonsa lainan lyhennyksiä, vaikka olisivat Varustelekalla töissä.

Sitä paitsi edelleen Helsingin työläisistä tulee kymmenisen tuhatta Virosta. Helsingissä kun on melko mahdoton pienipalkkaisen asua.

Panu Luukka mainitsee sivulla Traineer´s Housen tavan kutsua respatyöntekijäänsä ensivaikutelmapäälliköksi. Ensivaikutelmapäällikkö on MIF:n Mannerheimintien kampuksellakin. Tosin en tiedä hänen titteliään, mutta mukava on tulla aamulla kurssille, kun heti ulko-ovella joku huikkaa iloisesti huomenet.

Sekin on MIF:n kunniaksi sanottava, että Fazerin tuottama työmaaruokalan ruokalista on hyvässä ja valistavassa mitassa kasvispainotteinen. Kasvisruoka on megatrendi. Minun tulevaisuuden Suomessani maitoa ja juustoa tuotetaan alkuperäiskyytöillä, jotka voivat kesäisin laiduntaa vapaasti metsissä ja talvella niiden ruokinnasta huolehditaan maisemanhoitokerpuilla.

Kotimaista lihaa syödään suurina juhlina ja se saadaan kyyttöjen sonnivasikoista. Jokunen sonnivasikka saa kasvaa periyttäjäsonniksi. Idea ei ole omani, vaan Miina Äkkijyrkän sekä Risto Isomäen ja vähän Donald Trumpin, joka sanoi, että Suomen metsiä hoidetaan hyvin. Niitä muun muassa haravoidaan. Haravointi voisi olla kyyttöjen kerppujen keruuta. Olen ollut lapsena 4H-kerhossa ja osaan tehdä kerpun.

Suomen maaseudulla ja miksei myös kaupunkien omakotialueilla asuttaisiin ekologisissa, lämmitysenergiaa säästävissä pikkuruisissa passiivitaloissa, joiden elementit kasattaisiin siellä, missä kasvaa raaka-aine, puu. Talot tuotaisiin tonteille standardikokoisina moduuleina. Meillä Rakennus- ja restaurointiliike Lapiomies Oy:ssä olisi tähän tuotekehitys jo tehtynä.

Se on firmamme kolmas tarina, tulevaisuuden tarina. Meillä on hieno alkutarina miehestä, joka kaivoi viemäriä omakotityömaan kaivannossa kammottavan masentavassa vesisateessa, joka sai tontin savikon valumaan niin, että kaivuria ei työmaalla saattanut turvallisesti käyttää. Hän ajatteli, että on maan parhaan raksalapiomiehen poika ja osaa kaivaa itsekin maan parhaan viemärikaivannon ja jos joskus hänellä on oma firma, sen nimi on Lapiomies. Mies perusti Lapiomies tmi:n.

Sitten hänelle tuli vaimo, joka lukuisten keskenmenojen jälkeen halusi kuitenkin aviomiehensä kanssa jonkin lapsen. Niinpä he perustivat yhteisen osakeyhtiön nimeltä Rakennus- ja restaurointiliike Lapiomies Oy.

Tarinallistamista johtamisen työkaluna käyttäen meidän tulee vielä laatia firmaamme uusi arjen tarina, sillä tähän asti arjen tarinaan on kuulunut se, että kun työntekijämme tulee tuomaan tuntiraporttia konttorillemme, on työntekijän pitänyt potkia tieltään barbinukkeja ja sen sellaista tyttölapsikamaa, pinnejä ja tukkadonitseja.

Panu Luukalta oli hyvä neuvo, että rekrytoinnissa pitää luottaa intuitioon. Monta vuotta katselin sivusta yhtä tyyppiä ja viime kesänä vasta uskalsin kuunnella, mitä intuitioni tästä sanoo. Intuitioni sanoi, että yhteistyömme loppui siihen.