
su 1.12.2019
Olen kuunnellut Storytelistä Jari Tervon kirjoittaman Vesa-Matti Loirin elämäkerran ja Anna Mattsonin kirjoittamaa Sylvi Kekkosen elämäkertaa siihen kohtaan, jossa pojat, Taneli ja Matti, ovat jo aikuisia. Finlandia-ehdokasta, Johanna Venhon, Sylvi-kirjaa, Ensimmäinen nainen, olen edennyt jonkin verran. Olen lukenut Eira Mollbergin Villahousuhäpeän ja pitänyt siitä valtavasti.
Tatu Kokon Savonia-ehdokas, Kävelevien patsaiden kaupunki, ei lähtenyt vetämään tällä kertaa ja jätän sen yöpöydälleni hautumaan. Jostain syystä sen aika vain ei ole nyt. Antti Heikkisen Kallio-poika on ihastuttava ja siinä Antti Heikkinen tunnustaa, että kyllä hänen esikoisensa Pihkatappi perustui aika lailla omiin kokemuksiin.
Ilmankos pidin Pihkatapista. Lapinlahden kirjastotätien kanssa ihmeteltiin, miten nuori mies on saattanut kirjoittaa niin kypsästi. Antti Heikkisessä on jotain ikiaikaista, vanhaa, vaikka näyttää pikkuiselta ja melkein alaikäiseltä. Matkamies maan oli mielestäni juosten kustu, vaikkakin tärkeä kirja. On tärkeä näyttää muulle maailmalle Rautavaaran sankarit ja tappajat ja sankari-tappajat. Heikkisen Mummo-kirjaa en halunnut lukea, sillä en erityisemmin halua lukea nilsiäläisestä mummosta, joka vihaa kommunisteja. Kommunisteja vihaavia mummoja on täkäläisissä kepukeskeisissä kunnissa riittämin. En jaksa pilata päivääni heillä. No, minustapa on tulossa kommunisteja rakastava ja ihaileva mummo.
Joskin, jos selviydyn Iisalmeen Suomalaiseen kirjakauppaan torstaina 12. joulukuuta, ostan sekä Mummon että Maaseudun Tulevaisuuden ja harkitsen niiden lukemista. Kirjakaupassa on tuolloin vieraana Antti Heikkinen ja Heikki Turunen. Onkohan liian jotain, tyhmää ja harkitsematonta, hankkia runoilija-klovnille Turusen rakkausrunokokoelmaa joululahjaksi? Turunen on runoilija-klovnin esikuva, ikään kuin kirjallinen isoveli. Olen iloinen siitä, että runoilija-klovni on uudelleen syntynyt viime kesäkuun 17. päivänä. Kirjailijavierailulle en hänestä seuraa saa, sillä tuolla viikolla runoilija-klovnilla on muuta ohjelmaa. Sen tiedän, kun olin hänen ohjelmansa hakemusta tekemässä.
Missasin väsymystäni Miina Äkkijyrkän elämäkertavierailun Iisalmen kirjakaupassa. Olin lähdössä, mutta sitten vain päätin, etten jaksa. Kun ei jaksa, ei jaksa. On vain myönnyttävä siihen, että joka toinen päivä saattaa olla huono ja voimaton ja joka toinen päivä voimia on. Viime viikot on mennyt kahden työmaan viimeistelyihin Matin laahuksen kantajana ja se, jos mikä on ollut ihanankamalata. Nukun istualleen jo autossa vitostiellä matkalla työmaalta kotiin.
Antti Heikkisen ja Laura Malmivaaran Rautavaara-reportaasi Imagessa (1/2019) oli loistava. Heikkisen Kallio-pojan teksti on lämmintä ja rakastavaa. Kirjailja kertoi, että kävi pitkään kotikylällään vain pari kertaa vuodessa, jostain syystä hänen vain oli tehtävä sellainen irtiotto eikä kirjailija ole vielä Kallio-pojassa valmis erittelemään syytä, koska itsekään ei tiedä, miksi näin oli, ja sitten hän vain tupsahti Palonurmen nuorisoseurantalolle iltamiin. Heikkisen viereen istahti Ahos-Ilkka, joka tuumasi mandoliininsoittajasta, että sillähän käypi käsi kuin runkkoovalla apinalla.
Kirjailijan sielu huusi, että jes, olen tullut kotiin, olen tullut takaisin niiden ihmisten pariin, jotka tunnen ja joita - no sanotaan suoraan - rakastan! (Antti Heikkinen Kallio-poika s. 126)
Luen mieluummin Kallio-pojan rakastavaa sävyä kuin Pirjo Hämäläinen-Forslundin postuumisti julkaistua omaelämäkerrallista Kuolleen miehen morsianta. Sitä löytyy kahdeksisenkymmentä sivua netistä. Ärräpää-Pentti Stranius vinkkasi kirjaan enkä vieläkään tiedä, olemmeko Straniuksen kanssa puheväleissä. Listaltaan hän ei minua pudottanut, joten kait sitten olemme.
Kaipaan niin hänen pornahtavia viestejään Ärräpäissä! Pirjo Hämäläisen Kuolleen miehen morsian on katkera, ilkeä ja pahantahtoinen. Aivan toista maata kuin Antti Heikkisen Kallio-poika.
Katriina Järvisen ja Laura Kolben Sopivia ja sopimattomia, lempi, luokka ja suomalainen parisuhde hotkaisin hetkessä. Se oli juuri sitä, mitä olen kaivannut. Parisuhteeseen tuodaan omat luokkataustat ja tajusin, miksi me Matin kanssa olemme kaksi yksinäistä yhdessä. Olemme molemmat luokkien välissä. Olemme lähteneet pieneläjistä, alhaalta, mutta edes alempaan keskiluokkaan en ainakaan minä halua. En keskiluokan keskinkertaisuuden takia, vaan sen takia, että keskiluokassa ei surra eikä iloita niin, että räkä valuu nenästä ja pissa liruu tenoihin. Keskiluokassa ollaan hillittyjä ja pidetään likapyykki visusti tiilitalon seinien sisällä. Ollaan hygieenisiä.
Yököttävää.
12. joulukuuta Siilinjärven kirjaston lukupiirissä olisi käsiteltävänä Ben Kallandin Vien sinut kotiin. Se on kirja, joka minun on pitänyt lukea. Vein sinut kotiin kertoo Jehovan todistajaperheessä kasvaneesta Markuksesta:
"Markus kasvaa tiukan uskonnollisessa, mutta lämminhenkisessä perheessä kolmen siskonsa kanssa."
Minä otin Jehovan todistajiin etäisyyttä kesällä. Koin, että minua kummasti rajoitettiin. Tanssin vaikka derviššien kanssa Lapinlahden torilla, jos niin haluan. Sitä paitsi Kokkolan herätyksen Patrick Tiaisesta oli hyvä ja perusteellinen haastattelu viimeisimmän Voiman sisällä piilleessä vapaa-ajattelijoiden lehdessä Vapaa Ajattelija 4/2019. Tiainen on homo, joka ei päästä irti Jeesuksesta. Ihanata! Perjantai-dokkarissa vuosia sitten näytettiin, kuinka Tiainen tanssi, pomppi ja pyöri herätysseurakuntansa estradilla kuin dervišši. Se näytti erikoiselta, mutta jollain lailla hyvin iloiselta.
Siitä pääsenkin Gustav Björkstrandin Maria Åkerblomin elämäkertaan Elämän ja kuoleman lähettiläs. Paitsi että en pääse, sillä pitää lähteä viemään koiria hiihtokouluun. Tiistaina on Sukevalla isä Markku Suokonaution kirjallisuuspiiri, jossa käsitellään Maria Åkerblomia.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]