Pia Valkonen

Bernarda Alban talo

su 8.12.2019

En olisi ilman bestiksen joululahjaksi antamaa lippua tajunnutkaan käydä katsomassa Kuopion kaupunginteatterissa Bernarda Alban taloa. Varasin meidän porukoille toisenkin lipun ja houkuttelin Annan mukaan. Anna tykkää teatterista ja nyt vähän harmittaa, että silloin kun penskat olivat lapsia, ei käyty teatterissa kovinkaan usein.

Minulla oli kausi, jolloin en enää ollut toimittaja ja ilman toimittajan kaapua, roolia en osannut oikein mennä mihinkään kulttuuririentoon. Sitten oli vuosia, jolloin järjestelin tovereiden kanssa sitä sun tätä itse. Muutama viikko sitten Kirjakantissa istuessani tajusin. Mitä helvettiä! Miksi olen kärvistellyt järjestäjätahona, jännittänyt turhaan, miettinyt rahoitusta ja lopulta maksanut kulttuurilaskuja rakennusliikkeen tililtä kulttuurisponsoroinnin nimissä?

Seutu on täynnään mitä hienompia kulttuurijuttuja, kuten juuri Kirjakantti Kuopiossa, Iisalmen kirjastossa järjestettävät jutut, Kaskikuusen edistyksellinen kansalaisopisto ja oravikoskelaisten Hota-klubi. Siinä vaiheessa viimeistään kun Kaskikuusen vieraana tuossa naapurissa lukiolla oli Ville Lähde, tajusin, että höm edistyksellistä ajattelua on muuallakin kuin meikäläisen omassa päässä.

Kyllä minä vielä jonnekin Kaskikuusen luennolle tokenen. Kunhan tästä matalapaineesta pääsen. Ensin sukututkimuskurssi ja sen seurannaiskurssit. Harmittaa, että missasimme Matin kanssa Lapinlahden isojako-luennon. Matti kävi viime lauantaina karttaluentoa kuuntelemassa ja minä olin tärkeässä tehtävässä Mehtos-Reetan kanssa. Seuraavaksi me äidit lähdemme Kuopioon Skillaan syömään. Haluaisikohan Hannulan Ulla mukaan?

Skilla tuli eilen illalla testattua. Kaalikääryleiden kaalikuori oli kärvähtänyt ja Annan hirvi oli sitkeää, mutta toisaalta! Listalla oli hirveä. Enpä toista ravintolaa tiedä, jossa olisi. Eikä meistä kukaan tuntunut tietävän, pitääkö hirven ollakin sitkeää. Ei aavistustakaan. Olen saanut maistaa klovni-runoilijan paistamia hirvilihapullia kyllä. Niissä lihan sitkeys häviää.

Ilmeisesti ravintolan lounaspöytä olisi Kuopion upein. Eikä ole hinnalla pilattu: 11 euroa. Minusta Annan meille Ampun perheen kautta lanseeraama Kallavesi on tähän mennessä ollut Kuopion upein lounaspöytä, mutta Skillalle tulee pisteet esteettömyydestä.

Niin. Sukututkimuskurssiin.

Olen iloinen, että olen saanut asua niinkin kummallisessa ympäristössä ensimmäisen Lapinlahti-vuotemme kuin vuosi 2002 Alapitkän Suuren Naisen Seija Vainikaisen vanhassa päärakennuksessa Sikala-Heikkilöiden vieressä.

Se oli kertasukellus kuohuvien intohimojen maailmaan. Miten minulle nyt tuli Bernarda Alban talo Seija Vainikaisesta mieleen? Joka tapauksessa vuokraemäntä-Seijassa oli ihmeellistä väkevää kiehtovuutta kuin ympäristöään suvereenisti hallitsevassa Bernarda Albassa. Tiedän, miten kivikkoisen tien Seija-vuokraemäntä on käynyt enkä voi olla tätä ihailematta.

Sen sijaan minulle ei koskaan valjennut, miksi Vainikaiset ja Heikkilät olivat vihoissa keskenään. Ehkä kyse oli vain pienen pienestä niemekkeestä, johon koetti mahtua kaksi Isoa Taloa. Me siinä välissä. Ja vielä jättiläisegoinen Leonid, joka ei todellakaan tehnyt tilannetta helpoksi. Leonidissa ja Mirossa, pystykorvassa, oli jotain samaa. Miro kävi tappelemassa sekä Seijan Kaken ajokoiran kanssa, vittuili tarhassa olevalla pystykorvaurokselle vohkimalla aidan alta pystykorvalle heitetyn hirvenjalan ja kirsikkana kakussa - juoksi selvittelemään välejään Heikkilän jämtlantilaisen kanssa.

Minä tietenkin menin väliin. Paljain käsin keskelle koiratappelua. Enpä tuota tiennyt. Oma koira puri. Vieläkin on peukalohangassa arvet. Haava oli syvä ja minusta näytti siltä kuin koko peukalo olisi lähtenyt irti. Ajoin itse terveyskeskukseen vasen käsi keittiöpyyheliinaan kiedottuna. Luulin, että kuolen. Verenvuotoon. Peukalon irtoamiseen. Siihen, että olimme joutuneet muuttamaan Pielavedeltä Lapinlahdelle ja minä olisin viihtynyt Pielavesi-Keiteleessä, pielavetisten parissa, keskellä kirkonkylää arkkitehti Timo Airaksen omistamassa puutalossa, jossa oli huoneiden välissä korkeat kynnykset ja joka huoneessa pönttöuunit ja kaikki oli ihan täydellistä. Me olisimme muuttuneet osaksi Pielaveden maisemaa ja Leonid maatuisi nyt Petrun kirkon kirkkomaassa muiden ortodoksien ympäröimänä.

Annakaan ei olisi joutunut onnettomuuteen, kun olisi voinut käydä ihan omalla polkupyörällä Pielaveden Sammon lentisharjoituksissa. Mariaa ei olisi kiusattu koulussa, sillä pielavetiset - niin, he ovat jotenkin jalostuneempia ihmisiä kaikin puolin. En usko, että Pielavedellä olisi enää 2000-luvulla kiusattu vammaisia ja homoja, kuten Lapinlahdella. Täällähän oli muutama vuosi sitten oikein perseennäyttäjäiset täkäläiselle miesparille, joka ei muuta halunnut kuin elää kaikessa rauhassa nätissä omakotitalossa.

Uh, nyt en ajattele tätä. Verenpaine alkaa nousta. Lukekaa loput Antti Hurskaisen esseekirjasta Välinpitämättömyys ja sieltä erityisesti essee Jumalaton saari (s. 58)Lapinlahtelaisessa keskiluokassa on jotain läpitunkemattoman tympeää ja penseää. Jumalaton saari kertoo hyytävän viiltävästi, mistä tympeys, penseys ja kaksinaamaisuus kumpuavat.

Elämä ei mennyt niin, että olisimme Leonidin kanssa muodostuneet osaksi Pielaveden multaa. Jouduimme kapitalistisen prekarisaation heittäminä Pohjois-Savon kaksinaismoraalisimmalle paikkakunnalle. Siinä minä olin. Itkin Lapinlahden terveyskeskuksen päivystysluukulla kaikkea tätä ja kammottavaa tulevaisuuttani Lapinlahdella.

Sairaanhoitaja Satu Hautala kääri keittiöliinan käteni ympäriltä ja sanoi: "Hmph."

Ei muuta. Hän varmaankin oli nähnyt samanlaisia keisejä pilvin pimein. Hulluja akkoja, jotka ryntäävät koiratappeluun väliin ja vetävät oman koiran pois vaikka hännästä. (Minä vedin Miroa hännästä ja lopulta tartuin niskavilloista, jossain tässä välissä oma koira puri.) Sairaanhoitajalle keisi oli ihan peanuts. Minulle se oli kuitenkin ainutkertainen tapahtuma ja olin kaiken lisäksi uusi kuntalainen. Perustin mielipiteeni Lapinlahdesta tähän kohtaamiseen ja siihen, että vuokrataloyhtiön toimitusjohtaja Yrjö Muona oli sanonut meidän perheelle, kun kysyimme asuntoa, että meillä ei ole teille mitään, etsikään asuntonne muualta. Silloin päätin, että etsin paikkani kyllä ihan jostain muusta kunnasta - mieluummin muusta maakunnasta ihan ja välillä pääsimmekin raikkaaseen ilmaan - Siilinjärvelle, josta minulla on vain hyvää sanottavaa.

En ihan oikeasti keksi mitään negatiivista Siilinjärvestä.

Onhan se keskusta ruma. Joo, ja.... öhhh... ei tule mieleen mitään. (Mehtos-Reetta tosin sanoi, että voi olla oikeasti Kaskihovissa olleen silloin täyttä - ettei asuntoja yksinkertaisesti ollut tarjolla. Minä olen sen verran vänkyrä, että ajattelin, että asuntoja ei ole vammaisperheelle, jossa on vielä mamuisä, kissa ja koira. En tiedä, meinasin kyllä kuolla vitutukseen, kun jouduimme Lapinlahdelle ja sitä on kestänyt tähän syksyyn asti. Päätin, että vituttelen nyt tunteen loppuun ja alan etsiä Lapinlahdesta hyviä puolia. Niitä on. Minun ihmiseni ovat niitä. Täällä on minun ihmisiäni.)

Joka tapauksessa kun ryömin hattu kourassa nöyrästi kertomaan Heikkilöille, että meidän koira se kävi tappelemassa teidän koiran kanssa, olemme valmiit korvaamaan Miron aiheuttamat haavat, talon väki viittasi kintaalla. Jämptin kaulan ympärillä on niin paksu karvakerros talviaikaan, että pienikokoisen (Miro oli alimittainen) pystykorvan hampaat eivät siihen pysty. Huh, Heikkiläthän olivat kivoja.

Lisäksi Heikkilöillä oli reipas ja kiltti poika, joka ajeli traktorilla ja jota ihailin kovasti. Tiesin jo siinä kohtaa jossain tajuntani poimuissa, että en koskaan synnytä Pyry Petteriä. En Antille, en Leonidille (siinä tapauksessa nimi olisi ollut Lukas Nikolai Ljuhanov) enkä Matille. Nuori traktoripoika väittelee kohta tohtoriksi tutkimalla ortodoksisiirtoväen evakkokokemuksia ja elämäntapojen murroksia 1930-luvun lopusta 1970-luvulle saakka. Päälähteenä on perhekirjeenvaihto, jota on kirjoitettu etenkin Raja-Karjalassa, Pohjois-Savossa ja Hämeessä.

Tuleva tohtori pitää meille sukututkimuskurssia ja hän on luennoinut Jyväskylän kansalaisopistossa viime lukuvuonna seuraavasta aiheesta: "Maailma on jatkuvassa muutoksessa, jota tapahtuu niin paikallisella, kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Historian ja etnologian laitoksen nuoret tutkijat esittelevät luentosarjassa omia tutkimuksiaan, joissa tarkastellaan konkreettisten esimerkkien kautta muutosten ja kriisien vaikutusta elämään. Miten kriisejä ja muutosta on menneisyydessä kohdattu? Entä millaisia kriisejä nykypäivän ihminen kohtaa? Ja ennen kaikkea: millaisilla keinoilla kriiseistä voi selviytyä?"

Minä selviydyn kriiseistä kirjoittamalla. Kirjoitan samoista asioista yhä uudelleen ja uudelleen siinä järjestyksessä, kun ne mieleeni tulevat. Nyt Bernarda Alban talosta tuli mieleen Alapitkän väkivahva matriarkka Seija Vainikainen, sellaisessa talossa ei heikompi nainen olisi selviytynyt.

Ja sukututkimuskurssilla aion selvittää niin pitkälle kuin voin, onko Henrik Halinen -nimisen loisen tytär Sofia Halonen, - ei siis Sofia Halonen, joka olisi talollisen pojan, Henrik Halisen, tytär - joka muutti Mikkelistä Sulkavalle 24. lokakuuta 1866 naimattomana, äitini äidin Maria Karoliinan äiti, jolla olisi ollut Karl Johan Kaukonen -niminen aviomies ja Fredrika Kaukonen -niminen vuonna 1872 syntynyt esikoistytär ja Carl Johan Kaukonen -niminen poika, joka olisi kuollut seitsemän kuukauden ikäisenä pistokseen (kuolinsyy oli muistaakseni styng, rintapistos keuhkopussintulehduksessa tai keuhkokuumeessa).

Mielenkiintoista on se, että pig (ihanaa, piika, minäkin olen piika, lehtipiika, pig, se kuulostaa jotenkin pirteältä) Sofia Halonen ja Karl Johan Kaukonen olivat hakeneet kuulutukset 24.2.1872 ja vihkiminen oli vasta 30.6.1872. Esikoistytär Fredrika syntyi jo 18.7.1872, vajaa kolme viikkoa häiden jälkeen. Kun pari haki kuulutuksia, oli Sofia jo viidennellä kuukaudella raskaana. Venkuiliko Karl Johan Kaukonen avioitumista? Koettiko hän väistää isän velvollisuuksiaan? Oliko muita isätarjokkaita?

Joka tapauksessa, kun Sofian aviomies Karl Johan Kaukonen 18.3.1884 kuoli, ei kulunut kuin vuosi, kuukausi, kaksi viikkoa ja neljä päivää, ja isoäitini Maria Karoliina, äpärä, syntyi. Loisleskelle. Tätä kuviota mietin niin, etten meinaa kirkonkirjoista tähän päivään seljetä.

Matin taustassakin on kiehtova arvoitus. Hänen isänsä äidin isästä ei myöskään ole selvyyttä. Isän äidin äiti on Sutela nro 17:ssa Nilsiän seurakunnassa syntynyt Anna Räsänen, joka loppujen lopuksi on kuollut Sonkajärvellä rouva Ruuskasena vuonna 1934. Kuka on salaperäinen Lustig tai Lundgren, joka on huhuttu Matin Hilma-mummon isäksi. Anna Räsänen on syntynyt nälkävuoden 1868 keväällä huhtikuussa 24. päivänä ja hänellä on kirkonkirjoissa merkintä hätäkaste. Varsinainen kaste on ollut vasta 30. kesäkuuta.

Kohta panen Matille kahvin tulemaan. Pyry ulvoi aamulla tarhassa kolme tuntia. Seisoi kopin katolla ja lauleskeli ja itki. Matti oli Hallan kanssa Muhoksella. Minä intouduin iltayöstä katsomaan ranskalaista elokuvaa Paljain jaloin Pariisissa.

Olipa kummallinen elokuva. Vanhoja ihmisiä, rumia ihmisiä, häviäjiä, pääosissa nainen, jolla oli kamalat silmälasit. Kaikkein hauskin kohta kohta oli se, kun Dom-mies näki eroottista unta Fionasta ja rakasteli vahingossa tämän 88-vuotiasta Martha-tätiä. Kohtaus oli eroottinen ja huikea näyttämättä kaistalettakaan paljasta pintaa.

Siinä oli mummoseksiä! Ihanata!

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi