Pia Valkonen

Antti Heikkisen Kallio-poika ylistyssanojen jälkeen

ke 11.12.2019

Eilinen merkintä Antti Heikkisen Päätalo-kirjasta Kallio-poika - peilikuvassa Kalle Päätalo jäi kesken. Jäi kesken myös ajatus dekkaristi-kansanedustajapoliisi Marko Kilven vaimolleen itsenäisyysjuhlilla antamasta pususta. Jatkan siitä ennen kuin käyn taistoon. On palkanlaskentaviikko! Kerään voimia avatakseni palkanlaskentaohjelman. Kirjoitan ensin, mitä mieleni päällä on.

Erkka Railo kirjoittaa Must Readissa: "Nuorehko nainen pääministerinä on herättänyt ihastusta ulkomaita myöten symbolina suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvosta. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että Marin nousee Suomen vaikutusvaltaisimpaan poliittiseen tehtävään poikkeuksellisen poliittisen kriisin seurauksena ja hänellä on liki mahdottomalta vaikuttava tehtävä – pelastaa pääministeripuolueen painuva kannatus."

Tympii. Toimittajien asenne tympii. Minusta pääministerin tehtävä tässä postkokoomuslaisessa tilassa on pelastaa hyvinvointivaltio ahneilta attendoilta ja koettaa idättää sitä, mitä kokoomuspolitiikkasovellus-Suomessa on hyvää jäljellä. Eikä ensisijaisesti nostaa puolueensa kannatusta! Ajatellaan vaikka vihreitä. Vihreiden kannatus on vasta viime vuosina ollut "jotain". Siitä huolimatta vihreillä on ollut iso vaikutus politiikassa.

Minusta meillä on perinteisen edustuksellisen demokratian kriisi. Puoluevaikuttamisen rinnalle tarvitaan oheisia vaikuttamisen keinoja. Suoralle demokratialle on löydettävä muitakin kanavia kuin ikkunoiden rikkominen tai polarisoitunut toisen osapuolen turpaanlyönti. Maria oli harvinaisen oikeassa, kun ei mennyt mukaan oikeistolle räkimiseen Helsinki ilman natseja -marssilla. Porvari saa nukkua yönsä rauhassa, kun vasemmat ja oikeat mätkivät toisiaan.

Facebook-kaverini Joukkovoima-ryhmässä kirjoitti oivaltavasti, että tulee nähdä ja kuulla persujen mölinän taakse. He ovat huolissaan siitä, että kukaan ei välitä valkoisesta roskaluokasta ja se on harvinaisen totta. Ei Jussi Halla-aho (vaarallisen älykäs persu) välitä. Hän on tyylipuhdas fasisti. Seuraa johtajaa.

Silloin, kun SSS-hallitus keväällä 2015 valittiin, lakkasin kommentoimasta politiikkaa blogissani. Tuntui niin kafkamaiselta, että oltiin vedetty uutta vasemmistoa vuodesta 2008 lähtien peräsuoli pitkällä ja sitten koettaa aamu, jolloin meillä on Suomen lähihistorian hirvittävin hallituskokoonpano. Se mykisti minut kirjallisesti neljäksi vuodeksi. Facebookiiinkin lähettelin vain koiravideoita.

Nyt tuntuu taas innostavalta. Toki olin Antti Rinteen kannalla, mutta Sanna Marin on vielä parempi. Olen kirjoittanut Sanna Marinista jo vuonna 2017 blogissani. Pikkuisen näköjään SSS- ja SOS-hallituskaudella politiikasta kirjoittelin.

Marin kelpaa Matillekin, kronkelille:

http://piavalkonen.fi/blogi/2017-03-309931530

Kansallisesta tulorekisteristä oli puhetta maanantaina vammaisneuvoston kokouksessa. Katren ajatus oli hyvä. Että ihmisten tulotiedot menevät verottajalle on line. Niin. Ajatus oli hyvä, mutta kun se saatanan täytäntöönpanema järjestelmä ei toimi. Tässä uutinen Kuntalehdestä:

https://kuntalehti.fi/uutiset/talous/tulorekisterin-ongelmat-romahduttivat-verokertymaennusteen-ja-sotkevat-kuntien-budjetointia-kunnat-joutuivat-uudistuksen-karsijoiksi/

"Tulorekisterin käyttöönotto on ollut erittäin haasteellista, aiheuttanut valtavan määrän ylityötunteja ja uuvuttanut työntekijöitä, ja loppuvuosi menee ongelmia korjatessa, kuvailee Iisalmen kaupungin talousjohtaja Eeva Suomalainen."

Myös pienyrittäjät joutuivat uudistuksen kärsijöiksi. Mekin hankimme vanhalta järjestelmätoimittajaltamme Evry-kenen-lieneekään-omistus-tällä-hetkellä-Tieto-Oyj-norjalainen-Evry-yhdistyivät-Jydacomilta ja maksamme aivan paskasta susisököstyksestä kolmisen tuhatta euroa. Lisäksi saamme joka päivä tuta sitä, että vanhat asiakkaat, joilla on näin vähän palkanlaskettavia, ovat lähinnä saastaa Evry-Jydacomin tuulikaapissa. Eikä sekään sijaitse enää Jyväskylässä entisellä paikallaan, jonka naapurissa Anna nyt asuu.

Argh, ei yhtään tee mieli edes avata palkkaohjelmaa. Argh, argh. Siunatut ovat ne keski-ikäiset naisimmeiset, jotka kuitenkin kaikkensa yrittävät, että minä, keski-ikäinen, it-alfabeetti ja adhd-aikuinen, saan järjestelmään edes jotain tökittyä. Lisäksi naurattaa se yksi nuorehkon oloinen nainen, joka oikeasti joka kerta, kun sattuu puhelimeen, kun soitan neuvontaan, alkaa huutaa.

Ymmärrän jotenkin häntä! Epätoivomme on yhteinen.

Marko Kilpi, vaimo, pusu ja keho

Marko Kilven vaimopususta piti minun vielä. Kuulin kummaa paheksuntaa jo aiemmin syystalvella siitä, että dekkaristi-kansaedustajalisääpoliisejakokkari esiintyi Hesarin kuukausiliiitteen Minä ja vartaloni -valokuvajutussa. Paheksujien mielestä kuva oli halpa mainostemppu.

Ei minusta kuitenkaan ollut niin, mutta parempi olisi ollut, jos kuvassa olisi ollut mukana Marko Kilven vaimo. Silloin Marko Kilven rintakarvoista ei olisi tullut objekti. Mietin, mitä jos Kuukausiliite tai Matti ja Liisa -lehti haluaisi nakukuvaan Matti Valkosen. Ei olisi kiva se ollenkaan. Suostuisin sellaiseen ainoastaan siinä tapauksessa, että valokuvassa olisimme molemmat. Etteivät kaikenmaailman täkäläiset sovinnaiset rouvashenkilöt kuolaisi ihanan aviomieheni, jonka vartaloa himoitsen edelleen 15 vuoden avioliittovuoden jälkeen, valokuvan ääressä ja säilyttäisi aviomieheni valokuvaa tyynyn alla vrt. käsite pillow book.

(Tässä on viittaus raivokohtaukseen, jonka sain eilen K-marketissa. Minusta aviomieheni olisi voinut toimia niin, että ottaa minua, kristillisesti vihittyä vaimoaan hartioista tai kädestä: "Me olemme naimisissa nyt." Sitähän Matti ei meidän suhteemme alkuaikoina uskaltanut tehdä. Ja sen vuoksi olen häneen edelleenkin pettynyt. Odotan edelleen hetkeä, jolloin aviomiehessäni olisi miestä kävellä rinnallani vrt. vappu 2010 ja jopa ottaa kädestä kiinni. Julkisesti.)

Marko Kilpi suukotti vaimoaan itsenäisyysjuhlassa kameroiden ääressä. Se oli hienoa, vaikka tukkaan se pusu lopulta osui.

(On myönnettävä, että viime keväänä, kun Iisalmessa oli järjestämäni Antti Sarvela ja Hans Adolf Ehrnrooth-vaalitilaisuus (kosmopoliitti-kok:t.), mietin kaikkia muita vaihtoehtoja kumppanikseni tilaisuuteen kuin omaa aviomiestäni. Mietin Toveri Vanhempaa Huoneenrakentajaa ja Ylä-Savon subcomandante Marcosta ja lopulta muutama tunti ennen tilaisuutta ryömin Venäjä-tutkija, EU-ehdokas Toveri Oiva Hevosen perässä meillä tuulikaappiin asti polvirukousasennossa: Lähde turvakseni ulko- ja turvallisuuspoliittiseen tilaisuuteen. Ei lähtenyt, sillä halusi murusensa luokse kotiin, oli ollut jossain Zetor-tilaisuudessa Vieremällä ja kävi meillä Matin valmistamalla lounaalla ohiajaessaan. Lopulta katsoin keittiössä hääräävää aviomiestäni ja näin hänen herkullisen peppunsa. Prkl, siinähän se kumppani ulko- ja turvallisuuspoliittiseen tilaisuuteen on. Ja hyvin olikin.)

Antti Heikkinen ja Kallio-poika

Niin. Eilen tuhlasin kaikki tietämäni lumoadjektiivit, kun kirjoitin Antti Heikkisen Päätalo-kirjasta. Ei liene turhaan kirjan nimenä ole Peilikuvassa Kalle Päätalo. Kun Antti Heikkinen katsoo peilikuvaansa, sieltä näkynee vähän niin kuin Kalle Päätalo.

Kirjan ensimmäiset sivut hurmasivat. Ne olivat omakohtaiset. Heikkinen kuvaa nuorta habitustaan. Hän halusi lukioikäisenä näyttää taiteilijalta ja varmaan näyttikin. Sen sijaan Ville Valolta hän ei halunnut näyttää, kuten kaverinsa.

Kylänukot olivat sitä mieltä, että Antti Heikkisen on lähdettävä maamieskouluun. Hän hankki mustan villakangaspompan haarniskaksi, sillä halusi töihin kulttuuriin. Assii, kuten kiteeläiset sanovat, oli Nilsiässä melkein kirkossa kuulutettu: "Sinusta, Rieska-Heekkisestä, tulloo teille isäntä." (Antti Heikkinen Kallio-poika s. 6)

Tuleva kirjailija-renessanssinero istua mossotti perjantai-illat kotona ja luki. Äiti ei päästänyt kylille kaljaa kiskomaan. Voiko olla mahdollista, että joku äiti vielä 2000-luvun alussa ei päästänyt? Minun Etelä-Savon körttiäitini ei päästänyt minua, mutta se oli vuosia ennen koko Antti Heikkisen syntymää. Kyllä sitä sitten yli 18-vuotiaana tuli kaikkea kokeiltua - paitsi omaa siskoa ja kansantanhuja (lainaus Kiovan ystäväni Jouni Rainion minulle lähettämästä postikortista vuodelta 1990. Jouni kuoli kesällä 1994, ollos iäti muistettu....), mutta hyvä niin. Ei ole mitään, mitä katuisin, että on jäänyt kokeilematta tai elämättä.)

Kallio-pojassa Heikkinen käyttää meheviä täkäläisiä ilmaisuja: mossottaa, vossottaa ja lainaa Päätalo-kieltäkin. Piti ihan googlata, mitä tarkoittaa konnunnuusa. Nuusa on pula, mutta kontu tarkoittaa pesän lisäksi Taivalkoskella, Päätalon maisemissa, rehua.

Antti Heikkinen kirjoittaa kieltä, jota Matti puhuu. Matti väpöttää ja minä seistä topotan välillä raksatyömaalla, kun en muuta voi (esimerkiksi kun aviomieheni kiipeilee telineillä kuin apina huolimatta rikkonaisesta selästään ja siitä, että jaloista saattaa minä hetkenä hyvänsä hävitä tunto, no, on minulla yleensä jossain lähellä työmaan sijaintikoordinaatit, jotta voin hälyttää apua.)

Antti Heikkisen kautta sain tietää Kalle Päätalosta enemmän kuin Ritva Ylösen sinänsä ansiokkaasta Päätalo-elämäkerrasta. Ritva Ylösen Päätalo-elämäkerta on perinteinen, niinpä se jäi minulta kesken. Antti Heikkisen kirja rakenne muistuttaa kuin Mia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin (uh, mikä kirjan nimi!) tai Naisia, joita ajattelen öisin.

Kankimäen tietokirjoja rakastin/rakastan. Kankimäki kirjoittaa niissä asioista itsensä kautta. Se on äärimmäisen kiinnostavaa. Ritva Ylösen Saima Harmaja -elämäkertaa jatkan illalla. Ehkä Saima Harmajan takaa pilkottaa elämäkerturi, kirjallisuustohtori ja supermama, jota arvostan ja ihailen hirmuisesti.

Antti Heikkinen nostaa yht´äkkiä Päätalo-kirjassaan esille Päätalon veljen Toivo Johanneksen. Toivoon Ritva Ylönen ei taida lainkaan kiinnittää huomiota. Ehkä veli jää maininnan tasolle, en edes muista. Toivo Johannes vain vilahtaa Iijoki-sarjassa, mutta Antti Heikkisen mielessä Päätalon veli muuttuu sitä tärkeämmäksi, mitä vanhemmaksi Heikkinen itse kypsyy.

Toivo oli Hermanni ja Riitu Päätalon esikoinen. Hän kuoli ennen Kallen syntymää. Antti Heikkinen on kaksonen. Hänen sisaruksensa tuli keskenmenona ulos ennen aikojaan ja Kysällä (kuten Matti Kysin taivuttaa) oltiin sitä mieltä, että tuleva kirjailijakin on kaavittava pois äidin kohdusta. Antti Heikkisen äiti ei suostunut.

Kirjailija miettii, millainen hänestä olisi tullut, jos olisi ollut samanikäinen kasvinkumppani. Tämä kohta Kallio-poikaa viiltää syvään. Tiedän totisesti, mitä on keskenmenon suru ja tiedän totisesti, mitä on kasvaa yksin, ilman omanikäistä kasvinkumppania. Nuorimmaisena, iltatähtenä, vanhojen vanhempien viimeisenä lapsena.

Siinä sitä kasvaa yhtä aikaa vanhaksi ja jää ikuisesti jotenkin... lapseksi. On vanha ja kypsymätön yhtä aikaa.

Antti Heikkinen kirjoittaa Kallio-pojassa kursailematta Päätalosta ja tämän autofiktiivisten tiiliskiviromaanien sisältämästä seksistä. Nyt kuitenkin lennähdän keittiöön ja panen kahvia tulemaan aviomiehelleni. Koetan selvittää eilistä hirmuista kohtaustani.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi