Antti Heikkinen ja Kallio-poika viimeinen osa

Äänestin Saku Timosta, Uuninpankkopoikaa, vuoden journalistiksi

to 12.12.2019

Kirjailijat Antti Heikkinen ja Heikki Turunen eivät ole tänään Iisalmessa Suomalaisessa Kirjakaupassa esittelemässä tuotantoaan, vaan lauantaina 14.12.2019 kello 12 - 13. Nyt voi olla niin, että emme Matin kanssa sukututkimuskurssilta kirjailijoita katsomaan ehdi, mutta he menevät, jotka ehtivät.

Äänestin äsken Facebook-kehotuksesta Sakari Timosta eli Saku Saatana Timosta vuoden journalistiksi. Uuninpankkopoika sellaisen arvonimen ansaitsee!Enhän muuten olisi tiennyt, että feminstit järjestivät linnan jatkoilla Tissi flashmobile -tempauksen, hyvänen aika! Sitä minun tulee vielä pohtia ja suhdettani rintoihin, mutta en tee sitä nyt.

Jospa äänestyksessä olisi voinut antaa Vuoden ja monien aikaisempienkin vuosien antijournalistipalkinto. Olisin antanut sen toimittajatutkintopojalle Timo Haapalalle, jonka huomasin jo kauan sitten olevan sekä ilkeän että tyhmän:

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2017-01-1309466064

"Uusliberaalin tyhmimyksen Matti Simulan - ja mikä se toinen heebo Polkom-vinjetin takana onkaan - kirjoituksia ei pidä lukea yksi yhteen. Ne tulee kyllä lukea ja tehdä merkitykset itse. Polkomit ovat ilkeitä, mutta juuri sillä tavalla kuin esimerkiksi Tampereen yliopiston toimittajatutkinnosta valmistunut Timo Haapala on; ilkeä ja supertyhmä. No niin."

http://www.piavalkonen.fi/blogi/2013-05-2029155813

"Ai, tulin taas pahalle tuulelle, kun muistan, kuinka MTV3:n politiikan toimittaja Timo Haapala ja Ylen nykyinen vähän eksyneen oloinen politiikkakommentattori Pekka Ervasti irvivät Mäntyniemen pesänjakajissa maaseudun soinilandian vekselivetoisia yrityksiä.

Arvelen, että kenestäkään Tampereen yliopiston toimittajatutkintolaisesta, joka Haapalakin on, tähän pestiin, jossa minä olen. Minulla on minä hetkenä hyvänsä mahdollisuus asemassani tehdä kymmenien tuhansien eurojen tappio. En kyllä peittele sitäkään, että maksoi viime vuonna ulos palkkoja 248 000 euron edestä.

Ne kaikki ovat siirtyneet paikallistalouden kiertoon. Timo Haapala ja Pekka Ervasti voisivat pyrkiä samaan tahollaan."

Nyttemmin pikku kätösieni kautta yläsavolaisen kansantalouden kiertoon on kulkenut liki kaksi miljoonaa euroa. Kykenetkö siihen Timo Possu Haapala? (Pekka Ervastille en enää irvi, sillä hän propagoi nyt metsästys-luontomatkailun puolesta ja Facebook-päivityksissään ihastelee kaksivuotiaan pojan kehitystä. En saa selvää, onko poika Ervastin ja jonkun "Sarin", joka oli selin kuvassa kirjan Paska reissu, mutta tulipahan syötyä sivulla vai lapsenlapsi.

Lahjoitin Ervastin hauskan eräruokakirjan kummipoikani äidille Pielaveden Kyyhkyskylälle. Me vain sitkasti täällä maalla elellään ja eilen tulleesta Puumala-lehdestä huomasin, että Puumalan kansalaisopistossa olisi helmikuun toisena viikonloppuna kurssi, jossa oppii tekemään kaikenlaista vanhoista farkuista. Äärimmäisen kiinnostavaa. Aiemmin syksyllä Puumalan kansalaisopistolla ompelivat rintaliivejä. Ihan mahtavaa. Farkkukurssi kiinnostaisi kyllä.

Rehellisyys kaunokirjallisuudessa

Antti Heikkinen kirjassaan Kallio-poika, peilikuvassa Kalle Päätalo sanoo, että eniten häneen vetoaa Päätalon teksteissä pyrkimys rehellisyyteen. Ja sekin on inhimillistä, että Päätalo ei kertonut kaikkea - ihan jokaista syrjähyppyään hän ei romaaneihinsa kirjannut.

Heikkinen huomaa, että Päätalo mursi tabuja, vaikka suoria kuvauksia sukupuoliyhdynnöistä ei Luojan Kiitos ja muistaakseni ole. Kirjoissa roustataan ja mitä kaikkia termejä rakastelusta sieltä nyt löytyy. Kuppa ja tippuri ovat sota-ajassa mukana. Mulkku on suoro, tipperi, toloho, lemmentappi ja tietenkin kyrpä. Siemenneste ekkentaali ja höpötti.

Myös itsemurhayrityksestä kirjoittaminen on tabujen rikkomista. Lisäksi Päätalo kuvailee musertavaa mustasukkaisuuttaan. Samaan aikaan kirjailija petti vaimoaan. Roustaus vuokraemäntä Alli Kuusisen kanssa meni minulta ensimmäisessä Pohjalta ponnistaen -kirjassa vähän ohi, mutta niin kait se oli, että vuokraemännänkin kanssa tuleva kirjailija länsisuomalaista vaimoaan petti.

Pohjalta ponnistaen -kirjassa oli ihan alussa kuvaus kirjailijan äidistä järvessä, äidin tussusta ja omasta nuoren miehen stondiksestaan. Lähetin viestin ystävättärelleni, joka mietti, lukeako Päätaloa vai ei, että älä lue, tämä ei ole sinun kirjailijasi. Ystävättäreni on herkkä kaunosielu ja Pohjalta ponnistaen alkoi aivan liian groteskisti.

Hieman itsekin mietin, jättääkö Päätalot, ja siirtyäjö Gertrunde Steiniin tai Gunter Grassiin. Enkä lainkaan muista, että anoppi olisi jossain kohtaa yhteiseloa tutkaillut Päätalon tipperiä taskulampulla ja todennyt viileästi, että hänen miesvainaallaan oli komeampi. Tämän kuvauksen kuvauksen, kun luin Kallio-pojasta, oli pakko tyrskähtää ääneen. Äännähdys oli sellainen "Ei voi olla totta, tämäkin vielä!" -tyrskähdys, sekoitus tuskaa ja naurua, hämmennystä.

Ihan pitelemätön koko Päätalo. Miksi muuten Päätalo saa yrittää rajat, mutta Väinö Linna ei. Pohjantähden Koskelat on riisuttu erotiikasta täysin. Mitä ylipäätänsä on kirjallisuuden erotiikka? Juha Hurme piti Kuopion Kirjakantissa alustuksen siitä, miten Minna Canthin tuotanto paljolti keskittyy juuri seksiin, vaikka itse aktia ei Canth missään nimessä käsittele.

Pitää ihan miettiä ja tutkailla asiaa. Miten kirjoitetaan erootillisista asiista kuvailematta aktia tai muuten antamatta groteskeja yksityiskohtia?

Kallio-pojassa sivulla 171 Antti Heikkinen mainitsee Eino Säisän Kukkivan roudan maat. Hän vertailee Päätaloa ja Säisää. Kumpikin kirjoittaa paljolti samanlaisista aiheista ja elonpiireistä ja molemmat vierastivat cityelämää. Heikkinen ehdottaa Pekka Tarkkaa mukaellen: lukekaapas vaihteeksi Eino Säisää, hän saattaa maistua jopa niille, joille Päätalo ei maistu.

Elämäkerturi tunnustaa, että hän hampsi Päätaloista rakentamiskuvaukset. Hän on tietoinen siitä, että jollekulle juuri rakentamiskuvaukset ovat syy, miksi lukea Päätalon kirjoja. Heikkiselle Päätalon myöhäisimmän kirjailijaelämän hahmot, täysin fiktiiviset romaanihenkilöt, kuten Vikke Nilo, ovat oikeastaan tärkeämpiä kuin autofiktiiviset. Heikkinenhän itse ujosti mainitsee, että kyllä hänen esikoisestaan Pihkatapista voi tunnistaa omaelämäkerrallisen juonteen. Heikkinen on kuitenkin enemmän fiktiivinen kirjoittaja. Tai ei. Hän todella on renessanssimies, jolta tekstiä nuoressa luovassa vaiheessa tulee kuin lampaalta papanoita, kuten Savon Sanomien sarjakuvastripin piirtäjä huomasi.

Kallio-pojassa Heikkisen omaelämäkerrallisuus tulee vaivihkaisesti, vähän niin kuin puolisalaa. Heikkinen kertoo omasta agraarista sukupuolivalistuksestaan. Äiti kertoi siitä, miten vasikka joutuu lehmän sisään. Koska poika kysyy,miten vasikka joutui lehmän sisään, äiti vastasi totuudenmukaisesti: "Siementäjä laitto sen sinne." ja koska  tarkempia, teknisiä yksityiskohtia ei äidiltä heru, poika ihmetteli, millainen kämmenelle mahtuva vasikka, jonka siementäjä syöttää lehmälle ja joka sitten kasvoi naudan sisuksissa niin isoksi, että se tullessaan ulos repi synnyttäjänsä pyllynseudun tötterölle. (Antti Heikkinen Kallio-poika - peilikuvassa Kalle Päätalo s. 287)

Antti Heikkinen kuvaa Kallio-pojassa ei vain uskottavasti, vaan kovin koskettavasti, kirjailijan vanhenemista. Lenkit käyvät yhä lyhyemmiksi ja pumpusta ottaa. Askel lyhenee ja on opittava kävelemään hiljaa.