Tupruttaa

ma 13.11.2019

Sataa lunta. Miksei tähän ole suomen kielessä omaa verbiä. Jos sataa vettä, riittää, että kirjoittaa: Sataa. Miksei ole lumisee? Lumee? Tänään lumii?

On aivosumupäivä. Onneksi laskin ja maksoin palkat eilen sekä vinon pinon laskuja. Nukuin parin tunnin pätkissä. Pimu kävi rapistelemassa huoneessa ainakin kymmenen kertaa. Viideltä alkoi haukahdella ja kuudelta hyppäsi sänkyyn.

Tein eilen yhden työtodistuksen ja lopulta löysin Oma verosta selvityspyynnön. Olen pidättänyt yhdeltä työntekijältä liikaa työantaja- ja eläkemaksuja. Ei siinä mitään, mutta kun en ymmärrä hölkäsen pöläystä uudesta palkanlaskentajärjestelmästä. Varmaan olen perinyt, mutten kyllä ymmärrä, missä on vika.

Kun soitan järjestelmätoimittajan neuvontaan, siellä aina vastaa nainen, joka alkaa huutaa minulle. Ihan oikeasti. Vitutan jo sielläkin kysymyksineni. Anteeksi, että valitan, mutta neuvoja alkoi mussuttaa minulle, että on olemassa kirjalliset ohjeet. Niinpä niin. Me maksamme tuhansia euroja ohjelmistosta, joten on neuvojien asia neuvotella itselleen sellaiset palkat, ettei ota niin hirveästi aivoon, kun asiakas soittaa ja kysyy, miten se nyt meni, kun pannaan kirjanpidon tilejä paikoilleen.

Viime viikolla Jydacom-Evryllä olisi Oulussa ollut käyttäjäpäivät. Otsikkona oli tilitoimiston ja palkanlaskentaohjelmistotoimittajan yhteistyö. Naurattaa. Yhteistyö. Juupati juu. Olisin mennyt, ellei nyt olisi tällainen enjaksayhtäänmitään -jakso elämässä. Hiljainen jakso, opettelen hengittämään palleahengitystä -jakso.

Palkanlaskentaohjelmistoneuvojissa on kyllä yksi minunikäiseni nainen, joka varmaan on ollut firmassa töissä niin kauan kuin minäkin olen järjestelmää käyttänyt. En tiedä, miten saisin hänet langan päähän. Hän ymmärtää, mitä on olla melkein kuusikymppinen it-analfabeettinainen. Että suusta purkautuu kauhun kirku, kun järjestelmä iskee nenän eteen lapun: plaabalaabalaa virhe.

Akuutti

Koetin etsiä Areensta addiktio-Akuuttia. Se tulee tänään televisiosta kello 20, mutta päihdepsykiatri Antti Loimalahden Facebook-sivujen mukaan ohjelman löytää jo Areenalta. En löytänyt kuin kirjallisuus-Finlandia-ehdokas Hanna-Riikka Kuisman puhumassa alkoholiongelmastaan ja siitä, että loppujen lopuksi addiktoitui virkkaamiseenkin.

Sitten löysin psykologian tohtori Patrick Jernin puheenvuoron miehen seksuaalisuudesta. Eilen kirjoitin, että vuonna 2009 en ihan ollut varma, laskinko Matin kuuluvan meidän perheeseen. Se ei johtunut siitä, että meillä oli ollut kolme keskenmenoa ja olimme sen jälkeen vielä yrittäneet kursia avioliittoa kasaan perustamalla osakeyhtiön ja epäonnistumalla vielä yrittäjänäkin. Se, mikä oli traagista, oli se, että dramaattiset käänteet eivät muuttuneet yhteiseksi kokemuksiksi. Meidän koettelemuksemme eivät olleet yhteiset ja käännyimme toisiamme vastaan.

Lisäksi avioliitossamme ei enää ollut sellaisia tunnusmerkkejä, että olisin tunnistanut sen avioliitoksi. Olimme kaksi vierasta ihmistä, joista toinen halveksi toista ja toinen vihasi toista. Siitä kuulkaas lähdettiin! Ja tätä jatkui kesään 2016.

Tottahan minä otin Leonidin siihen väliin. Tukeuduin Leonidiin, kun tuli vaikea paikka. Pyysin mukaan Kysille, kun Marian arveltiin saaneen sikainfluenssaviruksen. Kun minulta pamahti selkä tasapainoteltuani kyynärpää kipsissä tietokoneella, pyysin Leonidin tuomaan minulle aamupalaa. Ja Leonid toi. Siinä mielessä kummallinen tyyppi, että jotenkin häneen saattoi luottaa. Hermostuva, äkkipikainen, väkivaltainen, mutta yhtä aikaa luotettava kuin siirtolohkare.

Ristiriitaista.

Me Matin kanssa emme ole oppineet luottamaan toisiimme vieläkään. Mutta tästä se on vain jatkettava. Opeteltava tai itkettävä ja opeteltava. "жизнь зла полюбишь и в козла." Muutenhan viisitoista viime vuotta olisivat menneet hukkaan.

No nyt löytyi oikea Akuutti.  Antti Loimalahti puhuu siitä, kuinka addiktoituvat ihmiset ovat äärimmäisyyskokemusihmisiä. Me huristelemme kaikkeen täysillä. Minä jotenkin alitajuisesti ymmärsin olevani epävakaa ja aloin vaistonvaraisesti noudattaa epävakaiden persoonallisuushäiriöihmisten, joka varmaankin olen, Käypä hoito -suosituksia.

Me epävakaat emme kestä yhtään mielipahaa. Eilen Anna unohti ostamansa pullat tänne ja vähän ennen kuin menin rapistelemaan pullapussia, panin viestiä, että pullat unohtuivat, lapsoseni. Sitä naputellessa ehdin jarrutella ja miettiä. Kirjailija Päivi Alasalmi kertoo Facebookissa päässeensä tupakasta irti siten, että lupasi aina itselleen: "Huomenna saat polttaa!" Kun tuli huominen, ei kirjailija enää muistanutkaan koko tupakkaa. Sitten koko asia unohtui.

Eilen oli paha mieli palkanlaskentajärjestelmän takia ja pari pullaa olisivat lohduttaneet kyllä.

Sosiaalipsykologi Suvi Uski kertoi Akuutissa, että some hyväilee ihmisen aivoissa olevaa sosiaalisia kutituspisteitä. Niin minäkin lakkasin lopulta Facebookissa tekemästä poliittisia päivityksiä ja siirryin tuottamaan koira- ja kissavideoita. Facebook ei pyöritä poliittisia päivityksiä ja jonninjoutavasta saa tykkäyksiä.

Uskin mukaan some saattaa olla psykologisen kehityksen hidaste. Jos on vuosia luonut itsestään tietynlaista metaidentiteettiä, identiteettiä, joka käy kaikkiin tilanteisiin ja saa tykkäyksiä, voi olla, että tietynlainen poseeraus alkaa elää omaa elämäänsä.

Tätä pitää ihan miettiä. Ainakin sen olen huomannut, että iPhone on esineenäkin koukuttampi kuin Samsung. Lisäksi minulla on nyt panssarilasi, jota pitää takoa taltoin ja vasaroin ennen kuin puhelimeen pääsee sisälle. Se vähentää tehokkaasti halua avata puhelin.

Puhelinmyyjille olen nyt syksyn mittaan lähettänyt viestin: "Lähetä viesti!" En vastaa puhelimeen oikeastaan kuin tytöille ja Matille sekä eilen kulkuriveljelle. On nyt tällainen itseeni käpertymisen jakso. Hengittelen vain ja jos tiedossa on voimaakkaan sosiaalisen ärsytyksen aiheuttavia tilaisuuksia, positiivisiakin, pitää latautua. Huomenna on yritysjohtajakurssi. Puhumme laskennasta ja siitä parin viikon päästä kannattavuudesta. Tänään on pakko olla hiljaksiin. Ehkä jaksan Kuopioon iltapäivällä. Kallonkutistajalle. Sieltä on äkkiä tultava takaisin ja vietävä Pyry hiihtämään.

Tämä on näitä Käypä hoito -juttuja.

"Lisääntyvä tuskaisuus (eskaloituva dysforia) tarkoittaa laajenevaa, voimakasta ja usein paniikinomaista pahanolontunnetta, johon liittyy usein tuskaisuuden vähentämiseen pyrkivää impulsiivisuutta, kuten itsetuhoisuutta, sekä kognitiivista hajanaistumista ja dissosiaatiota."

Nauratti, kun eilen kirjoitin bestikselle, miksi meillä ei enää näy telkkari. Alfa-tv-kanavalla olisi eilen ollut Eira Mollberg kertomassa Villahousuhäpeästä: "Minä sekoitin meidän telkkarit. Kesällä tulin kaupasta ja nostin ostokset keittiön pöydälle. Telkkari oli kiinni ja Matti Lyytikkälässä. Olin hysteerinen, koska jouduin olemaan kotona yksin. Anna taisi olla mun Paula-siskon kanssa Lapin-turneella. Yht´äkkiä televisio meni päälle. Itsekseen. Sitten televisio meni kiinni ja meni päälle. Sain kauhean paniikkikohtauksen ja kiskoin KAIKKI television johdot irti. Antennijohdot ja muut.

Ja hah. Lopulta tajusin, että ne mun ruokaostokset olivat kaukosäätimen päällä ja tavara kerrallaan tavallaan valui siihen säätimen näppäimistölle. Siis ne mun ruokaostokset pani telkkarin päälle ja telkkarin kiinni. Koko homma häiriytyi niin, että Matti kun lopulta tuli kotiin, mikään systeemi ei enää kunnolla toiminut.

Olin ihan itku kurkussa, kun telkkari kummitteli. En minä mitään roistoja pelkää tai karhuja tai susia. Minä pelkään kummituksia."

Tässä on hyviä ohjeita meikäläisen kaltaisen aviopuolison kanssa elävälle: "Potilaat (vaimo) toivovat (toivoo) kriisitilanteessa enemmän sensitiivistä kuuntelua, aitoa kiinnostusta ja läsnäoloa kuin konkreettista vastausta kyseiseen ongelmaan. Potilasta hoitavan (vaimon kanssa elävän) henkilön rauhoittava puhe voi tuoda helpotusta, kun potilaan emotionaalinen virittyneisyys kasvaa, kognitiivinen hajanaisuus lisääntyy tai hän alkaa kärsiä dissosiaatiosta."

Niin. Toissa viikonloppuna järkyin tasapainosta niin kovin, että Matti ajatteli jo soittaa paikalle valkotakkiset. Huusin suoraa huutoa, nauroin kuin mielipuoli ja sitähän olinkin. Itkin myös kohtauksen lopuksi. Osa kaksitoistavuotisesta vihasta purkautui siinä.

Putosin kuiluun. En ole aviomieheni odotuksien mittainen. En ole iso, väkevä ja voimakas. En rakentele iltapuhteiksi tai ilokseni hirsitaloja. En ole vähäpuheinen enkä vaatimaton. En ole nuori enkä pysty enää tuottamaan jälkeläisiä.

Tai oikeastaan. Aviomiehelläni ei ole mitään odotuksia. Sehän se tässä pahinta onkin. Hän on alkanut sanoa moneen asiaan: "Aivan sama!" Se suututtaa minua.