Pia Valkonen

Mitä ortodoksisessa kirkossa tapahtuu nyt?

ti 14.11.2019

Ei mitään kummallista tapahdu. Tämmöistä se on ollut ennenkin ja ehkä aina, mutta kulissien takana. Kirjoitin aika ilkeästi Makkos-Pekalle sunnuntaina viestiä sen jälkeen, kun Tikkis-Hannele oli tekstaroinut, että Savon Sanomissa on juttu Suomen johtavien ortodoksien käräjöinnistä.

Kirjoitin jotain siihen suuntaan, että aika moni pappi ja piispa on pönttö, traditio perseestä - siihen aina vedotaan, kun joku joutava mies halutaan hierarkiassa eteenpäin tai säilyttämään pallinsa - toinen asia, jota ei suostuta avaamaan lainkaan, on kanoninen lainsäädäntö. Sekin häämöttää taustalla, mutta harvoin kerrotaan, mikä on kanonisten lakien sisältö. Aina kuuluu, että on se ekonomia eivätkä tietämättömät saa mennä lakeja kurkkimaan - lakiekonomeja ei koskaan nimetä eikä toimittajat voi kysyä keneltäkään: Mitä tämmöinen tarkoittaa käytännössä?

Pysyn kuitenkin mukana kuin peräpukama. Kannatan tasa-arvoista avioliittolakia ja naispappeutta. Eira Mollbergin tekee niin. Kirjoitti hyvin kirjassaan Villahousuhäpeä: "Ei ole kyse sanoista, teorioista tai teologisista doktriineista vaan tunteesta, valinnoista ja kokemuksesta." (S. 245)

Esimerkiksi vaappuvassa Neuvostoliitossa ei ollut mitään ongelmaa siinä, että vanhat naiset, babuškat, jakoivat ehtoollista. Tästä kirjoitti viisas vanheneva nainen, Kirkon kasvatusasiainkoordinaattori Sirpa Okulov päätoimittamassani Aamun Koitossa vuonna 2009. Ideoin naisasiain numeron ja sekin oli yksi peruste sille, että jouduimme joukolla kirkollishallitukseen nuhdeltavaksi. Tosin piispa Arsenia näytti palaveri lähinnä naurattavan. Se hänen kunniakseen oli sanottava.

Minuakin nauratti ja toisaalta itketti. Nainen, jota olin kuullut kehuttavan viisaaksi, ei ollut Sirpa Okulov hän, tuli palaveripöydän yli ja jemensi ja sihisi vasten kasvojani niin, että sain pyyhkiä sylkiroiskeita nenältäni: "On päätoimittajallakin jokin vastuu."

Siinä kohtaa keskustelussa oli kyse Aamun Koiton levikistä. Se kun ortodoksivirkailijatätösen tietojen mukaan oli romahtanut juuri sillä hetkellä, kun minusta tuli päätoimittaja. Saattoihan se olla niinkin, mutta jotain tekemistä levikkiluvuilla oli tilausjärjestelmässä, joka päätti tilauksia ihan itsekseen. Minä olin suuresta mielenkiinnosta tilannut lehden ihan tilaamalla reilu vuosi tai pari ennen kuin tiesin, että pääsen/joudun päätoimittajaksi, ja sitten lehteä ei enää yht´äkkiä tullutkaan. Ajattelin, että lehden teossa on joulutauko, mutta ei lehteä sitten koskaan alkanut minulle tulla. Olin luullut tehneeni kestotilauksen.

Ketään ei kiinnostanut tutkia, mitä oikeasti Aamun Koiton toimituksessa tapahtuu, miten lehti organisoituu, miten sitä voitaisiin kehittää sisälähetystyökaluna, miten tiedotusrakenteet seurakuntalehtineen ja Aamun Koittoineen voitaisiin intergroida www.ortodoksi.netin -kansalaislähtöisen nettialustan kanssa. Minulla oli ideoita, omasta mielestäni myös lahjoja, mutta ei kusiaisenkaan valtuuksia. Olin silloin vielä ikäistäni nuoremman oloinen nainen, joka innostuessaan kimittää korkealla äänellä, elehtii liian vilkkaasti ja puhua pulputtaa. Olin epäuskottava, vaikka olin juuri opiskellut Iisalmessa YSAOssa johtamisen erikoisammattitutkinnon ja tehnyt näyttöni Solealla, kuuden seurakunnan tiedotuslehdellä.

Olin liian into pinkeänä - tässä on ammattitaitoni, kykyni, lahjani, olkaa hyvät. Natsat puuttuivat.

Eikä ketään Suomen ortodoksisessa kirkossa voinut vähempää kiinnostaa.

Palaverissa kirkollishallituksen neukkarissa tosiaan vaistosin, että piispa Arsenia tilanne huvittaa ja minä ajattelin, että jahas, olette hulluja kaikki, mutta tämähän on äärimmäisen mielenkiintoista. Kyllä tämä pitää loppuun asti katsoa.

Minun etenemisen ambitioni olivat muualla. Olimme kesäkuussa 2008 perustaneet aviomieheni kanssa rakennusliikeosakeyhtiön ja osakeyhtiön saamisessa kannattavaksi oli minulle tarpeeksi päänvaivaa - varsinkin, kun osakeyhtiön ensimmäiset urakat tulivat silmille ja juuri sen vuoksi minä olin Aamun Koiton epätoivoiseen päätoimittajan pestiin suostunut.

(Tässä yhteydessä haluan kiittää kahta lapinlahtelaista kepuherraa, Jukka Rönkköä ja Yrjö Muonaa. Jukka Rönkkö on hiljainen vaikuttaja ja Yrjö Muona umpikiero, mutta niin vain heput meidät pelastivat ja tässä ollaan. Kiitos siitä ja anteeksi, että olen joskus kirjoittanut, että Muona pitää hirttää munistaan. Olen edelleenkin jossain määrin sitä mieltä.)

Meidän perheemme eli vuoden 2009 tuloilla, joita sain ulosmitattua Logosmedian Jyrki Härski-Härköseltä. Nimenomaan. Kokemukseni Suomen ortodoksisesta kirkon eri organisaatioista johti sellaiseen ajatteluun, että todellakin pitää olla juristi mukana tekemässä sopimuksia. Jyrki Härkösen kanssa ei oikein mikään tuntunut olevan niin kuin oli sovittu.

Kun kesälehti oli tehty, Jyrki Härski-Härkö-Hartikainen kutsui toimituksen palaveriin ja ilmoitti hymy huulillaan, että jahas, lehti ei heinäkuussa ilmesty, en maksa teille palkkaa. Näin kuinka toimitussihteeri, entisnunnalinjalainen Lintulasta, tyrmistyi, muttei sanonut mitään. Minäkään en sanonut mitään. Ehkä mutisin, että kiitti vitusti, minulla oli sovittuna jo juttukeikkoja ympäri Suomen, ajattelin, että juttukeikat ovat samalla levikkityötä, esimerkiksi Pohjanmaan ortodokseja ei kukaan oikein ollut minua ennen nähnyt tai heistä kirjoittanut.

Oli muuten huiman hieno kokemus olla koko perheen kanssa Lapualla Oulun hiippakuntapäivillä. Siis niin kuin Lapualla! Siellä on pieni ja suloinen pyhäkkö ja pieni, mutta aktiivinen karjalaisperäinen ortodoksiyhteisö. Minä heidät näin ja tein ison jutun. Lehden kannessa oli hiippakuntapäiviltä pieni tyttö ja nykyinen hierarkiassa etenevä mies, varmaan fiksu, mutta kansikuvassani näyttää siltä kuin pappi huutaisi lapselle yläviistosta. Hänen kasvonsa eivät säteile lämpöä. Ne säteilevät epäystävällisyyttä ja harmistusta.

Heinäkuussa 2009 olin sopinut, että käyn sekä Etelä- tai Keski-Pohjanmaalla maitotilalla, jossa tilanpitäjät ovat ortodokseja ja jotka olivat loukkaantuneet siitä, että kerroin nykyisten lehmien tarvitsevan rintaliivit, sillä lehmien utareet ovat nykytuotanto-odotuksilla luonnottoman isot. Olisin halunnut koettaa käydä maidontuotantotilalla ja kertoa myös Aamun Koiton lukijoille, millaista elämä maatilalla tosiasiassa on.

Ymmärrän tilanteen. Olet maatalousyrittäjä ja lehmillä on oltava isot utareet, jotta kilpailussa pysytään mukana. Olet rakennusalan yrittäjä ja sinun on riistettävä työntekijöitäsi, jotta pysyisit kilpailussa mukana. Kapitalismissa toimitaan näin. Kapitalismi saa ihmiset toisiaan vastaan, se atomisoi yksilön tietokoneensa ääreen yksin kuluttamaan. Kapitalismissa ei kunnioiteta mitään lojaliteetteja, se on fantastinen järjestelmä, sanoi Stora Ensin toimitusjohtaja Jouko Karvinen Maarit Tastulan haastattelussa vuonna kivi ja kanto ja toimittajan ponnari heilahti innosta, niin juuri, niin juuri, aivan fantastista, ei mitään lojaliteetteja. Ja kauppa se on, joka kannattaa. S-ryhmän ja K-ryhmän kolosseja syntyy toinen toisensa jälkeen ja kaupassakävijä huijautuu iloitsemaan. Meillä on näin iso valikoima, kun on sata makkaralaatua ja yksi idea. (Auts, tämäkin pitää lukea. Lainasin kirjan kirjailija Matti Pulkkiselle ja luulin, että se jäi kuolinpesän hävitettäväksi, muttei se niin ollutkaan. Kirja vilahti Pulkkisen kuoleman jälkeen meillä hyllyssä ja katosi jälleen.)

En mennyt heinäkuussa 2009 Pohjanmaalle enkä Turkuun niin kuin ajattelin. Olisin yöpynyt Turussa matkapapeille tarkoitetussa huoneessa. Tampereellakin ajattelin käydä raamattumeditaatiota seuraamassa, mutta se ajatus surkastui esikoisen kuumeeseen. Esikoisen piti päästä kesän alussa vammaisten lasten leirille, mutta sikainfluenssaksi luultu kuumetauti esti suunnitelmani. Kiersimme esikoisen ja hänen biologisen isänsä kanssa yhden päivän ajan Kysin eri poliklinikoita, kunnes tuli selväksi, että ei se sikainfluenssaa ollut. Oli vain tavallinen korkeakuumeinen kesäinfluenssa, mutta hyvä oli, kun tuli asia selväksi ja Lapinlahden terveyskeskuksesta meidät lähetettiin nopeasti Kysille. Lasten isän hälytin mukaan, kun itse säikähdin niin, ettei järki oikein kulkenut.

Poistuimme kirkollishallituksen neukkarista. Heinäkuussa emme saisi palkkaa, vaikka allekirjoitetussa sopimuksessa sanoi, että minulle on maksettava 2 000 euroa/kuukaudessa vuoden 2009 loppuun. Hämärästi ajattelin, että taitaa Jyrki Härkönen olla kusessa rahojensa kanssa, kun pitää noin törkeästi menetellä. Toimitussihteeri, entisnunnakokelas, irtisanoutui. Lupasi vielä yhdessä lehdessä alkusyksystä olla mukana, mutta sen jälkeen hänelle riitti, kiitos.

Samalla entisnunnakokelas kyllä avoimesti kertoi suunnitelmistaan Aamun Koiton vuoden 2010 päätoimittajan kanssa. Ehdotti reilusti minulle, että tulisin mukaan heidän viritelmäänsä. En halunnut. En enää yhtään halunnut asettua toimittajana kokemattomien alaiseksi. Ei kiitos, että minuun olisi esimiesasemassa joku nörttinöösi nuori mies, jolla on varmasti huono itsetuntokin. Entisnunnakokelas perusteli, että semmoinen ainoastaan toimii Suomen ortodoksisessa kirkossa, että päätoimittaja on mies.

Niin varmaan. Mutta ei kiitos.

Vähän aikaa tunsin murskautuvani. En sen vuoksi, että en ollut päätoimittaja heinäkuussa 2009, vaan sen vuoksi, etten tiennyt, millä perheemme elää heinäkuussa 2009. Muistin elävästi, kun Pielavesi-Keitele -lehden vuotenani haastattelin muuatta maatalouslomittajana työskennellyttä mummusta. En ole ihan varma, muisteliko mummunen omia kokemuksiaan 1930-luvulta vai äitinsä, mutta joka tapauksessa köyhän perheen lapset saivat kerätä pielavetisen suurmaatilallisen (ei varmaan käytännössä ollut kovin suuri sekään) pellolta nälkäänsä viljan tähkiä sen jälkeen, kun tilallinen oli pellon puinut.

Kurkkuani kuristi. Firma maksoi takaisin vuokrataloyhtiö Kaskihoville silmille tullutta rakennusurakkaa. Meillä ei olisi omia tuloja lainkaan heinäkuussa. Niin. Sehän on yrittäjällä ihan normitilanne. Joskus on monta kuukautta, että ei ole tuloja. En minä silloin vielä tiennyt, että poltteeseen sydänalassa lopulta tottuu.

Sitten taivaasta tipahti ratkaisu. Matti ja Liisa -lehden sekä Millun yhdistetty päätoimittaja Heikki aviomieheni toinen serkku, soitti ja ähki, että Miilussa ei ole kesäpäätoimittajaa heinäkuussa, onko minulla heinäkuussa mitään tekemistä.

Eihän minulla mitään parempaakaan tekemistä ollut.

Millu-heinäkuu oli kuin taivaassa olisin ollut. Sonkajärven-toimituksessa ei ollut ketään muuta kuin minä. Toisena toimittajana oli Irma Arffman, meillä molemmilla jokseenkin sama elämäntilanne, käsittääkseni Irma piti myös huolta perheenjäsenestään. En vielä silloin ollut sotkeutunut kommunistijohtaja Asko Julkuseen, vaikka avioliittoni oli kyllä palasina ilmankin itsejärjestämiäni vaikeuksia.

Tein ilta- ja viikonlopputöitä. Otin ylityökeikoille mukaan koko perheeni Mattia myöten, jota en ihan täpöllä enää lukenut perhekuntaani kuuluvaksi. Vapaat otin itselleni kesken työpäivän. Saatoin mennä lenkille Rutakko-taajaman läheisiin metsiin. Nautin siitä, että ei tarvinnut raportoida kenellekään. Tein Miilun mieleisekseni. Toimitukseen osui joskus joku urheilutulosten tuoja ja iloiten naputtelin niitä kyläurheiluaktiivien pieniltä liikuttavilta muistilehtiön papereilta lehden sivuille sormiharjoituksina.

Tuli syksy ja lokakuu. Jotenkin saimme kasaan syksyn ensimmäisen Aamun Koiton. Kaaduin pyörällä lokakuun alussa tai syyskuun lopussa. Oikea kyynärpääni meni sijoiltaan. Olen vasenkätinen ja jatkoin päätoimittajana lokakuunkin, palkkani tuli sairauspäivärahana eikä Jyrki Härkösen tarvinnut maksaa minulle palkkaa lokakuussakaan.

Olin toiveiden työntekijä. Aiheutin työantajalle kuluja niin vähän kuin mahdollista. Missä ovat kunniakirjani ja kiitosikonini?

Olen kiitollinen Pimulle, joka kiskoi minut polkupyörän kanssa nurin. Sain tervettä etäisyyttä Aamun Koiton kuvioihin ja toimitussihteeriksi Esko Karppasen, jota tässä yhteydessä haluan kiittää. Niin. Esko Karppanen, filosofian lisensiaatti, toimitussihteerinä ja minä päätoimittajana. Sellaista voi olla vain Suomen ortodoksisessa kirkossa. Niin kuin sekin, että jouduin parilla satasella, ehkä jopa pienemmälläkin, summalla houkuttelemaan Hufvudstadsbladetin entistä päätoimittajaa Max Arhippaista Aamun Koiton avustajaksi.

Max Arhippainen teki jutun kohteliaasti, mutta toista juttua en hänen kanssaan iljennyt enää neuvotella.

Kaikki ylipäätoimittaja Jyrki Härkösen alaisuudessa oli niin pöyristyttävän absurdia, että ihan pakko oli jäädä seuraamaan, mihin kaikki oikein johtaa. Marraskuussa kirkolliskokous kokoontui Valamossa ja alkoi metropoliitta Ambrosiuksen Kirkon pitkän tähtäyksen suunnitelman - Etsivä kirkko - käsittely.

Olen kirjoittanut ehkä 15 kertaa, että suunnitelma oli hyvä, mutta ongelma oli sitouttaminen. Koska metropoliitta esikuntineen ei ollut kysynyt suunnitelmaa tehdessään keneltäkään sellaiselta, jota suunnitelma käytännössä koskee, yhtään mitään, kävi PTS:lle yhtä huonosti kuin Rakennus- ja restaurointiliike Lapiomies Oy:lle minun omin pikku kätösin tekemälleni liiketoimintasuunnitelmalle.

Ainoa, joka luki Lapiomies Oy:n LTS:n, oli Lapinlahden Viitostien ykköstilojen toimitusjohtaja Pekka Iivanainen ja sain häneltä kehut, että olen hyvä kirjoittaja. Elinkeinoasiamies Iivanainen tuumasi, että ei käynyt kertaakaan tupakalla, kun luki paperinipun. Niin mainiota oli tekstini.

Sen jälkeen LTS meni piiloon Matin yöpöytänä toimivan Entisaika-antiikkikaupasta ostamamme puuarkun sisälle, kunnes minä sen pari viikkoa sitten löysin kannettuamme arkun yläkerrasta alakertaan. Ei sitä ollut kukaan Pekka Iivanaisen jälkeen avannut.

Etsivän kirkon kävi oikeastaan paremmin kuin Lapiomies Oy:n PTS:n. Kirkon ihmiset, seurakuntalaiset ja jokainen toimintapiiri tuntui sen lukeneen ja kirkolliskokouskäsittelyä varten Kirkon Pääkonttorille tuli laatikkokaupalla lausuntoja. Ihmiset halusivat osallistua. He kertoivat, mitä mieltä olivat. Ja sen jos minkä olisi luullut olevan ihanata.

Joulukuussa 2009 näyteltiin vielä kerran Aamun Koitossa outo näytelmä, johon olin osannut varautua ennalta. Kun vuoden viimeinen numero joulun alla oli painossa, Jyrki Härkönen jälleen kerran ilmoitti, että aijahas, en maksa teille kuin puolen kuukauden palkkion.

Lehti oli tehty. Olimme painaneet hommia kuin pienet oravat kelloon katsomatta. Yrittäjähenkisesti.

Omasta mielestäni olin palkkani ansainnut. Johan Raamatussakin niin sanotaan: "Ja olkaa siinä talossa ja syökää ja juokaa, mitä heillä on tarjota, sillä työmies on palkkansa ansainnut."

https://raamattu.fi/raamattu/KR38/LUK.10/Luukas-10

Minulla oli tietokoneellani laskelma työstä aiheutuneista kuluista. Kilometrikorvauksista erilaisista ajeluista erilaisiin palavereihin kirkollishallitukseen ja sen sellaista. Summa oli muhkea. Kysyin Jyrki Härköseltä, kumman maksat; työstä aiheutuneet kulut vain sopimuksen mukaisen koko kuukauden palkkion joulukuulta.

Sain palkkion koko joulukuulta niin kuin alkuperäisessä sopimuspaperissa sanottiin. Muistaakseni myös Esko Karppanen sai. Toivottavasti sai. Ehkä oli kyse siitä, että ylipäätoimittaja oli perseaukinen, mutta niin kuin sanonta meidän rakennuspiireissä kuuluu: "Ei pidä ruveta rakentamaan, jos ei ole rahaa."

Myöhemmin elämässä olen törmännyt samanlaiseen mystiseen varakkaan, jopa rikkaan ihmisen ajatuskuvioon. Jos voin ottaa köyhältä suusta viimeisen leipäpalan, otan. Ihan vittuillakseni maailmankaikkeudelle otan.

Vuonna 2010 olin edelleen seurakuntalehti Solean päätoimittaja. Harkitsin joka lehden tekemisen jälkeen, että jätän pestini, sillä tein lehteä alle torihintojen ja vaistosin, että kenellekään muullakaan ei ole paloa Solealle enää. Olin Aamun Koitossa työskennellessäni ollut sitä mieltä, että jos ei koko Kirkon tiedotussysteemiä saada integroiduksi www.ortodoksi.netiin, pitää Aamun Koiton olla se valtakunnallinen seurakuntien tiedotuslehti, jossa olisi valtakunnallista, hyvin ja ammattitaitoisesti toimitettua, journalistista aineistoa ja seurakunnille hiippakunnittain vaihtosivut.

Ajattelin myös aina kirkolliskokous kirkolliskokoukselta, että tämän kauden vielä seuraan. Kuohunta oli niin kiehtovaa ja virallisen organisaation palkkaprelaatit tuntuivat menneen täysin järjiltään. Oli kuin olisi seurannut tehosteisiinsa ja lavasteisiinsa tukehtuvaa Kolmea Sisarta Kansallisteatterin jättiläisnäyttämöllä.

Se oli lystikästä, kun ei tarvinnut itse vääntelehtiä näyttämöllä tai ottaa vastuuta ohjaajana. Sen kun päätoimitti lehteä, veti pientä palkkiota ja ajatteli pilkallisia ajatuksia.

Vuonna 2011 toimituskuntaa ei saanut enää koolle. Tajusin, että nyt minulle peukutetaan jossain alaspäin. Muistin kauhun vallassa, että eräskin kirkkoherra oli päissään soittanut minulle ja itkenyt, kun olin taittanut eläkkeelle jäävän kanttorin jäähyväiskirjoituksen seurakunnan sivulle kirkkoherran kirjoituksen tilalle.

Niin. Iso mies itki. Sitä se alkoholismi teettää. Tiesin kyllä, että seurakunnassa ovat suhteet jäätyneet ja työntekijöiden välit täysin poikki. Karmaisevinta oli, että seurakunnassa ei ollut kuin kaksi työntekijää. Alensin kerran toimituskokouksessa samaisen kirkkoherran kokouksen sihteeriksi, koska minun piti johtamisnäyttötutkintonäyttöä varten johtaa toimituskunnan kokousta. Kirkkoherran itsetunto kolahti. Hän myrtyi ja surkastui meidän kokoustajien silmien alla.

Toisessa seurakunnassa luottamushenkilöt järjestivät kirkkoherraa vastaan poliisitutkimuksia. Saattoi olla toisinkinpäin, mutta hyvin ei mennyt sielläkään. Sellaiset seurakunnat tuntuivat toimivan, jossa oli nainen toimistossa töissä. Kirkkoherra saattoi olla johtaja ja joku hoiti käytännön töitä.

Oman seurakuntani luottamusihminen soitti minulle kirkkoherran bisneksistä. Sanoin, että nyt tehdään tästä asiasta julkinen ja aletaan ilmapiirinpuhdistustalkoisiin. Luottamusihminen pelästyi. Ei, ei hän sitä tarkoittanut, hän vain minulle, seurakuntalehden päätoimittajalle, tahtoi purkaa sydäntään. Vittu, vittu, vittu, ajattelin, sitä vartenhan on hengellinen ohjaaja ja ortodoksisen kirkon mainio sielunhoitosysteemi. 

Teki mieleni kirkua. Tyyppi, nainen, ei tainnut olla ihan terävimmästä päästä. Purkaa sydäntään päätoimittajalle! Luottamuksella, voi Jeesus sentään.

Kyllä minä tiesin, että kirkkoherra Elias Huurinaisen diagnoosi oli megalomania, hirmuinen hybris ja lisäksi hän ilmeisesti on aivan toivottoman huono bisnesmies. Mutta kun sellaiset ominaisuudet eivät ole laissa kielletty. Jos huonon bisneksen teko olisi toivottomilta ihmisiltä laissa kielletty, emme mekään aviomieheni kanssa voisi yrittää.

Ehkä minulle ei kirkkoherrojen kokouksessa Solealle peukuttanut kukaan. 15.12.2011 sain sähköpostiviestin eräältä ihanalta muijalta pääkonttorilta, sanon häntä syväksi kurkuksi, hänellä on oikeudentajua. Syvän kurkkuni sähköpostiviestissä oli vain yksi lause.

Vähän niin kuin Risto Rasan runossa: "Keinuni on karu, siinä on vain yksi naru."

Sähköpostissa luki: "Eikö sinulle ole kukaan kertonut....?" Vastasin, että ei ole kertonut, mutta anna, kun arvaan. Solea lopetetaan ja yhdistetään Aamun Koittoon, minä saan potkut. En muista tarkkaan, mitä syvä kurkkuni vastasi, mutta olin aavistellut oikein sitä radiohiljaisuutta, mikä Solean ympärillä oli. Olin rukoillut, että toimituskunta kokoontuisi ja tulisi jotakin tolkkua johonkin.

Oli se kokoontunut, mutta ilman päätoimittajaa. Lisäksi esityslistat ja pöytäkirjat olivat salaisia eikä kukaan uskaltanut kertoa minulle mitään. Umpisepalukset, munattomat mulkunpäät. Päätös oli oikea ja hyvä. Solea-riepupolo oli aika saattaa ortodoksisen journalismin surullisen historian myhineen ja tunkkaiseen jatkumoon Solinan perään.

Menettelytapa vainen aiheuttaa minussa edelleen aivan hervottoman vitutuksen.

Siinä samassa klikkasin Eroa kirkosta -sivulle. Erosin kirkosta, lähetin asianosaisille postia, että Solean päätoimittajuuteni päättyi nyt tähän, en tee enää Solean viimeistä numeroa, ja soitin Suomen ortodoksisen kirkon tietokone- ja tietoliikenneyhteysihmiselle, että sammuttaa saman tien ort.fi -päätteisen sähköpostiosoitteeni. (Olin ollut siitä aivan helvetin ylpeä!)

Vips, se sammui. Poistin kaikki Suomen ortodoksisen kirkon puhelinnumerot pappeineen ja piispoineen puhelimestani enkä halunnut käsitellä asiaa kenenkään kanssa. Aina, kun joku - muutaman kerran - koetti jostain ortodoksinumerosta soittaa, panin takaisin tekstarin, että olen niin vihainen, etten pysty puhumaan.

PS. Piispa Arsenin kiemurtelu ja hätävalheet Savon Sanomien toimittajalle taideväärennösjupakassa, arkkipiispa Leon käräjöinti vt. kirkkoherrana edelleen työskentelevää Elias Huurinaista vastaan. Sanon tähän, kun en muuta voi, että höpsistäkeikkaa! On ihanata, että valtamediatoimituksissa ei ole enää meidän kaltaisiamme Ortodokseilla on ihanat pashat ja ikonit, ne ne vasta ihania ovat -maireilijoita. Tunnustan, että olen syyllistynyt sellaiseen hamassa autuaan viattomassa nuoruudessani. Monessa muussakin asiassa on tullut kirjoitettua ihan silkkaan tietämättömyyteen perustuvaa dingelidangelia.

Armoa! Älkää kaivako hengen tuotteitani esille sähköisistä arkistoista.

Jotenkin kummalla tavalla ymmärrän arkkipiispa Leoa ja hänen lynkkausmielialaansa. Se on inhimillistä. En ymmärrä, miksi kukaan ei saanut isä Eliasta hillittyä silloin, kun hänen megalomaaninen hybriksensä oli pöyhkeimmillään. Eikä isä Eliaksen terveyteen ole vaikuttanut arkkipiispa Leo tai Ukko-Ylijumala. Oma pikku riivaaja se on isä Eliaksen terveyden murtanut. Sisäinen paha henki, vanha Adam, ylipullistunut ego. Hei, tiäksä batjuška, tervetuloa nöyryyskouluun! Tunnistan vanhan Aatamin, se elää minussakin. Se saa minut taittamaan Soleaa kaksi viimeistä vuotta pilkalliset ja ilkeät ajatukset mielessäni. Ja kirjoittamaan blogiani.

Ja jos vituttaa ajatella, millaista vahinkoa isä Elias on tehnyt Iisalmen ortodoksiselle seurakunnalle, kannattaa käydä syömässä Golden Domessa. Hotelli-ravintolan freskot ovat upeita. Aterian päälle pitää turistit ja vieraat viedä ehtoopalvelukseen Iisalmen Pyhän Eliaan kirkokoon. Siellä on lisää järisyttävän hienoja freskoja. Kyllä ne historiaan jäävät, se on selvä. Freskojen hinnan voi laskea niistä töpöaskelista, joita entinen kirkkoherra ottaa viitostien varrella olevalla kevyen liikenteen väylällä. Varmaankin tasatakseen kierroksia murtunut mies kävelee kevyen liikenteen väylää edestakaisin, edestakaisin.

Pitää murtua. Ihmisen pitää murtua. Kovimpien luiden pitää murtua elämässä useamman kerran.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi