Pia Valkonen

Asta Leppä Sävyttömät sanat osa vaikka kuinka mones

to 7.11.2019

Johtamistaidon opistolla tuli muutama viikko sitten vastaan opiskeluaikainen ystävä. Asuimme yhdessä Hämeenpuiston kommuunissa. Ystävä ei ollut muuttunut yhtään. Ei edes rypistynyt, vaikka onkin aina ollut hoikkanen.

Minua on vaikea tunnistaa, joten esittelin itseni. Olen nykyään luomu ja lettipäinen. Hiusten väri on ollut jo vuosia oma. Ystävä oli opettamassa viestintää. Jos oikein ymmärsin, hänen opetettaviin näytti kuuluvan Punatähtien Jan Erola. Ei hassumpaa!

Ystäväni ensimmäinen kysymys kuului, oletko onnellinen.

Kysymys oli niin aseistariisuva, että menin melkein sanattomaksi. Hapuilin vastausta. Oikeastaan olen, on tosi vastaus. Olen kyllä, jos osun säännöstelemään voimani. Viime viikonloppuna en lähtenyt repiytymään kohti Ilomantsia Marian Riitta-kummin muistotilaisuuteen. En voinut. Viime perjantaina tuli sellainen voimattomuuskohtaus, että luulin kuolevani. Kyse oli flunssasta, mutta muustakin. Rajoista.

Joka paikkaa särki ja teki mieleni vain maata aloillaan ja odottaa, että huono olo menee ohitse. Ajattelin, että tältä varmaan tuntuu kuolinpäivän aamuna. Ei jaksa yhtään mitään ja koskee.

Nyt se, mihin on pantava kaikki energia ja voima, on talon yläkerta. Sen siivouksella ja raivauksella on isompikin merkitys kuin pelkkä siivous, raivaus ja tavaroiden poisheittäminen. Teemme yhtä kuolinsiivousta. Leonidin kuolinsiivousta. Tällä hetkellä ei ole voimaa muuhun.

Ja tottahan minä taas vajosin kuiluun. Niin syvälle, että Matti jo mietti, pitäisikö minut lähettää hoitoon. Koski niin kovasti. Olin tuskainen. Leonid kiskoo minua mukaansa. Aina välillä. Kyllä minä sieltä ylös kapuan. Matti on hyvä lähettämään alas köysitikkaita. Nimenomaan. Tikkaissa on puupuolat, mutta muuten ne ovat kevytrakenteiset, köysitikkaat.

Tai toinen kielikuva on, että ihan kuin Matti joutuisi kiskomaan minut pois avannosta. Kerta toisensa jälkeen. Kyllä tämä joskus loppuu tämmöinen epävakailu. Minun on saatava vain aikaa ja rauhaa. Tällaiset päivät kuin tänään, ovat todella tarpeen. Herään hitaasti, vaikka aikaisin. En vastaa puhelimeen. Hengittelen. Tasaan pulssia. Lataan pyykinpesukoneen. Viikkaan pari lakanaa. Täytän pesukoneen uudelleen. Kuuntelen äänikirjaa, luen ja kirjoitan. Teen pari työtehtävää. Hitaasti ja siten, että pulssi ei pääse nousemaan. Hengitän syvään, keskityn hengittämiseen.

Se mitä eniten maailmassa pelkään, ovat ylikierrokset. Vetäisin itseni sellaisille loppukesästä. Puhuinkin nopeutetusti ja Matti tuntui kuin olisi hidastunut entisestään. Se oli kamalaa, minä paloin. Poltin telomeerejäni ihan turhaan. Ne kun ovat lyhentyneet jo muutenkin.

Haluan elämälleni rytmin. Viitenä päivänä aikaisin ylös, aikaisin nukkumaan. Töitä. Viikonloppuna ei mitään erityistä ohjelmaa. Lauantaina siivous ja sunnuntaina ehkä kirkonmenot, jos sitäkään. Muuhun ei ole nyt voimia. Ja niin on hyvä.

Eilen oli toisen raksamestarin työnohjaus. Raksamestarin vaimo ja tytär osuivat myös paikalle. Se oli mukavaa. Olin juuri ajatellut, että jotenkin pitäisi saada työntekijöiden perheet tähän. Olisin kyllä voinut kysyä enemmän vaimolta. Etenin turhan orjallisesti kotona tekemäni esityslistan mukaan.

Kirjeitä matkalaukusta

Yläkertaa Annalle siivotessa löysin matkalaukullisen kirjeitä 1980-luvun puolivälistä, ensimmäiseltä Tampereen-opiskeluvuodeltani. Siellä oli kirjelippunen kommuuniystävältäni. Lappunen oli odottamassa minua kirjoituspöydälläni, kun tulin kotiin, kommuuniin. En muista, mistä, mutta lappunen alkoi sanoilla: "Pia-kulta..." 

Olin itkeä. Noin kauniisti ei minulle ole kirjoittanut kukaan, jonka olisin toivonut kirjoittavan. Lappusen kirjoittaja valitteli, että emme nyt tapaa, kun hän on lähtenyt reissuun. Olisikohan ollut niin, että minä olin ollut Lempäälässä ja kommuuniystävä oli lähtenyt sillä aikaa Outokumpuun vanhempiensa luokse.

Sitten ystävä kehottaa minua pitämään hyvää huolta Makesta ja minä 33 vuoden kuluttua raapimaan päätäni. Kuka Make herrajumala? Olin lukiovuosinani ollut kihloissa Ahokkaan Markun kanssa, mutta lappunen oli vuoden 1986 alusta.

Nauratti. Make oli Vuorisen Markku, ehkä elämäni valoisin, vähiten masentunut tai eikä lainkaan neuroottinen poikaystäväni. Siksi varmaan suhde ei ollut pitkä. Vuorisen Markku, nuoriso-ohjaaja ja klassinen basisti Lempäälästä oli reilusta työläisperheestä, pienestä vihreästä 1950-luvun talosta. Makella oli iso sisarussarja ja minut otettiin taloon ja perheeseen sisään kuin aina olisin ollut Maken mukana.

Make oli mutkaton ja hänen ensimmäiset sanansa - iskurepliikki - minulle kuuluivat: "Sinäkin, savolaispullukka!" Savolainen, tai no ainakin Savon Sanomien toimittaja oli vienyt hänen avovaimonsa Kuopion-vuosinaan. Vaikutti siltä, että tragedia ei ollut jäänyt hänen pirkanmaalaista hyväntuulisuuttaan mielen päälle pilaamaan ja toivon, että minäkään en jäänyt.

Olin niin hurmoksessa siitä kaikesta Tampereella. Ihmisistä, elokuvista, opiskeluista, yöelämästä, vapaudesta, olin turvassa (Puumalassa odottivat aina äiti, isä ja poikaystävä, voi kiesus, nuoren ihmisen ajattelemattomuutta, vastuuttomuutta ja kypsymättömyyttä.). Minä luulin, että kaiken voi saada yhtä aikaa. Vapauden, turvallisen parisuhteen, monta miestä yhtä aikaa, elokuvia, yöelämää, päivät yliopistolla. Olla ulkomailla ja juurtua jonnekin. Kahmin kaikkea kaksi käsin. Uh, en haluaisi olla 20 +. Hyvä, että sellainen oli, mutta saa pysyä siellä menneisyydessä.)

Tampere, opiskelu

En pitänyt kaupungista. Kerrostalossa ahdisti. Talot kasvoivat suoraan kadulta. Kaikkea toki saattoi tapahtua koko ajan ja mitä vain, kuten Asta Leppä kirjassaan Sävyttömät sanat kirjoitti. Asta Leppä, 1980-luvun lopun toimittajaopiskelijoiden aristokraatti, sanoittaa samaa ihmetystä, mikä minullakin on. Mitä me olimme? Mitä meistä tuli?

Minun sosiaalinen vajoamiseni alkoi 1990-luvun alun lamasta. Jossain kannellisessa muovilaatikossa vinttiarkistossa on kasa lamavuosien työhakemuksiani. Uskalsin lueskella niitä jokunen vuosi sitten. Riipaisevaa oli nähdä, miten toivo työpaikan saamisesta väheni työhakemus, työhakemukselta. Ensin kirjoitin iloiseen ja innostuneeseen sävyyn: "Olen Helsingistä Kuopioon tulevan aviomiehen perässä muuttava koulutettu toimittaja..." "Olen opiskellut siellä täällä ja tuolla, sitä tätä ja tuota. Olen asunut Moskovassa, olen kaatanut Neuvostoliittoa."

Sillä samaisella sekunnilla menin muodista. He, jotka olivat rekrytoituneet työelämään 1980-luvun lopussa, kun minä käänsin into pinkeänä avautuneen Neuvostoliiton lehtiartikkeleita Pyynikin slavisttiikkalaitoksella - he, ilman yhtäkään kirjatenttiä toimittajatutkinossa - istuivat hyvissä asemissaan kuin lehmäntatit.

Asta Leppä oli töissä Anna-lehdessä. Muistikuvieni mukaan hän pääsi Me Naisiin samana kesänä, kun minäkin hain sinne - vuonna 1989, mutta muistikuva voi olla väärä. Ehkä hän pääsi silloin Annaan, minä en muistaakseni hakenut Annaan, saman Yhtyneiden lehtiyhtiön Kotilieteen kyllä hain.

Me Naisissa tulin hyljätyksi työhaastattelussa, koska päätoimittaja huomasi minusta jo 24-vuotiaana, että minulle kehittyy 50-vuotiaana ällö niskapoimu. Me Naisten silloinen päätoimittaja kirjoitti vuonna 2011 ilmestyneessä (keskiluokan ja ylemmän keskiluokan) Hanki elämä! Jokanaisen voimakirjassa, että 20-vuotiaana söpön pyöreä on 50-vuotiaana lihava ja sairas. Ja 60-vuotiaana varmasti kuollut, jos ei ole ylipainoisuuttaan tehnyt itsaria, tämä on oma lisäykseni, niin vihainen olen edelleen.

Toki tykkäsin Hanki elämä! Jokanaisen voimakirjasta muilta osin. Ja tiedostin vahvasti, että se varmasti resonoi eri yhteiskuntaluokan naisissa kuin minä. Sellaisissa, jotka huokailevat elämätöntä elämäänsä.

Enkä minä Me Naisten haastattelussa säteillyt muuta kuin epävarmuuttani ja tulevan lihavan pahanhajuista hikeä sekä varmasti myös pudokkaan irstasta stigmaa. Minä olin tuleva pudokas ja näytin siltä jo valmiiksi. En päässyt.

Pääsin Kodin Kuvalehteen, jossa ei onneksi kriteerinä ollut kiinnostus kosmetiikkaa kohtaan.

Rakastin työtäni, mutta tunsin itseni oudoksi toimituksen kahvitunneilla. Minua eivät kiinnostaneet ruokajutut eivätkä sisustusjutut, eivät sieniliitteet tai oikeastaan mikään kotiin tai perheeseen liittyvä. Ei tarvinnutkaan! Sain kirjoittaa oikeastaan aika paljon, mitä halusin. Niinhän se oli, vaikka muutama juttu jäikin hyllylle. Siihen Sanoma Aikakauslehdillä oli varaa.

(Kodin Kuvalehden ruokatoimittaja Marita Joutjärvi oli superkiva, maatalon emäntä toiselta persoonallisuudeltaan. Hän teki useaa työtä saadakseen säilytettyä maatilan pojalleen. Ikään kuin maatila olisi ollut Lammilla ja tunsin hänen sukulaisuutta, melkein sisaruutta, koska olin käynyt varhaisemmassa nuoruudessa pari kertaa Lammin lavalla. Ajattelin, että ihan huippumimmi se Marita, taistelija, ja aina kuitenkin hyvällä tuulella, iloinen, ei koskaan hapan tai toivottoman oloinen. Kyllä Kodin Kuvalehdenkin toimituksessa oli jokunen hienostofrouva naamanorsunviturallaan.)

Asta Leppä lähti Raisiosta, paikasta, jossa hän lukiovuosiensa päätteeksi "ei voinut hengittää". Hänen juurensa eivät kuitenkaan katkenneet. En minä niin rajusti tuntenut Kärkölän Järvelää kohtaan. Tunsin siellä samanlaista orpoutta ja ulkopuolisuutta kuin vanhempanikin. Äiti ja isä palasivat Puumalaan kolmenkymmenen vuoden diasporan tai autiomaavaelluksen jälkeen.

Luvattu maa oli tosin lakannut olemasta luvattu maa äidille. Masennus ja anoreksia ovat kieltäytymistauteja, kirjoitti Asta Leppä. Äitini laihtui montakymmentä kiloa ja joutui mielisairaalaan. Hänet dumpattiin täyteen lääkkeitä. Samaa kirjoittaa Eira Mollberg omasta äidistään Villahousuhäpeässä.

En kokenut, että en pysty hengittämään Järvelän Koskisen sahanpurua tai vanerinvalmistushajua (tuleeko haju liimasta ehkä?). Haluaisin aika ajoin palata Järvelän ala-asteen - nykyisin Vuokkoharjun koulun - pääovelle elo-syyskuussa aamulla ennen kahdeksaa kuuntelemaan, kuinka sahalla kuljettimet tai turkit hurisevat.

Palasinkin viime kesänä, mutta oli helteinen kesäkuun ilta. Äänimaisema ei ollut etsimäni ja olin tekemässä ihan väärää terapeuttis-omaelämäkerrallisen kirjoittamisen tehtävää, kuten tavallista. Tein taas senkin kurssin kaikki tehtävät vahingossa, vaikka tehtäviä oli valinnaisia. Ei ihme, että kierroksille meni ja puffff, syksylle kääntyessä iski väsymys, huono kunto ja sama ylipaino hiipi takaisin.

Oli päivänselvää, että Järvelästä on lähdettävä. Viimeinen kiinnittymisyritys oli, kun koetin Uimosen kiskan edusterassintapaisella epätoivoisesti iskeä Kuokkalan Teijoa. Tämä ei voinut olla yritystä huomaamatta ja oli kertonut Pirhosen Pasille, kiva ja eloisa poika Järvelästä, että minäkin olin tarjolla. Ei se mitään, totta se oli eikä siinä ollut mielestäni mitään hävettävää. En kelvannut, kun en kelvannut. Milloin kiltti likinäköinen, lukutoukkamainen, vedenvärinen, keltatukkainen lukiotyttö olisi ollut haluttu keskenkasvuisten ihmissuhdemarkkinoilla?

(Niin ja se tuleva niskapoimu, niin. En mene taas tähän, en.)

Asta Leppä siteeraa Sävyttömissä sanoissa kaupunkisosiologi Pasi Mäenpäätä. Kaupunkielämä on sattumanvaraista, siksi se sopii nuorille parinetsijöille: "Kaupungissa ei yhtäkään tilannetta kannata pitää lukkoon lyötynä ja lopullisesti valmiina, koska seuraavan kulman takana saattaa jo odottaa uusi, huomattavasti parempi vaihtoehto." (Asta Leppä Sävyttömät sanat s. 121)

Aika 1980-luvun lopulla oli narsistis-hedonistinen. Vaikka itse olin täysillä mukana narsistis-hedonistisessa meiningissä, yrjöttää aina, kun kuulen biisin vuosi 85. Yök, silloin alettiin toden teolla nauraa vasemmistolle.

Kaupungissa piti lisäksi näytellä itsevarmaa. Sitähän minä en ole missään elämäni vaiheessa ollut. En ole osannut pitää viileänkovaa etäisyyttä. Asta Leppä arvelee, että maalla toimii tiukka vertaiskontrolli. Hän oli erään maalla sijaitsevan seuran jäsen. Hän oli siihen liian urbaani. Oli liikaa äänessä, teki itseään liikaa tykö ja tunsi itsensä epäkelvoksi ja vääräksi.

En tiedä. Maalaisseurako siihen oli syynä vai keskiluokkainen normi? Keskiluokkahan juuri pitää julkisivun. Teflonpinnan. Mitään liian henkilökohtaista ei sanota. Ei saa raottaa onnellisen tiilitalon ikkunaverhoja. Siellä saattaa olla perheenäiti naapurin sedän kanssa testaamassa uutta vesisänkyä.

Oi, kuinka vihaankaan keskiluokan onnellisuusmuuria ja julkisivua.

Ah, ihanata. Asta Leppä kirjoittaa kansallisuustunteesta marxilaisittain tulkittuna: ".... kansan ja kansakunnan käsitteet ovat pelkkää valhetta. Ne ovat hallitsevan luokan fiktiivisiä keinoja säilyttää yhteenkuuluvuuden tunne ja peittää näkyvistä yhteiskunnassa vallitsevat luokkavastakohtaisuudet." (Asta Leppä Sävyttömät sanat s. 161)

Taustattomuus, historiattomuus

Me olimme 1980-luvulla taustattomia, historiattomia. Ulla-Maija Paavilaisen, Me Naisten entisen päätoimittajan, kirjassa Hyvä tyttö on kuvaus, kuinka kovan naispäätoimittajan, joka eteni urallaan kuin ohjus, olikohan kyse Glorian luojasta Riitta Lindbergistä vai Sanoma aikakauslehtien Euroopan-toimintojen pomosta Eija Ailasmaasta, en saanut kesällä selvää, äiti tulee käymään Helsingissä ja tunkee halpa ja ruma sekä maalainen mekko päällä tyttärensä johtamaan toimitukseen. Voi sitä häpeää!

Asta Leppä kirjoittaa, että hänen äitinsä oli ajettu pois kotoa 15-vuotiaana ja tämä näki jopa nälkää. Lepän mukaan historiattomuus, oman muistojen ja muistin sivuuttaminen on vieläkin olennaisempaa nyt, kun 1980-luvun lopulla. Muodit eivät vaihtuisi, jos "pitäisimme kiinni vanhasta".

Minua jotenkin pännii hokema: "Päästä irti!" "Päästäkää irti!" Sitä tarjoillaan reseptinä niin keski-ikäisten kuin muidenkin kuntoutuksissa ja psykokulttuurin kiteymissä. Varmaan siinä jokin viisaus on, mutta eniten häiritsee se, että ei saa kysyä: "Mitä se tarkoittaa!" "Miten päästetään irti käytännössä?"

Tekisi mieleni kirkua: "Konkretiaa pöytään!"

Leppä on huomannut, että on oltava valmis muuttamaan milloin tahansa, asua mieluiten vuokralla tai oikeastaan asuntovaunussa, on vaihdettava sujuvasti ammattia, työpaikkaa, elämänkumppania. Syvää pääjuurta ei saa olla.

Ja ah, ihanata, Leppä esittää kapitalismin kritiikkiä. Hannah Arendt sanoi jo 1950-luvulla, että kapitalistinen yhteiskunta oli hiljalleen muuttumassa kärpäsiä ja rotteja kuhisevaksi jätetaloudeksi. Miki Liukkosen O on tämän ajan kuva - varmaan siinä, missä Matti Pulkkisen ilkeä Romaanihenkilön kuolema oli 1980-luvun ajan kuva - O on fragmentaarinen ja epälineaarinen, huomaa Asta Leppä.

Asta Leppä on yli viisikymppisenä huomannut olevansa työelämän ongelmajätettä. Hän kysyy, kukapa haluaisi keski-ikäistä, itseään toistavaa, ryppynaamaista ankeuttajaa pöhisevään mainostoimistoonsa, jossa aamut alkavat ylävitosella.

Ylipäätänsä oli hyvä huomio se, että uusliberalismin marinoitumisen vuosina ihmiset huijattiin haluamaan elämältään jotain aivan ylimaallista. Ei riittänyt enää, että eli elämänsä tasaisesti ja teki jotain pientä ja hiljaista virkatyötä. Työn tuli yht´äkkiä olla sellaista, että siinä pääsee toteuttamaan itseään. Työn pitää olla jotenkin kohokuorista, pöhinää ja säpinää, innostavaa ja joka päivä työpaikalla pitää olla kuin olisi eilen kohdannut Jeesuksen.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi