22

ma 17.11.2019

Ajattelin, että kun eilisen päivän käytin kokonaan Antti Hurskaisen 22:lle, aloitan tänään pontevana heti aamusta työtitietokoneella. Tein jo yhden työtehtävän, vaikka istunkin kirjoituskoneella. Lähetin sähköpostia työterveysasemalle ja valitsin työterveyshuollon ohjelman kahdesta vaihtoehdosta. Olin sen jo superkivan työterveyshoitajan suosituksesta valinnut, mutten kuolemaksenikaan muista, miksi unohdin vastata postiin.

Tästä ehkä oli puhe sunnuntaina, kun Matti ärähti minulle, että pitäisi vaimon lähteä hankehommiin. Ensin piti houkutella, kiristää ja lahjoa aviomies tekemään makuuhuoneeseen kirjahyllysen, sitten piti luokitella uudet kirjat, kerätä Elena Ferranten ja hänen oletetun aviomiehensä Domenico Stranonen romaanit ja kuljettaa ne makkariin, sitten kaivautua käsittämättömän paksun Suomen Kuvalehti - kasan lävitse tärkeiltä, mutta suttuisilta näyttäneiden papereiden joukkoon. Sieltä löytyi kauan kadoksissa ollut sairauslomatodistus.

Kirjoitan tähän nyt, jos myöhemmin googlaan. Itselleni muistiin: Milloin alkoi Pia Valkosen muistisairaus? Vastaus: ke 13.11.2019. En osannut päättää, lähdenkö Kuopioon kallonkutistajalle junalla vai bussilla. Kun päätin, että bussilla, ja menin nettiin ostamaan lippua, tuli ilmoitus, että lipunmyynti juuri siihen onnikkaan oli päättynyt kaksi minuuttia sitten.

Koska en tiedä, miten linja-autoon nykyään ostetaan lippuja, menin pihalle, katsoin, että lumisateen sijaan onkin tullut lotiseva vesisade ja ajattelin sitä, kuinka taivallan lävitse Kuopion keskustan hyisen veden valuessa sisään takin kauluksesta, ja hyppäsin Saabiin. Ajoin Kuopioon enkä tajunnut enää mitään.

Tiesin kyllä, mikä päivä on, mutta jostain syystä olin kaupungissa puolitoista tuntia liian aikaisin. Ajattelin, että eipä hätää, täällä ollaan ja voin mennä ehtoopalvelukseen Pyhän Nikolaoksen Katedraaliin kallonkutistelun jälkeen. Tulin lopulta ulos vastaanotolta ja edelleen olin puolitoista tuntia kaikesta aikaisessa. Läksin kotiin ja mietin, että nyt meni ajantaju. Mitähän seuraavaksi menee?

Minulla on uhkana verisuonten kalkkeutumisesta johtuva vaskulaarinen dementia.

En muistanut panna äsken puuroa tulelle. Kahvi on tippunut, mutta puuro puuttuu. Hurskaisen romaani 22 - Kertomus sisältää kauniin ylistyslaulun Nalle-puurolle. Meillä syödään Elovenaa. Se on vieläkin halvempaa. Toki aina väillä ostan jotain Nalle Neljää Viljaa, koska sitä söin lukioaikanani Järvelässä Hovisen Yrjön keittiön takaisessa kamarissa asuessani. Vuokraisäntäni antoi minun kerätä tuoreet mustaherukat pensaistaan aamupuuroon.

Olisipa mustaherukoita nyt!

Se, mitä piti vielä kirjoittaa eilisen sekavan 22-tarinoinnin lisänä, että joo, luin kirjan alun neuroottisen ja sadomasokistisen rakkaustarinan vähän hampsien ja hajamielisesti, tunnustan, sillä tosiaan! Oli kuin olisi lukenut omaa tarinaa Rakkauden Julman Valtikan kanssa. Tosin emme me niin rankasti toisiamme lempineet kuin 22:n rakastavaiset emmekä flirttailleet kuoleman kanssa, sillä meillä kummallakin oli lapsuudenperheestä, mitä emme toisistamme ymmärtäneet, tarpeeksi kokemusta elämän hauraudesta ja siitä, mitä on, kun vanhempi tappaa itsensä. Mun äiti masentui ja lakkasi syömästä. Se oli hidas itsemurha. Kesti 15 vuotta. Toisaalta pidän sellaista hidasta hiipumista armollisena kuolemana. Ajatukseen äidin poismenosta ehti tottua.

Minäkin haluan kuolla niin hitaasti, että tytöt ajattelevat mielessään: riittää kuoleminen, kuole, me haluamme eteenpäin.

Sitä paitsi, kun äiti masentui, joutui isä opettelemaan kotityöt. Hän leikkasi nipun ruokareseptejä Maaseudun Tulevaisuudesta ja oli ylpeä aina, kun oli saanut haltuun jonkun uuden ruokalajin. Kun minä menin käymään Puumalan-kotiin ja lupasin auliisti, että huolehdin lauantain lounastarjoiluista, otti isä muikean huvittuneen ilmeensä, pyöritteli silmiään ja meni jääkaapille rapistelemaan. Sitä suap nyt ruokoo oottoo.

Minä panin kattilan tulelle, avasin jonkun hyvän kirjan, poltin veden kattilasta, hyppäsin lieden ääreen, aloitin alusta ja taas luin jonkin matkaa. Kyllähän siinä aina tuntikausia meni. Mutta minä kuitenkin yritin ja olin innostunut. Sitä isä arvosti.

Aina välillä keskityin liian moniin asioihin yhtä aikaa, mutta isä suhtautui asiaan lempeästi. Hän ei koskaan ajatellut, että minusta tulee ... no perheenemäntä. En minäkään sitä loppujen lopuksi uskonut itsestäni. Kun kävimme viimeisen kerran Marian ja Annan kanssa katsomassa isää Puumalassa terveyskeskuksen vuodeosastolla - Pennasen Kaija oli mukanamme Puumala-Savonlinna -turneella, ai että meil´ olj´ lystiä, Kaija-täti tunsi Savonlinnankin, isä ihmetteli, ovatko tytöt koiranpentuja.

Sanoin, että meillä on kyllä koira, mukavaa, isä, että muistat, mutta nämä ovat kyllä ihan minun lapsiani. Isä mietti vähän aikaa, että kyllä ne mahtavat olla Paulan lapsia kuitenkin. Paula-siskoni teki elämäntyönsä sosiaalikasvattajana ja minä, iltatähti, olin isän mielestä ihan huithapeli. Niin kuin toki paljolti olin ollutkin!

Siperia opettaa.

Ja turvallisesti olen saanut olla huithapeli. Lisäsin tämän kohdan kolmannen aamukahvikupin haettuani Moccamsteristamme. Merkinnän lopussa on kiitoksia heille, jotka ovat isäni lisäksi mahdollistaneet huolettoman elämäni. Rakkkauteni Julma Valtikka oli minulle katkera. Olen kuulema niin huoleton, että en kärsi edes päänsärystä. Hän oli migreenimies. Minulla oli päänahka löysällä ja ainakin neljä tuulta hatussa.

No, vähän eläkekertymäni arveluttaa, mutta jospa sitä muuttuisin työmarkkinoilla kurantiksi tavaraksi vanhemmiten. Sitä paitsi, jos minuta menee muisti, en kohta muista ollenkaan pelätä köyhää vanhuutta huonolla lamanjälkeisellä eläkekertymälläni!

Mistäs minun pitikään? Niin. Isä ehkä toivoi, että olisin mennyt opiskelemaan maa- ja metsätieteitä Helsingin yliopistoon. Mutta kun. Ei voinut silloin vähempää kiinnostaa. Isälle kertoisin nyt, että nyt kiinnostaisi, mutta niin kiinnostaa paljon moni muukin. Kirjoittaminen, kirjallisuustiede, teologia, psykoterapeuttiset valmiudet.

Kuten kallonkutikstajalle, kutittajalle, kutistajalle sanoin. Koetan elää nyt YHDEN ASIAN KERRALLAAN. Jos vaikka aloittaisin palleahengityksen opettelusta.

Ups. Tässä tulee jatko. Äskeinen yllä oli metateksti:

Isä otti käyttöön myös pyykinpesukoneen. Äidillä oli ollut tapana pestä pyykki minun vanhassa vannassani lauantaisin saunassa. Ei hän mitään pyykinpesukoneita hyväksynyt. Aivan kuten Leonidkaan ei hyväksynyt. Minä olin meillä pyykkikoneen käyttäjä. Leonid hoiti kaikki muut kotityöt. Minä kävin töissä, tein sanomalehtiä ja luin niitä, pesin pyykkiä koneella. Leonid ripusti ne.

Mutta siitä 22:sta. Antti Hurskainen on varmaankin yhdistellyt eri ihmisten tarinoita ja kokemuksia 22:een. Ajattelin, että huoh, nuoruuden ja aikuisuuden väliin taitaa jonkintyyppisillä opiskelijoilla - minä olin sellainen - olla justiinsa hankala välivaihe. Ei huvita ottaa vastuuta mistään, etsitään äärimmäisyyskokemuksia, ollaan hedonistisia. Kun minä olin hankalassa välivaiheessa, oli ihan must, että olisi pitänyt olla kiinnostunut sm-seksistä. (En tod. ollut.)

Katsoimme olemassa olosta ahdistuneita ja ahdistavia elokuvia. Kaurismäet! Olette pilanneet elämäni. Piti istua monia pitkästyttäviä tunteja muka coolien poikien vieressä tuijottamassa jotain ylitylsää elokuvaa, jossa sanotaan yksi vuorosana viidessätoista minuutissa ja ahdistumassa olemassaolosta, vaikka mitään sen kummempaa ahdistuksen aihetta ei ollut kuin, että kehtaako sitä huomenna aamulla venyä alakuppilaan vai menisikö vasta iltapäivällä.

Onneksi eksyin siitä porukasta Pyynikille lukemaan venäjää. Se kiskaisi minut ihan eri taajuuksille. Eri maailmankaikkeuteen, eri maahan ja lopulta sain lapset.

Niin kuin iloinen ja pirskahteleva Minna Rytisalo sanoi lauantaina Kirjakantissa omasta Rouva C:stään, että hänkään ei enää tiedä, mikä on totta ja minkä hän on itse keksinyt. 22 - Kertomus syömisestä on kiehtova tuhatlehtitorttu. Ja nyt lopetan tämän ja puen, pesen hampaat, letitän tukan ja ryhdyn töihin. Huomenna opiskelen työntekijöiden sisäistä motivaatiota.

PS. Opetan sormi pystyssä, että Antti Hurskaisen pitää arvostaa vaimoaan - tämä kun palkallaan antaa kirjailijalle mahdollisuuden taiteilla. Kyllä kirjailija varmaan sen tekeekin, sillä Suru ei toimi -esseekokoelmassaan kirjoittaa kauniisti kympin tytöistä. Minulle on kauhean vaikeaa tunnustaa nyt ja ennen en tunnustanut sitä ollenkaan, että olen elätettävä. Tekisi mieleni tempaista kuonoon niitä, jotka kysyvät, onko sillä Matilla ollut työmaita. Vittujoo, ne ovat 45-prosenttisesti myös minun työmaitani. Tai sellaisia naisia, jotka silmät pyöreänä asettuva alaviistoon ja sirkuttavat: Matti sinun autosi! Matin nimissä ei tällä hetkellä taida olla kuin yksi auto tässä pihassa. Juuri tällä hetkellä totuus kuitenkin on, että tämäkin puuro, jonka äsken söin, tulee aviomieheni selkänahasta. Ja sitten on niin eri asia, jos on yhteisiä lapsia. Totuus on erilainen, erimuotoinen eri kanteilta, eri aikoina. Siksi sitä on niin mielenkiintoista käännellä eri asentoihin. Ja sekin oli totta, että vaikka meillä 1990-luvun avioliittoni aikana oli eri rahat ja eri tilit, joita kuukauden lopuksi tasailimme, minulla oli normaalitöissä olevan ihmisen turva koko ajan selustana. Kiitos siitä! Ja anteeksi.