Pia Valkonen

Antti Hurskaisen Välinpitämättömyys

ti 29.10.2019

Kun olin juuri tullut vuoden 2002 alussa Lapinlahdelle Matti ja Liisa -lehden määräaikaiseksi toimittajaksi, sain tehtäväkseni kirjoittaa kunnan lapsiperheprojektista.

En muista tarkkoja yksityiskohtia, mutta niin kait se meni, että sosiaalitoimi organisoi vanhempien pienryhmiä kokoontumaan eri paikoissa. Vauvaperheiden vanhemmat kokoontuvat kahvila Emiliassa silloin ja silloin. 2 - 4-vuotiaiden ryhmä kokoontuu kunnantalon aulassa silloin ja silloin.

Projekti oli hyvä ja kannatettava. Sen ajatus oli saada vanhemmat verkostoitumaan ja varmaankin sekoittaa jossain määrin pakkaa - ylittää jopa luokkarajoja, jotta kunnan vuokratalojen vanhemmat edes jossain kohtaisivat keskiluokkaa ja tukeva keskiluokka tapaisi edes alemman keskiluokan ihmisiä.

Hirmuisen hienoa, ajattelin, pääsisinpäs sellaiseen mukaan. En muista, miksi en mennyt yhteenkään kokoontumiseen. Ehkä olimme paikkakunnalla niin uusia, ehkä minulla jo silloin oli mielessä, että tältä paikkakunnalta on päästävä pois - mitä nopeammin sen parempi.

Kun perheprojekti oli käynnissä, tuli societen tukipylväs käymään lehden toimituksessa. Sain häneltä pienen lompakkoon tai kukkaroon mahtuvan laminoidun lapun.

Lapussa oli muovitettuna perhe-elämän säännöt.

Muistan, kuinka lävitseni kulki inhon värähdys. Vatsalaukkuni kääntyi mutkalle, sisuskaluissani muljahti. Teki mieleni oksentaa. Rouva hymyili ojentaessaan minulle lapun. Olisin halunnut sylkäistä tätä naamalle.

Etsikää kotinne muualta - miksi en uskonut, kun sanottiin?

Aivan ensikosketukselta Lapinlahti tuntui kuin hylkisi meitä. Ehkä syynä oli kunnan vuokrataloyhtiön edustaja, joka sanoi meidän perheelle suoraan: "Meillä ei ole teille mitään, etsikää asuntonne muualta." Niin. Näin meille vastasi toimitusjohtaja Yrjö Muona. Hän oli yhtä kuin kunnan asuntotoimi. Me olimme maahanmuuttajaperhe, jossa oli vammainen lapsi. Perheen huoltajalla oli määräaikainen työsopimus. Ei siinä talonostosta haaveiltu. Koira ja kissakin oli.

"Meillä ei ole teille mitään, etsikää asuntonne muualta."

Samaan aikaan Lapinlahdella sattui kaikenlaista, joka rikkoi yhteisön tasapainoa. Oli puoliso, joka tappoi itsensä, kun puoliso petti. Aviopuolisot kävivät ohimennen testailemassa toisten vesisänkyjä. Joku kesti puolisonsa matkatyötä lohduttautumalla vieraissa.

Mistään ei puhuttu. Vallitsi "ylisukupolvinen kaskislaisuus - ikävät asiat poistuivat vaikenemalla". Lapinlahdella vallitsi hyinen onnellisuusmuuri. Tiilitaloissa asuivat onnelliset perheet. Julkisivun oli oltava kunnossa.

Ostimme talon Siilinjärven puolelta heti, kun siihen tuli mahdollisuus. En usko, että Siilinjärvellä aviopuolisot olisivat sen uskollisempia kuin Lapinlahdellakaan, mutta tunnelma oli erilainen. Jokin sellainen häpeällisten asioiden peittely puuttui Siilinjärveltä. Siilinjärvellä ei oltu kulttuuri- ja taidepitäjä!

Siiinjärvellä päiväkodissa ei tarvinnut tapella, että saisin vammaiselle lapselleni avustajan. Lisäksi viranomaiset tarttuivat asioihin suoraan ja kursailematta. Kun meille tuli ero, päiväkodilla järjestettiin saman tien kriisipalaveri. Ja aikaisemmin kunnan omaishoidon tuesta päättänyt virkanainen oli sanonut minulle tiukasti, että en voi saada omaishoidon lomapäiviä, ellen ota vastaan omaishoidon tukea.

Minä kun olin Lapinlahdella tottunut siihen, että juuri minun hakemani omaishoidon tuki romuttaa kunnan talouden. Vammaistyö kuului tuolloin vielä vanhustyönjohtajalle, joka oli muutenkin aivan kuutamolla, pihalla, tööt ja töttöröö.

Kriisipalaverissa päiväkodin johtaja ja kunnan sosiaalityöntekijä kysyivät huolestuneena, onhan minulla lastenhoidon tukea nyt, kun jään yksinhuoltajaksi. Olin niin häkeltynyt ja kummissani, että en tajunnut kuin mutista jotain epäselvää. Ei jumalaut´, minulle tarjotaan apua. Minulle, joka olin tottavie avun, tuen ja yöunien tarpeessa.

(Minä olinkin ihmetellyt, että siinä väsymyksen tilassa, jossa olin monta vuotta ollut, en ollut ihme kyllä tappanut ketään. Teki mieleni itkeä liikutuksesta. Minulle tarjotaan apua! Eikä avun tarjoaminen tullut ylhäältä alentuvasti alaspäin. Sitä on vaikea selittää, mutta tunnelma oli aivan toista Siilinjärvellä. Apua tarjottiin kunnioittavasti. Viranomaisten katse ei ollut kutistava. Se oli myötätuntoinen.)

Nyt vasta ymmärrän, mitä minulle tarjotttiin. Nyt vasta ymmärrän senkin, että meille Pielavedelle purjehti henkilöautollinen oikeati vilpittömän oloisia sosiaaliviranomaisia Lapinlahden kunnasta tutustumaan meidän perheeseen etukäteen. Olimmehan me kummajaisperhe, potentiaalinen sosiaalipommi. Isä venäläinen, lapsi vammainen, äiti melkein nelikymppinen ja pätkätöissä.

Kiitos heille vierailusta, mutta minä olin jo kuullut vuokrataloyhtiön toimitusjohtajalta, että meitä ei Lapinlahdella kaivattu. Olin valmiiksi epäluuloinen Lapinlahtea kohtaan. Myöhemmin kostin vuokrataloyhtiön toimitusjohtajalle ja kerroin blogissani, että hänet olisi syytä hirttää munistaan. Jatkoimme keskustelua tarkastuslautakunnassa, jossa kyseinen virkamies oli tarkastuslautakunnan kuultavana.

(Kalavelat on maksettu ja voimme tyynin mielin muistella kokemaamme kiikkustuolissa kiikutellen! Nou hard feelings, minä olen eittämättä hänen mielestään kusipää, mutta hän on minun mielestäni kiero kusipää.)

Siinä vaiheessa, kun istuin kriisipalaverissa Siilinjärvellä Pilvilinnan päiväkodin neukkarissa, olin jo pannut talomme Pöljällä myyntiin. Muistan purreeni huultani. Olin tajuamaisillani, minkä virheen olin tekemässä.

Olin palaamassa takaisin belsepuppiin, Lapinlahdelle. Voi vitun karvat, miten naiivi ja tyhmä olin.

Välinpitämättömyys

Kun luin esseisti Antti Hurskaisen kokoelman Välinpitämättömyyden, tajusin lopullisesti, mitä olin Lapinlahdella 2000-luvun alussa oirehtinut. Pitäjän henkihän oli aivan perverssi.

Paljastan nyt heti tässä kytkentäni Antti Hurskaiseen. Olen paikallislehden toimittajana käynyt hänen isoveljestään tekemässä haastattelun, sillä isoveli Matti kirjoitti keväällä 2002 Lapinlahden lukiosta kuusi ällää.

Antti Hurskaisen vaimo ja lapsen äiti oli kesätoimittajana Matti ja Liisa -lehdessä kesällä 2004, kun minä olin kesäpäätoimittaja. Esseistin vaimo oli herkkä ja lahjakas, kirjoittaja, joka todella osasi koskettaa teksteillään. Ehkä nämä kaksi ovat sen vuoksi osuneet yhteen.

Nurinkurista, mutta esseistin vaimon isä on osaltaan vaikuttanut siihen, että minulla on elämä. Ihan toisenlainen elämä kuin, jos olisin voinut jatkaa toimittajana. Kiitos siitä. En minä tässä nyt näitä kirjoittelisi enkä olisi eilen ollut yritysjohtajakurssilla, jos olisin jatkanut niin sanottua uraani toimittajana.

Mitäpä sitä nyt kiertelemään. Kirjoitan suoraan. En tiedä, kuka kolmesta, Ossi Martikainen, Matti Sollo vai Kari Virranta soitteli minusta Savon Mediat Oyj:n - mikä konsernin nimi silloin olikaan - toimitusjohtaja Heikki Aurasmaalle, joka oli sanonut Matti ja Liisa -lehden päätoimittajalle tuskastuneena, että kun hän oli Pihtiputaan kunnanjohtaja, oli hänenkin kestettävä kritiikkiä.

Ja pakko tunnustaa. Olin puolueellinen, vaikka en enää kuulunut Vasemmistoliittoon ja ajattelin, että ennemmin kuolen kuin enää sekaannun kunnallispolitiikkaan. Onhan tapana sanoa, että kunnallispolitiikasta pääsee eroon vain kuolemalla tai vaihtamalla paikkakuntaa. Minä karistelin vassut kantapäiltäni muuttamalla Kuopiosta Pielavedelle.

Kaikesta kirjoittamastani näkyi pitkään matkaan, että pidin Lapinlahden kepulaisia tyhminä. Niin. Myönnän. Ainoat, joilla ylipäätänsä koin olevan 2000-luvun alussa täällä aivotoimintaa, olivat Pentti Ryth (SKDL-vas.) ja Juhani Ylitalo (kok. ja prkl poliisi vielä kaiken lisäksi). Oma nykyinen aviomieheni oli etupäässä ihastunut itseensä ja siihen, kuinka kaikki olivat häneen ihastuneita. Se jotenkin esti ajattelun, ihan totta! Hänellä olisi oikeasti kapasiteettia vaikka mihin.

(Kaikki Lapinlahdella muuttui, kun tuli kuntaliitos. Varpaisjärvellä on/oli edelleen paremmat/fiksummat kepulaiset. Varpaisjärven kepulaiset uittivat kuntaliitoksen jälkeen Ossi Martikaisen pari kertaa kölin ali, mikä teki hänelle todella hyvää. Myös peruspersu Harri Väänäsen väsymättömässä kestovittumaisuudessa on jotain sympaattista ja ihanaa.)

Niin. Toimittajan urani päättyi siihen, kun joku valopäätoimitusjohtaja paikallislehtiyhtiössä oli sanonut, että tämä rouva saa kyllä jatkaa free lancerina, mutta ei saa vakipaikkaa missään päin konsernia. Sen jälkeen minut ja perheeni pelastivat nälkäkuolemalta Savon Sanomien supermamat, Mirja Kukkonen ja nyt jo edesmennyt Hilkka Mannermaa.

Free lance -työtä kesti aikansa ja sitten sanoivat aivoni TILTTTT. Tai ei. Ne sanoivat kaksi kertaa TIA (Transient Ischemic Attack). Olen kiitollinen TIOILLENI. Niiden vuoksi pääni kuvattiin ja löydettiin aivoaneurysma. En saa mennä ylikierroksille tai pääni kirjaimellisesti räjähtää.

Jumalaton saari

Olin kyllä lukenut Imagesta Antti Hurskaisen artikkelin Mikä gospel-musiikissa mättää? (Image 12.4.2017), mutta en kirjoittanut siitä mitään, sillä populaarimusiikki ei ole koskaan kiinnostanut minua. Ja aikuisiällä olen siirtynyt punkista suoraan ortodoksiseen kirkkomusiikkiin.

Olen immuuni niin työväenmusiikille kuin hengellisillekin lauluille. Musiikki ei ylipäätänsä soita minussa mitään kanteleenkieliä. Mari Boine-Perseniä kuuntelin muutama päivä sitten vanhalta vinyylilevyltä ja pidin hänen nimenomaan saamenkielisistä lauluistaan.

Vasta Hurskaisen Image-essee siitä, että hän nuorena perheen isänä ensin liittyi takaisin kirkkoon ja erosi siitä melkein saman tien, herätti mielenkiintoni. Marssin kirjastoverkkoon netissä ja tsekkasin, missä päin Rutakkoa Hurskaisen esseekirjoja on.

Jotenkin Lapinlahdelle tyypillistä on, että Välinpitämättömyyttä löytyy Iisalmesta. Ei Lapinlahdelta, jossa esseen Jumalaton saari pitäisi kuulua Lapinlahden luterilaisen seurakunnan rippikoululukemistoon katekismuksen lisäksi.

Jumalaton saari kertoo erään rippikouluisoispojan tarinan viime vuosituhannen lopppuolelta. Se alkaa viattomasti kuvauksella William Goldingin romaanista Kärpästen herra (1954). Hurskaisella on kokemusta hyvästä saaresta ja huonosta. Hyvät uutiset jaettiin ennen huonoja, Hurskainen kirjoittaa sivulla 63.

Rippileiri oli kiltille koulupojalle kuin taivaan lahja. Hänen pyöränsä varastaneet luupäät - arvelen, että kunnan vuokratalojen alaluokkapojat - olivat korkeimman johdatuksesta hakeutuneet toiseen ryhmään. Seurakunnan tiloissa ei lipitetty kiljua ja tupakointiinkin tarvittiin vanhempien lupa.

Kuitenkin sadistien poissaolo ei auttanut. Rippileirisaaresta muotoutui häpeämättömän kilvoittelun kenttä - totaalisemmin kuin koulussa tai urheiluseurassa. Esseen minäkertoja ei huomannut tätä, sillä hän nielaisi säännöt ja menestyi.

Esseen minäkertoja pudottaa kiven kesken viattoman tuntuisen johdattelun: "Kolmantena leiriaamuna ruokailin isosten pöydässä, jonka päässä istui Johtaja. Annoin sydämeni hänelle, en Kristukselle, tylsimykselle, joka ei ristiinnaulitsemisen uhallakaan olisi kertonut yhtä riemukkaita vitsejä kuin Johtajani."

Johtaja oli jollain lailla minäkertojalle aiemmin tuttu. Tämä oli pitänyt koulussa aamuhartauksia ja järjestellyt poikien sählypiiriä. Jumalattomassa saaressa minäkertoja koettaa tavoittaa sitä jotain, mikä minuakin 2000-luvun alussa öllötti Lapinlahden henkisessä ilmapiirissä (ja joskus edelleen oksettaa).

Se ei ole mitään konkreettista. Johtaja ei tehnyt oikeastaan paljoakaan väärää yöllisissä isosten kokoontumisissa Väärnin rippikoululeirin saaressa ja yösaunoissa.

Esseeminä kirjoittaa rippileirikiimasta. Johtaja käytti kiimaa hyväkseen. Ei siten, että isosten yösaunoissa olisi oltu jotenkin vaikkapa homoeroottisia, mutta jotain tukahtuneen ällöttävää oli makkaraorgioissa oli.

Isospääoma oli flirttiperusteinen.

"Peruskoulun pulpetit, käytävät ja asfalttipihat viestivät säädyllisempiä ihanteita kuin seurakunnan leirikeskus. Kouluun tullaan täysin pukeutuneena, pysytellään istuma- tai seisoma-asennnossa, syödään ja hiihdetään sukupuolen mukaan jaotelluissa ryhmissä. Fyysinen yhdessäåolo kestää muutaman tunnin, minkä jälkeen joukko hajaantuu koteihin, kadulle, ostoskeskuksiin tai harrastuksiin." (Antti Hurskainen Välinpitämättömyys, Jumalaton saari s. 68)

Leirisaarella pakotettiin eroottisuuteen.

Esseeminä siteeraa Elämä siiville - isosen käsikirjaa. Käsikirjassa sanotaan, että rippileirillä seksuaalisuutta tulisi käsitellä äärimmäisellä herkkyydellä ja kunnioituksella unohtamatta kuitenkaan hyvää huumoria.

Jumalattoman saaren perustella Johtajan huumori oli kammottavaa. Esseeminä luonnehtii Johtajan huumoria sovinistiseksi, homofobiseksi ja ala-arvoiseksi.

Ei ihme, että Johtajan pojat ja opetuslapset kävivät sittemmin näyttämässä persettään Lapinlahden kirkonkylällä asuvalle miespariskunnalle. Voi hyvä Jumala sentään, nyt minä ymmärrän, mistä kaikesta täällä on ollut kyse.

Kammottavinta on, että voin kuvitella Johtajan näennäisviattoman naaman. Ei hän mitään pahaa, ei hän halunnut loukata ketään. Kaikki on niin pinnanalaista, että vain herkimpiä yrjöttää. Varmaankin ovat yliherkkiä.

Kliimaksi isosilla oli päästä Johtajan kanssa jumalten saaren saunaan - yöllä, salaisesti kutsuttuna ja saunassa oli paistettava makkaraa: "Poikien potenssia mitattiin hädin tuskin vertauskuvallisesti makkaran avulla."

"Kysyttäessä yösaunaa ei ollut olemassa. Vapaamuurarit kertovat toiminnastaan avoimemmin. Ymmärtääkseni Johtaja jakoi kutsut. Saunomisen tapahtuivat rippileirien aikana, joskus mukaan pääsi kulloinsenkin leirin valittu poikaisonen. Pääosin ryhmä koostui vuosia palvelleista isossuuruuksista, jotka hiipivät saunarakennukselle herättämättä leiriläisiä ja liukenivat saaresta ennen auringonnousua." (Antti Hurskainen Välinpitämättömyys, Jumalaton saari s. 75)

Johtaja pani pojat mielistelemään ja kiemurtelemaan. Tekisi mieleni alkaa kirkua. Tämä on niin tätä. Esseen alaviitteessä esseeminä kirjoittaa ylisukupolvisesta kaskisuudesta. Ikävät asiat poistuvat vaikenemalla! (Antti Hurskainen Välinpitämättömyys, Jumalaton saari s. 82)

Johtaja ja hänen seurakuntayhteisönsä likasivat Välinpitämättömyyden esseeminältä Kirkon. Hän kuitenkin kestää häpeän, koska on nähnyt valon. Hän ei ole siirtänyt saaren oppia liike-elämään tai julkiseen hallintoon. Hän sairastui - eli alkoi kirjoittaa.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi