Työskentelytila

la 28.9.2019

Onpa kummallista lähteä kuopuksen luokse kylään. Tuliainen tulee autolla perässä. Ostin sen Lapinlahden Tiny Housista, kun aikaa junan lähtöön oli mukamas kosolti. Kun olin maksanut tuliaisen, pienen aamiaismurokulhon, jossa oli sydän, tajusin, että eihän sen mahdukaan sen enempään täpötäyteen reppuun kuin selkälaukkunkaan.

Jätin kulhon kassalle jemmaan. Sanoin, että tulen sen hakemaan ensi viikolla. (Ja samalla ostan pari pellavakauhtanaa, jos vain tissien kohdalta löydän sopivan. Pellava ei jousta.)

Sitten soitin Matille, että hakee kulhon ja tuo sen Jyväskylään autolla. Tämä on näitä meidän perheen merkillisyyksiä. Minä menen junalla ja toinen tulee sitten autolla. Mutta kun aviomiehen on kerättävä kyytiin telineitä sekä perehdyttävä eräisiin korjaussuunnitelmiin.

Eilen olin aamupäivällä metsäkurssilla. Tutustuimme Lakiharjuntien tuntumassa vastatehtyihin metsäteihin. Yleissivistykseen minusta kuuluu se, että tietää, miten metsätiekunta perustetaan ja millaisia avustuksia tielle on mahdollista saada.

Suomen metsätieverkostosta kiittävät metsien virkistyskäyttäjät ja thaimaalaiset marjanpoimijat. Oli jännä tunne tehdä tulet viime sunnuntaina Lapiomäessä thaimaalaisten käyttämälle nuotiopohjalle. Olisi pitänyt ottaa muistoksi thaimaalainen tee- tai pussikeittopussukan palanen. Siinä oli eksoottista kirjoitusta.

Metsäkurssin jälkeen koetin suunnistaa kotona työtietokoneelle. En jaksanut. Piti maata keittiön sohvalla. Päivän työ oli se, että sain aviomiehen allekirjoituksen yhtiökokouspöytäkirjaan. Tilikausi oli huikean voitollinen, mutta voitto menee vanhojen tappioiden kattamiseen. Tunnuslukuja olisi tarkoitus katsella Seppo Hoffrénin konsulttitoimiston toimitusjohtajakurssilla ensi keskiviikkona ja torstaina.

Päätin innostua uudestaan firmasta. Pöytäkirjan pudotimme tilitoimiston postilaatikkoon ja läksimme aviomiehen kanssa Iisalmeen ostamaan firman kohta toiselle raksainssille työmaa-caterpillaria. Oikeastaan minäkin haluaisin sellaisen. Samsung alkoi purkaa akkuaan itsekseen kolmen kuukauden käytön jälkeen.  Eikä se suostu aukeamaan ja olen kolauttanut puhelinpoloisen jo sata kertaa taskusta maahan tai lattiaan. Panssarilasi on murentunut sekä halki.

Eihän puhelinta Gigantin hyllyssä ollut. Hermostuin aviomiehen jatusteluun myyjättärien kanssa ja syöksyin Mirriin ja Mustiin ostamaan koirille savustettuja sonnin sääriluita. Ne olivat sikakalliita, mutta eipä tarvitse vähään aikaan luita ostella. Illalla oli mielenkiintoista seurata, miten Pyrystä kuoriutui hampaitaan näyttävä uros. Uskalsi uhata jopa alfanaarasta, Pimua.

Nyt kaikki kolme jäivät tarhaan kolmen luun kanssa. Vannotin Mattia, että ei lähesty Pyryä, jos sillä on luu tai ei missään tapauksessa koeta ottaa luuta siltä pois tai siirtää sitä. Pyry ei milloinkaan meillä ole näyttänyt siltä kuin se eilen näytti irvistäessään Pimulle.

Tuli mieleen Multamäkien beagle Nikke. Kun olin pieni ja Nikelle oli annettu luu, äiti sanoi, että ei saa mennä sitä lähellekään. Nikke oli ärhäkkä, leikkaamaton uros. Pyry tuntui eilen luun kanssa kasvaneen ainakin kymmenen sentiiä.

Ennen kuin livuimme Giganttiin ja minä Mirriin sekä Mustiin, kävimme ajamassa läpi Löytöpurontien. Kävimme myös aamuisella uudella metsätiellä. Aloin haaveilla pienestä metsätontista. Haluan palan omaa maata. Meidän talohan on vuokratontilla ja haluaisin paikan, jonne voin kesällä mennä nukkumaan edes yhden kokonaisen yön. Ettei kukaan herätä eikä tarvitse kysyä maanomistajan lupaa leiriytymiselle. Vaikka meillä on desibeli-ikkunat, jokin kesällä mättää. Varmaankin se, että ikkunaa ei voi pitää auki. Jos pitää ikkunaa auki, kuulen kaikki mopot ja renkaanpolttamiset uneni lävitse.

Katsoimme jo Rautavaaran kunnan myyntiin kaavoittamia rantatontteja. Voisi saada halvalla, mutta ongelma on se, että en halua ketään naapurikseni. Tontteja on kaavoituskohdassa Hiekkahässäkässä rivissä kuin porsaat köyhässä talossa. Haluan piilopaikan. Oman. 

Nyt on nälkä. Ehdinkö ennen Pieksämäkeä käydä haukkaamassa jotain?  Vaikka ruisleivän. Ostin Antti Hurskaisen Suru ei tapa omakseni ja luen sitä nyt suurennuslasin kanssa. Esseekirjassa Välinpitämättömyys on kuvaava kohta lapinlahtelaisesta rippikoulumeiningistä 1990-luvun lopulla. Ei ihme, että kirjaa ei ole Lapinlahden kirjaston kokoelmissa. Pitäisiköhän se lahjoittaa kirjaston kotiseutukokoelmiin, kuten Antti-Pekka Sonnisenkin esikoisromaani?

Suru ei tapa on tarkkaa kuvausta siitä, millaista on kasvaa ihan tavallisessa keskiluokkaisessa perheessä. Opettajaperheessä. Koska keskiluokka on minulle mysteeri ja en tee mitään niin mielelläni kuin keskustelen intiimialueen syylistä, esseekokoelma on niin kiehtova, että luen sen todella mieluusti ja kohtia ylöskirjaten (sen vuoksi tarvitsen aina oman kirjan) toiseen kertaan.

Välinpitämättömmydessä Antti Hurskanen kertoo äänestävänsä vasemmistoa (jee!), hienoa, ei umpikepulainen ja vasemmistovihamielinen paikkakunta ihan ole kaikkia päässyt pilaamaan. Kiintoisaa oli myös, että samassa yhteydessä Hurskainen kertoo, että vaikka äänestää vasemmistoa, ei mene bussissa istumaan spurgun viereen.

Totaalinen sosiaalinen vajoaminen on huomattavasti monimutkaisempi juttu. En minäkään mielelläni humalikkaiden kanssa edes keskustele. Eikä Pirkko Saisiokaan. Perhana, Saision Signaalista jäi kirjoittamatta, sillä luin sen samaan aikaan, kun kirjoitin omaelämäkerrallista tehtävääni. Eipäs kun kuroin kasaan asioita, joita jäi tekemättä omaeläkerrallisen kirjoittamisen kurssitehtävän takia.

Ja nyt keksin, millainen restauroinnin kirja me Matin kanssa kirjoitetaan! Kiitos Mia Kankimäki, Sei Shōnagon ja Naiset, joita ajattelen öisin. (No minä kyllä ajattelen miehiä. Etupäässä ärstyttävän heteronormatiivisesti omaa aviomiestäni!)

Torstainen merkintäni sisältää kesken jääneitä ajatuksia ja jopa lauseita. Syynä katkelmallisuuteen, joka jääköön merkintään, on se, että vastapäiselle koneelle Iisalmen kirjastossa istahti Ylä-Savon subcomandante Marcos. Hän ikään kuin realisoitui astraalimaailmasta. Koetin antaa hänelle tilaa ja aikaa tehdä omat juttunsa tietsikalla ja sitten kaappasin hänet autoon ja vein Kiuruvedelle pizzalle. Olisimme menneet Iltalypsyyn, se oli minulla mielessä, mutta Kiuruveden Iltalypsy oli mennyt siinä vaiheessa jo kiinni, mokoma. Harmi, että en muistanut Pielaveden Puustellin kahviota. Sinne olisimme ehtineet.

Ehdin jo unohtaa, miksi merkintäni nimi on Työskentelytila. Maksoin ylimääräistä junalipussa sen takia, että halusin extra-luokkaan kirjoittamaan. Matin kanssa äsken pulputin puhelimessa, kunnes aviomies sanoi, että alapas nyt sitten työskennellä, kun kerta olet siitä maksanut. Kyllä minä sähköpostit luin ja tässä samalla kirjoittaessani ideoin restaurointikirjaa. Se voisi olla nimeltäänkin Restaurointikirja.