Tapaus Elena Ferrante

Hylkäämisen päivistä eri toten

ti 3.9.2019

Työnohjausopiskelija-Ansku kehui Elena Ferrante Napoli-sarjaa viime lähijakson lounaskeskustelussa niin vetoavasti, että ajattelin nyt olevan ajan tarttua menestysromaaneihin. Olin havainnut, että Ferrante on satumaisessa suosiossa maailmalla, mutta oikeastaan vasta kesällä, kun osuin kirjailija Anita Konkan blogimerkintään uskoin, että Ferrante ei ole pelkästään ihmissuhdeviihdettä.

https://akonkka.blogspot.com/2016/06/elena-ferrante-loistava-ystava-ja.html

Minulla on, kuten olen kirjoittanutkin, ambivalentti suhde menestyskirjailijoihin - esimerkiksi kirjailija Liane Moriartyyn. Löysin Moriartyn pokkarin Hyvä aviomies sattumoisin kirjakierrätyksestä ja vaikka ensin ajattelin, että mnjaah, tämmöistä heppanaa tavaraa, ihan kulkaas näppituntumalla toisin sanoen kirjan graafisen ulkoasun perusteella muodostin mielipiteeni, pokkariversion kannessa oli vaaleanfuksiaa.

(Ferranten romaanien kannet ovat minusta myös oksettavia. Ne eivät kerro minulle laatukirjallisuudesta. Väritys on samaa kuin halvoissa tusinadekkareissa, joita markettien hyllyiltä saa poimia.)

Moriartyn Hyvä aviomies koukutti sillä, että Moriarty kuvasi heti alkuun keskiluokkaisia koululaisten vanhempia terävästi. Ärsyyntymiseni lisääntyi sitä mukaa, kun tapahtumat etenivät. Kirjailija oli häivyttänyt kertoman paikallisuuden varmaankin maailmanmenestyksen nimissä. Googlailin, että Moriarty on australialainen, mutta mitään paikkaan sitovaa romaanissa ei ollut. Toki yksi sivuhenkilö, joka roikkui jossakin alemman keskiluokan alalaidalla tai peräti pudonneena prekariaattiin, asui meren rannalla ja oli surkeissa uusduunarityössä tarjoilijana, mutta siinä kaikki. Olisin kaivannut jotain samaa todellisuuden analyysiä, jonka Ferrante osaa.

Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet oli oivallisesti ja taidokkaasti rakennettu romaani lähisuhdeväkivallasta, mutta jotenkin takaraivossa jyskytti - tämä on rakenneltu tarkoitushakuisesti ja tendenssimäisesti maailmanvalloitus kirjailijan mielessä. Kestin romaanin loppuun sen vuoksi, että joku on kuvannut lähisuhdeväkivallan monimutkaista kehittymistä ja oli äärimmäisen vapauttavaa lukea siitä. Lähisuhdeväkivalta ei varmaankaan koskaan ole yksiselitteistä. Kokemuksesta puhun, enkä nyt mitenkään tyyliin kaverin puolesta vähän kyselen. Siihen kietoutuu kaikkia mahdollisia tunteita. Ja nyt kirjoitan lasteni biologisesta isästä ja meidän vaikeasta suhteestamme.

Tavalliset pikku pihajuhlat ostin kovakantisena. Se jäi kesken. En saa eriteltyä, miksi juuri Tavallisiin pikku pihajuhliin lukemiseni pysähtyi. Jokin tökkäsi. Ehkä kylmä kalkylointi. Ehkä se, että pitäähän menestysromaanissa nyt ruumis olla ihan pakosti. Tajusin, että Moriarty tehtailee näitä niin kuin Karl Ove Knausgård Taisteluni-sarjan jälkeisiä blörinöitään. Liane Moriarty vain on jotenkin pahempi. Knausgårdin vuodenaikasarja tuntuu sormiharjoittelulta ja on jopa kömpelöhkö, tehtailtu vilpittömästi, sillä tavalla, että antaa nyt tulla näppiksille, mitä tulee, mutta Moriartyn romaanit ovat läpeensä rakennettuja.

Niin se Ferrante

Tällä tavalla kirjoitin bestikselle tänä aamuna: "Elena Ferranten Uuden nimen tarinassa semmoinen romaanisarjan dominantti henkilö, Lila, seuraa poikansa, rakkausvauvan, kasvua. Lila meni naimisiin jonkun puolimafioson kanssa 16-vuotiaana ja puolimafioso murjoi vaimoaan säännöllisesti. Se oli niin kuin Napolin normaali tapa. Lila ikään kuin tappoi kaikki vauvat sisäänsä - tuli keskenmenoja - koska loppujen lopuksi vihasi miestään. Rakkausvauvansa Lila sai minäkertojan suuren rakkauden kanssa. Ja aviomies murjoi Lilaa aina vain pahemmin, kun tämä sanoi, että lapsi ei ole aviomiehen. Aviomies vain halusi niin kiihkeästi perillistä, että ei uskonut vaimoaan. Lopulta Lila lähti poikansa kanssa tiehensä ja mietti, miten pojan psyykeen vaikutti se, että tämä ihan varhaisemmassa lapsuudessaan näki jatkuvasti äitiin kohdistuvan väkivallan."

Luulin, että Ferranten Napoli-sarjan ensimmäiset osat saa jo pokkarina. Minulla oli taas täysiä pokkaripasseja. Kuopion Matkuksen Suomalaisessa oli pokkaristossa esillä vain Elena Ferranten varhaisvaiheen romaani Hylkäämisen päivät. Ostin sen ja vähän epäillen avasin kirjan. Romaani oli loistava. Siinä Olga 15 vuotta aviomiehensä kanssa naimisissa ollut saa lounaalla tietää, että hänen miehensä jättää hänet. Mies vain häipyy, ei selitä mitään, ja Olgan mieli hajoaa.

Vähitellen vaimo saa selville, että mies oli lähtenyt nuoren naisen takia. Aviomies oli antanut joskus takavuosina nuorelle naiselle, kun hän oli vielä koulutyttö, kemian yksityisopetusta. Hm. Kemian yksityisopetusta, miltä tämä nyt kuulostaa? Juuri siltä! Henkilökemian yksityisopetusta. Olga oli lopulta nähnyt, kuinka viisitoistavuotias tyttö suutelee hänen aviomiestään suoraan suulle. Enää ei ollut kyse viattomista italialaisista poskipusuista, vaan ihan puhtaasta himokielarista.

Siinä vaiheessa romaania melkein oksensin.

Täytyin myös vihasta. Siirryin päähenkilön päähän ja aloin tuntea hänen tunteitaan. Minunkin mieleni hajosi romaania lukiessa. "Viaton" keski-ikäisen miehen kielarisuhde meni ohitse. Jokuseksi vuodeksi. Vaimo tyytyi ajatukseen siitä, että hänen aviomiehensä menee aina välillä hieman sekaisin ja aluksi, kun tyyppi otti hatkat, vaimo lohduttautui sillä, että kyllä mies takaisin vielä tulee. Vaimo valehtelee aluksi itselleen, että kyse oli kummallakin kerralla ohimenevästä hairahduksesta.

(Merkintä on rakennettu palasista. Luin aina kappaleen kirjoittamisen jälkeen netistä sekä Elena Ferrantesta, Anita Rajasta että Domenico Starnonesta ja välillä kirjoitin sähköpostiin bestikselle AikaTaika-aikataulusuunnitelmamahdollisuuksista, vastailin puhelimeen aviomiehelleni, soitin aviomiehelleni ja harkitsin palkanlaskun aloittamisen suunnittelun pohtimista.)

Mutta! Pitänee jostain hankkia käsiini Domenico Starnonen Solmut. Se on moninäkökulmaromaani, jossa aviomies palaa takaisin. Kyse on ohimenevästä hairahduksesta ja ei ole. Domenico Stamonea on arveltu Elena Ferranten aviomieheksi ja Ferrantea on arveltu Anita Rajaksi, joka on Stamonen vaimo ja saksa-italia-kääntäjä.

Elena Ferranten henkilöllisyyttä ei tiedetä. Menestyskirjailija Jojo Moyes on sanonut, että meillä ei ole oikeutta saada tietää, kuka on Elena Ferrante. Tiedäpä oikeuksista ja epäoikeuksista, mutta minusta on jotakuinkin samantekevää, kuka on Jojo Moyes. Aivan yksi lysti. Noin sata sivua hänen romaaniaan, jonka ostin lapinlahtelaisen pikku ruokakaupan pokkarihyllystä ja jonka nimeä en edes muista, riitti. Siinäpä vasta makkaratehtaasta pursotettua tavarata. Gummeruksen sivuilla Moyes häikäisee ja huikaiseee ja on käännetty 38 kielelle. Aivan repäisevää. Juu.

Domenico Stalmonen Solmuissa aviopari on jo elänyt vanhaksi ja Stalmonen Solmujen aviomiestä voidaan kuvata melko epämiellyttäväksi. Aldo on vastuuta pakeneva, ulkoista hyväksyntää janoava turhamainen mies. Julmasti Stalmone tuo esille myös vaimon kireän kontrollin mieheensä ja perheeseen yhteenpaluun jälkeen, lainaus on Kiiltomadon kritiikistä, katsoin juuri, että lähin Solmut olisi paikalla Sonkajärven kirjastossa tai Pielavedellä. Lapinlahdella sitä ei ole ollenkaan ja Iisalmesta se on lainassa. Olisin nyt pikaisesti tarvinnut Solmuja.

Vaimon tyranniasta kärsivät etenkin lapset. Hekin pääsevät Solmuissa ääneen. Hylkäämisen päivissä Olgalla ja petollisella aviomiehellä on kaksi lasta, tyttö ja poika, mutta heistä muodostuu vain Olgan tuskan ja mielen hajoamisen taustoittava kehys.

Kiiltomadon kriitikko Hertta Hulkkonen kirjoittaa, että Solmuja lukiessa  lukiessa ei voi olla tuntematta sääliä ja myötätuntoa melkein jokaista henkilöä kohtaan.

https://kiiltomato.net/domenico-starnone-solmut/

Hulkkonen kysyy Kiiltomadossa, onko lopulta pahinta se, että asiat vaietaan hiljaisiksi? Minusta on. Minä ainakin haluan puhua. Totuus tekee vapaaksi, vaikka tekee yhtä lailla kipeääkin. Minä ainakin toivoisin, että aviomieheni näkisi minut. Näkisi ylipäätänsä. Nyt on sellainen olo, että alun kemiallisen hurmion jälkeen aviomieheni ikään kuin sulki minulta silmänsä. Minä olin, mutta itsestäänselvyys. Vaivalloinen riippakivi, josta voi vain toivoa, että olisi mahdollisimman vähän vaivaa.

Hylkäämisen päivät

Elena Ferrante voi olla Anita Raja ja voi olla, että Anita Raja sekä Domenico Starnone ovat kirjoittaneet Napoli-sarjan yhdessä. Ehkä Hylkäämisen päivät, joka on ilmestynyt italiaksi jo 2002, on Anita Rajan versio lyhyestä ajanjaksosta rikkoutuvassa avioliitossa. Starnonen Solmut on julkaistu

Hylkäämisen päivät on aivan uskomattoman tarkkaa ja uskottavaa. Uskomattoman uskottavaa. Jopa oli kielikuva, mutta joka tapauksessa. Jätetty vaimo selviytyy romaanin aluksi ajattelemalla, että mies kohta palaa. Että lähtö oli vain samaa kuin ihan suhteen alussa. Puolen vuoden seurustelun jälkeen mies sanoi, ettei enää halua tavata. Viisi päivää myöhemmin mies soitti ja selitti, että hänelle oli vain tullut äkillinen tarkoituksettomuuden tunne.

Noin viisi vuotta ennen lopullista lähtöä oli ollut lyhyt romanssintapainen aviomiehen yliopistokollegan tyttären kanssa. Aluksi vaimosta vaikutti siltä, että miehellä, Mariolla, on suhde yliopistokollegaan, leskeen, sillä leskellä oli tapana tarttua miestä käsipuolesta ja puhua tämän korvaan nauraen, mutta sitten eräänä päivänä kaikki valkeni vaimolle.

Tyttö antoi kemiantunnin jälkeen suudelman opettajansa suulle. Vaimo näki, kuinka mies katsoi tyttöä sokaistuneena kuin katsoisi varjosta valkoista seinää, johon aurinko osuu. Voi elämän kevät, kuinka tässä kohtaa - jo sivulla kahdeksan - samaistuin vaimon tunteisiin. Mies oli sokaistunut. Minä olen käyttänyt joskus sanaa lumoutunut.

Romaanin minäkertoja. Olga-vaimo, on lähtöisin napolilaisesta alaluokasta, mutta opetellut yliopistosivistyneistön tavat. Luokkanousun kurimus on isossa osassa Napoli-sarjan osassa Uuden nimen tarina. Sen juuri luin.

Olga kuvaa, kuinka he keskustelivat asiasta rauhallisesti. Hän oli oppinut puhumaan vähän ja harkitsemaan sanansa tarkkaan, varomaan hosumista, olemaan juoksematta edes bussiin. Hän käytti aina rauhallista äänenpainoa, ettei paljastaisi heikkouttaan.

Mielenkiintoista. Murhaavaa, kylmäävää, kamalaa. Aviopari keskustelee suudelmasta rauhallisin äänenpainoin. Vaimo antaa ymmärtää, että ymmärtää miestään. Nuori Carla jää ja vaimo luulee, että unohtuu. Ilmeisesti kuitenkin romanssi on koko ajan ollut olemassa, sillä eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen, mies ilmoittaa jättävänsä vaimonsa.

Nyt kuitenkin käytän Pimua ulkona, syön lounaantapaisen ja lasken sekä maksan palkat. Ferrantesta voisi kirjoittaa merkintäkaupalla ja seuraavaksi aion metsästää jostain Domenico Stranonen Solmut.