Naiset, joita ajattelen öisin

pe 27.9.2019

Istun Iisalmen kirjastossa. Oli maaseutulautakunnan kokous aamulla. Se kesti alle puoli tuntia. Pitäisi mennä kotiin ja selvittää, miksi kirjanpidossa heinäkuulta TyEL erottaa ja sotu erottaa ja miksei palkanlaskentajärjestelmä ei yhdistä. Vittu, että yrittäjää vituttaa. Kansallinen tulorekisteri poiki meidän firmalle usean tuhannen euron kustannuksen "uudistetusta" palkanlaskentajärjestelmästä, jossa pitää ajella ja ajella ja ajella ja sen jälkeen perua ajot sekä peruuuttaa ajojonot ja sitten taas ajella, ajella ja ajella.

Ja minähän ajelen. Ajelen niin, että itsekin menen sekaisin. Sitten erotan ja yhdistän. Perun ajeluni ja erotukseni. Etenkin yhdistykseni. Peruin huomisen Iisalmen yrittäjäyhdistyksen lähdön Äänekoskelle biosellutehtaalle ja Jyväskylään.

Ei hätää. Puhun Rythin Pentin metsäkurssin tekemään reissun biosellutehtaalle. Aion huomenna Peltomäessä pitää palopuheen retken puolesta. Huomenna! Huomenna! Huomenna selvitän avioliittoni, huomenna allekirjoitamme firman yhtiökokouksen pöytäkirjan. Huomenna on kaikki toisin. Toivottavasti myös tilinpäätös.

Kaikesta aivohermopäänsärystä uuden Katren vuoksi tuloksena on huimia kirjanpidon virhelistoja. Ja kirjanpitäjän päättymätön vinkuna, että yrittäjä on vastuussa siitä, että kirjanpidossa on oikeat luvut. Naama kireänä tämä jementää. Ihan turha on minulle vinkua, sama kuin vinkuisi seinälle. En kuitenkaan ymmärrä. Aivoni kieltäytyvät ymmärtämästä.

Aviomies on ollut poissa alkuviikon. Unohdin, että missään naimisissa olen koskaan ollutkaan.

Kohta lähden kahville. Ja vitut kaikelle.

Mia Kankimäen Naiset, joita ajattelen öisin oli niin ihana kirja, ettei minulla ole siitä juuri mitään sanomista. Kun se ei tee oikeutta kirjalle, naputan jotain, jos tältä hervottomalta hermopäänsäryltäni saan jotain naputettua. Naiset, joita ajattelen öisin oli epätasainen, mutta niin sen piti ollakin!

Alun Karen Blixen -osuus oli täynnä afrikkalaisia hajuja ja makuja. Kuvaus oli aistivoimaista ehkä siksi, että Mia Kankimäki matkusti jonkun biologi-Ollin ja tämän afrikkalaisen vaimon luokse. Oliko Olli muuten se Mian exä, jonka kanssa tällä oli kylpyveteen kakkiva pesukarhu yhteishuollossa kirjassa Asioita, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin?

Ehkä oli, ehkä ei. Mia Kankimäki mainitsee Yönaisissaan entisen mutkallisen parisuhteensa. Karen Blixenistä hän saa selville, että tämän kaunokirjalliset teoksesta ovat noh nimenomaan kaunokirjallisuutta. Paronitar Karen Christence von Blixen-Finecke (o.s. Dinesen; 17. huhtikuuta 1885 – 7. syyskuuta 1962) sai aviomieheltään ruotsalaiselta paroni Bror von Blixen-Fineckeniltä, joka oli melkoinen humanteri. Mia Kankimäki tosin ottaa esille senkin juorun, että kirjailija olisi itse tyttöpäänä ollessaan saanut kuppansa Pariisista.

Sitä paitsi Karen Blixen rakasti ensin aviomiehensä pikku veljeä, mutta Yönaisia ei kerro, mitä loppujen lopuksi tapahtui. Kankimäen lähteenä oli Judith Thurmanin Blixen-elämäkerta, Karen Blixen. Tarinankertojan elämä. Enkä nyt meinaa kiinnostua siitä. Enkä katso Rutakko-verkosta, onko se Iisalmessa hyllyssä. En aio edes vilkaista elämäkerran takakantta. En.

Jostain syystä minua kiinnostaa enemmän Karen Blixenin kuppa kuin hänen kaunokirjalliset teoksensa. Sama koskee etenkin Gustave Flaubert´ia. Flaubert´n kuppa on melkeinpä kiinnostavampi kuin koko Rouva Bovary.

Joka tapauksessa Mia Kankimäen teksti eli ja aiheutti väristyksiä. Ehkä vain pidän sellaisista sanoista kuin pikkukudut, kongoonit eli lehmäantiloopit, pitkäkaulaiset gerenukit, akaasiat ja piikkipensaat. Ensimmäinen häämatkani suuntautui Afrikkaan. Se oli vain pahainen turistireissu Gambiaan, mutta jotain lähtemätöntä minuun siitä jäi. Pete, jos luet tätä, minulla on yli tuhat diaa. En ole vielä saanut yhtäkään diakoteloa käytyä lävitse, jotta voisit ne skannata. Ainakin elämäni ensimmäisten häiden diat pitää saada digitoitua ja Afrikan-häämatka.

Vaikka olen kuvissa punakka ja lihava. Eihän kaikkia kuvia tarvitse digitoida. Ensimmäisen aviomieheni haluaisin kyllä. Digitoida. Kuviin. Tiedostoihin. Kovalevyihin. Ulkoisille, sisäisille.

Tätä kirjoittaessa tajusin. Mia Kankimäki siirtyy Afrikasta Italian renessanssimaalareihin. Hän kyllä asuu jonkin aikaa Firenzessä, mutta Italia ei elä samalla tavalla kuin Afrikka hänen tekstissään. Onko minulla sellainen asenne, että Italia on morbidi, sairalloinen, jopa kuollut? Esimerkiksi Battista Sforza (1447 - 1472) sai Kankimäen mukaan sen ajan naiselle harvinaisen koulutuksen, oli fiksu ja lahjakas, puhui sujuvasti kreikkaa ja latinaa ja oli lyömätön retoriikassa ja 23-vuotiaana synnytettyään kuusi tytärtä ja yhden pojan oli jo kuollut.

Battistan muotokuva on Yönaisten kuvastossa. Se on kamala. Se on maalattu Battistan kuoleman jälkeen. Naama on valkea. Kuolinnaamio. Lisäksi en pidä sanoista, joissa on z-kirjain tai pahimmassa tapauksessa jopa kaksi. Piazzolla tai pizza. Gnut ja gerenukit sekä 

Siirtymä Afrikan elämänmausteisuudesta ensin viktoriaanisen ajan tutkimusmatkailijanaisiin ja sitten Firenzen morbidiaan on liian lyhyt. Mia Kankimäki käy vain makaamassa vanhempiensa vintillä Vihdissä ja on lamaantunut. Hänen oma masentuneisuutensako on siirtynyt tekstiin siinä kohtaa?

Firenzeen siirtyminen on vielä lyhyempi prosessi. Kirjailija pakkaa laukkunsa ja on Italiassa. Liian kliinistä.

Koko kirja on ihastuttavasti sitä, että Mia Kankimäki pohtii esikuvanaistensa avulla sitä, mitä itse on. Hän on jättänyt hyvän ja arvostetun työn, säännölliset tulot, hän edelleenkin omistaa koirankopin kokoisen asunnon Kalliossa, mutta joutuu vuokraamaan sen tuon tuostakin jollekin muulle ja asuu sitten Vihdissä äidin vintillä. Hänellä ei ole lapsia eikä miestä.

Hän saa tehdä mitä haluaa ja rakastaa.

Miksi se ei riitä? Tai riittää se varmaan tämän kirjan jälkeen, kun asiakysymys on esillä ainakin viisitoista kertaa viisitoista kertaa. Saa olla esillä - ja pitää olla! Mieltä askarruttava asia pitää ottaa framille niin monta kertaa kuin pitää. Se vain on niin. En tiedä. Itsekin pyörittelen koko ajan Matin ja mun avioliittoa. Ollako, mennäkö, jäädäkö, juueivaarinhousut.

Toivottavasti Mia Kankimäki kirjoittaa aihepiiristä kolmannenkin kirjan. Mutta kiitos, pliispliispliis, ei enää brittinaisia, jotka joutuvat pukeutumaan pehmustettuihin lampunvarjostimeen ja selittelemään sitä, kun ovat hirmuisen hameen alle kiskoneet ehkä housut. Tai sitten Kankimäen on kaivauduttava naisiin vähän syvemmälle.

Karen Blixenin syvyyksiin Mia Kankimäki pääsi. Blixenillä nimittäin ei mennyt Afrikassa juuri mikään putkeen. Aviomies jätti. Jo ennen eroa Blixen oli rakastunut sitoutumiskammoiseen lentäjähurjastelijaan, joka toivoi, että kirjailija hoitaa pikku Danielin, siittämänsä sikiön, pois. Hän kun ei isäksi sovellu. Pikku Daniel häviää kuvasta itsekseen, ehkä keskenmenona. Kahviviljelmät menevät konkurssiin. Terveys horjuu. Kuppa raunioittaa.

Karen Blixen elää Afrikassa 18 vuotta. Sen jälkeen koittaa kirjailijan 3. elämä. Kirjailijan kirjailijaelämä Tanskassa. Viimeiset käsikirjoituksensa Blixen sanelee, sillä on liian sairas istuakseen ja kirjoittaakseen itse.

Kaikkein ihanimpia Mia Kankimäen kirjassa ovat pikkuruiset listat neuvoista. Neuvot toistavat itseään. Tee just sitä, mitä haluat. Olet hyvä nainen. Hyvä, juuri sellaisena kuin olet.

Tenhoavin ja mielestäni kiinnostavin hahmo Yönaiskirjassa on japanilainen Yayoi Kusama (s. 1926). Kusama asuu mielisairaalassa ja maalaa edelleen. Hän arvelee, että maalauksia on hänen päässään vielä tulostumatta useita tuhansia. Kusaman töitä oli HAM:ssa Helsingissä vuonna 2017. Hitto, näyttely meni minulta ihan ohitse.

Kusama näkee hallusinaatioitaan. Sellaisia haluaisin maalata minäkin. Ihan huvikseni. Peniksiä eri muodoissaan esimerkiksi ja erilaisin kuosein.

Mia Kankimäki lähetti Kusamalle sähköpostia. Eikä siinä vielä kaikki. Kankimäki soitti itse Frida Kahlolle, kun löysi netistä kuvan Kahlon puhelinmuistiosta. Kumpikaan ei vastannut. Kankimäki on kuitenkin itsepintaisesti sitä mieltä, että yönaiset vastaavat ennemmin tai myöhemmin.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi