Eläinsuojeluilmoitus

ke 25.9.2019

Eläinsuojelutarkastajat kävivät ovella. Pimusta on joku kunnon kansalainen tehnyt eläinsuojeluilmoituksen. Vanha rouva pitää lukion, meijerin, myllyn ja vanhan kunnatalon nurkkia omana reviirinään.

Noh, kuten eilen Gospel-kahvilassa yhdelle rouvalle, joka ei tunnistanut minua myssy päässä, sanoin; ihmisillä täytyy olla pädettävää. Suu tiukkana viivana voidaan kurkkia verhojen takaa, että muut noudattavat lakia. Sehän on hyvä juttu. Annamme ihmisille tunteen siitä, että ovat niin paljon parempia kuin me.

Eläinlääkärit ilmeisesti tekevät tarkastuksensa kaksittain, eihän sitä tiedä, millainen väkivaltainen kirvesmurhaaja meidän oven takaa olisi paljastunut - kun kuulin, että joku koputtaa, suljin Pimun olkkariin kahden oven taakse, ettei vain karkaa. Sitten vasta menin ulko-ovelle.

Toivottavasti tarkastajat näkivät, että todella teemme kaikkemme. Nuorten koirien viimeisimmästä karkureissu poiki tarhan oviaukon viereen harjateräkset ja tuulikaapin lattialla oli kettinki fleksissä. Halla ja Pyry olivat kerran jonkin aikaa molemmat narussa pihalla, mutta sitten ne sotkeutuivat toisiinsa niin, että yhteisnarukokeilu piti lopettaa. Kaiken lisäksi Hallan kettinki juuttantuu portaikon lautojen väliin.

Mutta näillä spekseillä mennään niin kauan kuin Pimu on elossa. Vanha rouva on jo vanha ja Halla on kasvamassa Pyryn kaveriksi. Halla on Pyryn kanssa parempaa pataa, sillä Pimu hädin tuskin sietää kumpaakaan.

Sitten kun pihaan ei tarvitse ajaa kuorma-autoilla tai rekan pituisilla paku-traileriyhdistelmillä, aitaamme koko pihan. Panemme porttiin jonkun hirveän verikoiran kuvan - tai sitten minun kuvani, kun yritän keskittyä kirjoittamisopintokirjoituksiini, verottajan ilmoituksiin tai palkanlaskennan Katre-lähetyksiin. Tontillemme ei ole asiaa kenelläkään lainkuuliaisella idiootilla, joka huulet kireänä ilmoittaa, että on käynyt suppilovahverossa soramontun toisella puolella jo ainakin kahdeksan vuotta.

Minä eilen meinasin sanoa, että aijaa, sori, me tehtiin sun henkilökohtaisista suppilovahveroista viime syksynä piirakkaa kirjailija Anni Kytömäelle. Kireä nainen ei ollut ilmeisesti jokamiehen oikeudesta kuullutkaan. Kaiken lisäksi olin kyykkäämässä hiekkakasan taakse pissalle. Pimu vöyhötti ympärillä. Minä olin siellä ensin!

Illansuun tympeää kohtaamista vastaan oli päivän mukava käynti Gospel-kahviossa. Ostin Sulon Aatoksen sekä Eskon ja Alman. Kahvion kirpparilla oli vielä jäljellä Kerman Saven tasseja sekä Sulo, Aatos, Esko ja Alma. Eskon annan klovni-runoilijalle joululahjaksi sekä jonkun kirjan tietenkin myös.

Almasta join aamulla jo kahvia ja nautin siitä, että sain asetettua kupin lautaselleen. Minulla on vino pino sellaisia alustoja, joissa on tila aamiaisvoileivälle. Ne eivät ole kovin käytännölliset. Piilotin astiakaappiin myös vihreälasisen kalan muotoisen lautasen. Rakastan kaikkia outoja juttuja.

Gospel-kahvilassa oli mukava meininki. Rouva, joka ei ensin tunnistanut minua myssy päässä ja sitten kun kerroin kuka olen, kertoi ystävällisesti ja hauskasti, että Pimusta on valitettu Lapinlahden Puskaryhmässä. Hän oli meidän puolellamme. Kaikkien vapaana juoksevien lakia uhmaavien yksilöiden puolella.

Vaikka en ole puskaradioryhmän jäsen, kerroin olevani valitettavan tietoinen asiasta, mutta lupaan, että koiravanhus tekee parannuksen ja viettää loppuelämänsä pihanarussa nolon, vaivautuneen ja loukkaantuneen näköisenä.

Kahvio on saavuttanut koululaistenkin suosion. Kahvion pihaan kurvasi varhaisnuoria aika lauma, kun tein lähtöä Sulot Aatokset ostoskorissani. Sitä ennen olin käynyt kirjastossa lähettämässä Tamperelaisen Portti-lehden uusimman numeron takaisin. Lainapyyntö jäi päälle, vaikka olin käynyt lukemassa lehden Iisalmen kirjaston lehtilukusalissa. Portissa oli Bittein Saari -mies Markku Soikkeli arvostellut Gerry Birgit Ilvesheimon Ilmestyskirjan eikä mitenkään suopeasti.

Olen niin kuutamolla scifistä, että en osaa sanoa arvostelusta juuta eikä jaata. Minähän luin Ilmestyskirjasta vain elävältä, realistiselta tuntuneet kohdat. Apokalypsiaosuudet hampsin.

Tällä kertaa Lapinlahden kirjastossa oli suopea tunnelma. Ei paheksuntaa, ei tuomiota, ystvällinen hymy vain, semmoista saattuu, että unohtaa. Laina oli jäänyt päälle ja lehti käynyt Lapinlahdella enkä joutunut maksamaan mitään. Sen jälkeen metsätaistelukin suppilovahveroapajista oli ihan siedettävä. Kerroin, että menen katsomaan, ovatko kantarellit nousseet Lakiharjuntien rintuukseen.

Enkä kuitenkaan mennyt, sillä eihän täällä kotona ole ketään, kuka kantarellit paistaisi.