Pia Valkonen

Domenic Starnonen Solmuista ja vähän jo Antti Hurskaisen Surusta, joka ei toimi

pe 6.9.2019

Kuusysipäivä. Kuusysi Lahdesta. Tämä on myös asento.

Kuusysi perustettiin Lahdessa vuonna 1969 fuusioseuraksi. Siinä yhdistyivät niin Lahti-68 kuin Upon Pallo -nimisiä erilaisia jalkapalloseuroja - jotenkin Upon Pallo ja Uusi Upo - Lahden Reipaskin. Vuonna 1969 lahtelaiset reippalaiset ja kuusysiläiset pelasivat samassa joukkueessa ja se riitti. Seuraavana vuonna Lahdessa oli jälleen kaksi jalkapallojoukkuetta.

Upon Pallo sai vuonna 1963 nimensä siitä, kun Askon huonekalutehtaan omistama kodinkonevalmistaja Upo otti kantaakseen Pallo-Miesten velat.

No sillä lailla. Kohta olen Pälkjärvellä. Askon perusti sisällissotavuoden syksyllä Lahdessa pälkjärveläisen puusepän poika Aukusti Heikki Avonius. Kuudes syyskuuta - kuusysi - 101 vuotta sitten - Askon päivänä. Vuonna 1931 Aukusti Heikki muutti sukunimensä Asko-Avoniukseksi.

(Pälkjärvestä en ole koskaan mitään kuullutkaan, mutta wikipedia kertoi äsken, että Pälkjärvestä suuri osa jäi Neuvostoliiton puolelle ja jotkut kylät liitettiin Tohmajärven kuntaan.)

Askon perustajan poika Arvi Tammivuori on wikipedian mukaan onnistunut syntymään Juvalla vuonna 1911 ja hän on kodinkonetehtaan Upon johtaja, Upo otti kantaakseen jalkapallojoukkueen velat vuonna 1963.

Ilmeisesti Aukusti Heikki Avonius etsiskenteli paikkaansa Venäjän autonomisessa ruhtinaskunnassa Sortavalan puusepänkoulun opintojensa jälkeen ja oli poikansa syntymän aikaan Juvalla.

Miksiköhän Upon perustaja on ottanut itselleen sukunimen Tammivuori? Upo aloitti vuonna 1965 muovitehtaan Nastolassa ja kaikki tämä tuntuu niin minun ratsastuspaikoiltani.

Lahti on ratsastuskoulupaikkani, vaikka myönnettäköön Messilä on Hollolassa. En ole muuten koskaan ajatellut, että Messilä kuuluu Hollolaan. Nyt vasta ajattelen, kun ollaan Marian kanssa oltu useasti Messilässä yötä ja ajettu kartanohotellille Salpakankaan teollisuusalueen läpi.

Nastolassa käytiin Riinan ja Riitan kanssa Rouhiaisen tallilla. En koskaan oikein ymmärtänyt, miksi. Olivatko Rouhiaiset Riinan vanhempien tuttavia tai jotain.

Messilässä kävin niin kauan tunneilla kun Anna-Maija Heikinheimo oli opettajana. Kun Heikinheimo siirsi hevosensa Heinolaan, innostukseni hiipui. Opettajasta oli paljon kiinni ja sitten kun ei ollut enää meihin omistautunutta ja ihailtavaa äitihahmoa, siirryin ihailemaan poikia. En hypännyt mopopoikien kyytiin, vaan aloin melko suoraan seurustella autopoikien kanssa. Tai siis yhden. Ensin jopa yhden kerrallaan. Ahokkaan Markun, jolta lienen saanut innostuksen siihen, että istun vaikka kellon ympäri vieressä ihastelemassa, kun toinen asentaa autoa. Tai nyt aikuisena lentokonetta.

Tulin Pielavedelle. Tänään on Aikataika Lapinlahdella ja Matti Pulkkisen seura, minäkin siis, perustaja kun olen, on kutsunut kirjastolle kello 19:ksi kirjailija Laura Lindstedtin. Lindstedtiä haastattelee kirjailija Gerry Ilvesheimo ja jos olen oikein ymmärtänyt, minulla ei ole tilaisuudessa edes puheoikeutta.

No, katsotaanpa. Kello 17.40 olen vastassa seuran varsinaista alulle saattajaa, rahastonhoitaja Raili Miettistä Lapinlahden linja-autoasemalla. Ilman Railia en olisi seuraa saattanut perustaa. Helpottavaahan tuo olisi, jos ei tarvitsisi sanoa kirjastolla mitään. Minähän olen kaikenlaisen julkisen puhumisen jännittäjä, joten voin vallan hyvin olla hiljaakin.

Raili toi seuraan mukanaan Asta Torpon, serkkunsa, joka on lukenut kaiken maan ja taivaan väliltä. Olen oikeastaan taipuvainen ajattelemaan niin, että Matti Pulkkisen seura on tehtävänsä Suomen kulttuurin kentällä tehnyt. Tai ainakaan minulla ei ole enää seuralle mitään annettavaa.

Kirjailija Jouni Tossavainen on kirjoittanut erikoisessa omaelämäkerrallisessa Kuoharit I - III:ssa sen minkä tähän hätään Matti Pulkkisesta on kerrottavissa. Olen kirjoittanut tästä viisi kertaa ja Railikin varmaan kaksi tai kolme.

Toivoakseni Matti Pulkkisen entisvaimo, josta kirjailija aina jostain syystä puhui lämpimästi, Vuokko Rissanen siis, kirjoittaa oman versionsa aviomiehestään. Aviosuhde oli mitä ilmeisemmin jännitteinen eikä Pulkkisen alkoholismi varmaan ollut omiaan helpottamaan avioelämää. Ymmärrän kyllä vaimoa.

Pielavedelle tulin miettimään sitä, missä olisin, jos olisimme jääneet Pielavedelle vuoden 2001 jälkeen. Olisin vain odottanut muutaman kuukauden työttömänä ja jatkanut Jonna Siipolan toisenkin äitiysloman sijaisena.

Todennäköisesti olisin juuri tässä. Kirjoittamassa Pielaveden kirjaston uudella tietokonepäätteellä blogiani, mutta kohta 20 vuotta Pielavedellä asuneena ja tänne syvään juurtuneena.

Ehkä olisin Pielavesi-Keiteleen toimittaja edelleen. Leonid ei sen paremmin kylläkään olisi elossa, mutta en olisi koskaan tavannut Matti Valkosta. Ehkä minulla olisi pikku tila, jossa viljelisin ainakin omat tomaattiini, kurkkuni ja varmaankin Leonid olisi ennen kuolemaansa opettanut minut kasvattamaan perunaa.

Lampaita olisi, poni tai pari tai suomenhevonen. Tallikissoja olisi ollut vähän leviämiseenkin asti ja muutama koira. Tytöt olisivat samalla tavalla nyt maailmalla. Mariaa ei olisi kiusattu koulussa. Sen verran ihmismäisempiä pielavetiset ovat, oikeasti niin paljon parempia ihmisiä kuin lapinlahtelaiset. Marian kummi Susanna olisi muuttanut kotipaikalleen, kuten nyt muuttikin ja minulla olisi pidempään ollut ystäväpiiri kuin Lapinlahdella.

Semmoisen olen saanut vasta hiljattain. En olisi tuntenut välillä karmaisevia eksistentiaaliyksinäisyyden hetkiä. Jeremiadini Vasemmistoliitossa olisi jäänyt tekemättä. Olisimme alusta pitäen olleet ortodoksiseurakunnan aktiiveja.

Voi vitun karvat! Kaikki olisi niin paljon paremmin! Pielavedellä.

Itikan kartanon isäntä Antti Sarvela tekee nyt Iisalmen Sanomien eilisen jutun mukaan sen, mistä minä haaveilin. Hän aikoo olla ainakin talvikaudet jossain muualla kuin Iisalmessa.

Vielä kesäkuun alun Vanajaveden työnohjausopiskeluiden lähijaksoon asti elättelin avoimesti, puolisalaa ja lopulta vielä salaa haavetta siitä, että kun Anna lähtee Lapinlahdelta, lähden minäkin. Vanajavedellä opiskelijakollega Anskun perässä kävellessä tajusin, että höööh minä mihinkään lähde.

Olihan lähijakson loppupuheenvuoroni vähän julistuksenomainen ja mahtipontinen, myönnän, mutta niin se vain on nyt elettävä. Sitä paitsi nyt, kun Anna on muuttanut pois kotoa, suhde kuopukseenkin on parempi. Enemmänhän me puhumme kuin silloin, kun takahuoneessa asui vihainen venäläisnainen, jota en tuntenut juuri ollenkaan.

Kävin napsaisemassa Antti Hurskaisen esseeteoksen Suru ei toimi kirjaston hyllystä. Antti Hurskaisella oli viimeisimmässä Imagessa mielenkiintoinen kirjoitus siitä, kuinka erosi luterilaisesta kirkosta aika pikaisesti sen jälkeen, kun oli siihen liittynyt jälleen. Olikohan se nyt sitä kuuluisaa poseerausta?

Luin tekstin istuessani Heinäahossa jousiampujien satumetsän laidalla. Kävin postilaatikolla lenkille - Saabilla - lähtiessäni ja Pimu juoksenteli Saabin ympärillä ihmeissään, kun minä vain istuin ja istuin ja aina välillä hörähtelin Hurskaisen tekstille.

Naurahdin ääneen esseen alussa, jossa Hurskainen kirjoittaa jäisen auringonkin kertovan: olet kelvoton kirjailija, puoliso, isä, kansalainen ja ihminen.

Hymy kuitenkin hyytyi pitkin esseetä. Kirjailija kertoo jossain kohtaa kolmannen päivän krapulastaan. Niin. Hänelle on syntynyt laskujeni mukaan toinen lapsi. Vaimona esseistillä on nuori nainen, tuntemani, joka todennäköisesti olisi ainakin yhtä hyvä ja herkkä kaunokirjoittaja kuin esseisti itse, mutta tälle on jotenkin langennut perheen elättäjän rooli.

Ei millään pahalla. Nuoren perheen isänä ei ole varaa useampaan krapulapäivään. Ehkä ei yhteenkään. Jos olisin esseistin psykoterapeutti tai psykologi, sanoisin, että vähemmän alkoholia, vähemmän itsekeskeisyyttä, olkaa hyvät. Ei itketä niin paljon, kun juo vähemmän. Näin julmasti tekstaroin joskus herkälle runoilijalle, joka suolsi hieman ylitunteikkaita tekstareita.

Stranonen Solmut

Domenic Starnonen Solmut  on kulkenut kassissani tällä viikolla Iisalmessa, Rissalan lentokentällä ja tänään Pielavedelle. Solmujen loppu oli vapauttava.

Toisiaan vihaavan pariskunnan lapset todellakin vapauttivat itsensä vanhempien menneisyyden taakasta. Kirja eteni vaimon 1970-luvun lopulla kolmen erovuoden ajan aviomiehelleen lähettämistä kirjeistä. Sen jälkeen äänessä oli aviomies. Starnone salli vaimonkin sanoa sanansa vielä kerran. Kirja päättyi jo keski-iän kynnyksellä olevien lasten avoimeen kapinaan.

He suorastaan täräyttivät pahat, painavat ja tukahdutetut muistot palasiksi.

(Ah, ihanata! Kaksi ruskeatukkaista poikaa keskustelee venäjäksi. Tätä ei iki kuuna päivänä tapahdu Lapinlahdella! Jos emme olisi muuttaneet Lapinlahdelle, Maria ja Anna olisivat edelleen kaksikielisiä.)

Vaimon kirjeet aviomiehelle, joka nauttii yhteiselostaan lapsettoman, modernin itseään yli kymmenen vuotta nuoremman naisen kanssa, ovat todellakin piinallisia, märiseviä, epätyylikkäitä, mutta miten kukaan edes voi kärsiä tyylikkäästi tai ympäristöä miellyttävästi? En muista, oliko Stranonen Solmuissa vai Elena Ferranten romaanissa Ne, jotka lähtevät ja ne, jotka jäävät se, että kärsimys ei yksinkertaisesti voi olla miellyttävää. Kärsimys on noloa, räkää, limaa ja muita eritteitä.

No, tuossahan tuo on. Solmujen ensi lehdille olen raapustellut muistiinpanojani. Sivulla 107 aviomies-minäkertoja sanoo: "On vaikea kärsiä miellyttävällä tavalla."

Ei aviomies nauti uudesta naisestaan. Hänen elämäänsä varjostaa syyllisyys ja kahden-kolmen vuoden hormonimyrskyn jälkeen mies pikku hiljaa palaa perheensä luokse.

Kesällä luin norjalaisen Nina Lykken avioeroromaanin Ei, ei ja vielä kerran ei. En tainnut ehtiä kirjoittaa siitä juuri mitään, kun oli omaelämäkerrallinen kirjoitustehtävä työn alla. Lykken kirjassa pitkään avioliittoonsa surkastunut keskiluokkainen ja keski-ikäinen Jan lähtee niin ikään nuoren naisen perään ja jättää vanhenevan vaimonsa Ingridin omakotitaloon, jota isännöivät peräkammarin pojat.

Ensin Ingrid muuttaa autoon nukkumaan ja sitten hän pakkaa vähiä tavaroita autoonsa ja häipyy elämään kulkurin elämää. Nukkuu autossa ja elää mahdollisimman yksinkertaisesti.

Jan muuttaa entiseen kotitaloonsa uuden nuorikkonsa kanssa ja romaanin loppua kohden kaikki muuttuu helvetiksi. Janin ja Ingridin aikuiset pojat tekevät isän kakkosvaimon elämästä kamalaa.

Kaikki riippuu siitä, miten pitkän kertomuksen kirjoittaa. Ja miten rajaa asioita. Näkökulmakin vaikuttaa, tottakait.

Joka tapauksessa myötätuntoni oli Solmuissa aviovaimon puolella kuinkas muutenkaan, vaikka hän toimi epäviisaasti lapsiaan kohtaan. Ainakin tytär suorastaan vihasi äitiään. Samanlainen äitiviha vaikuttaa olevan Napoli-sarjassa minäkertoja-Lenalla. Merkillistä.

Ehkä äitivihaan tulee jokin selitys tai jospa siihenkin vaikuttaa aika. Ehkä Lena joskus ymmärtää rahvaanomaista, noloa ja väkivaltaista äitiään ja Solmujen Annakin synnyttäjäänsä. Anna vain ei halua itse koskaan lapsia ja voi olla, että vasta omien lasten syntymä avaa silmät. Vajavaiset äidit kuitenkin yrittävät useimmiten parhaansa. Uskon, että jokainen äiti, päihdeäitikin, yrittää.

Solmujen aviomies on äärimmmäisen ärsyttävä. Ikään kuin häneen olisi yhdistynyt kaikki erään hyvin tuntemani miehen huonot puolet. Aldo on hyvää tarkoittava jees-mies, joka vain koettaa olla aiheuttamatta vaimolleen kärsimystä. Hän ei halua aiheuttaa kenellekään kärsimystä!

Ei siksi, että olisi hyvä ihminen, vaan siksi, että toisen kärsimisen seuraaminen on hänelle epämiellyttävää!

Pielaveden kirjasto menee kiinni. Tänne voisi jäädä omatoimikirjastoon, mutta taidan lähteä samassa ovenavauksessa ulos kuin virkailija. Äh, enkä lähde, vaan kirjoitan sanottavani Solmuista ja sitten etsin jostain välipalaa ja lennähdän Railia vastaan linikalle ja sitten - Lapinlahden kirjastolle, mykkänä, nöyränä, hiljaisena, etäisenä, mutta ahhh niin lempeänä ja ymmärtäväisenä huulillani madonnamainen salaperäinen hymy. Joopa joo, pitää varmaan liimata suu kiinni ilmastointiteipillä.

Vielä kirjoitan Solmujen aviovaimon monologista. Se on sivulla 149 ja huikea. Monologi saa syttynsä siitä, kun vaimo tajuaa aviomiehen käsittämättömän sadistisen pilan. Aviomies on aikoinaan ehdottanut vaimon kissalle nimeksi Labes. Niin vaimon kissan nimeksi tuli Labes. Se on latinaa.

Mies on oppinut. Hän on yliopistopiireissä ollut ja myöhemmin media-alalla. Vaimo omistautui lapsille. Hän piti huolta kodista ja silitti aviomiehensä sukat ja kravatit, mankeloi nenäliinat.

Vaimo kertoo tajunneensa aviomiehensä häijyyden jo varhain. Hän kuitenkin sanoo, että siitä huolimatta oli sitoutunut. Hän sitoutui yhtä kaikki. Toinen sai olla häijy ja vajavainen, hän oli lasten isä.

Vaimo kertoo olleensa silloin niin nuori eikä kumpikaan heistä ymmärtänyt vetovoiman sattumanvaraisuutta. Totta puhuen Matti on koettanut tästä puhua jopa silloin, kun meillä on mennyt kaikkein huonoimmin. Avioliiton pohjakosketuksessa pitää ottaa esille tahto.

Minusta pitäisi lisätä tahtoon sana rakastaa. Matti tosin puhui vain tahdosta. Vihkikaavassa luvataan, että tahdotaan rakastaa toista myötä- ja vastoinkäymisissä.

Vaimon monologi on raastava. Hän sanoo: "Lähestyn kahdeksaakymmentä ja voin nyt sanoa suoraan, etten pidä elämästäni piirun vertaa. En pidä sinusta, en pidä heistä (lapsista), en pidä itsestäni." (Domenico Starnone Solmuja s. 149 - 151)

Nainen arvelee, että koska ei pitänyt eikä pidä edelleenkään miehestään, hän meni niin sekaisin miehensä lähdöstä: "Tunsin itseni idiootiksi, en ollut saanut lähdetyksi ennen sinua. Toivoin joka solullani, että sinä palaisit vain, jotta voin sanoa sinulle: nyt on minun vuoroni häipyä. Vaan kuinka ollakaan, tässä sitä vielä ollaan."

Niin. Me Matin kanssa taisimme molemmat - alun hormonihöyryjen jälkeen - huomata, että emme itse asiassa pidä juuri lainkaan toisistamme ja jotta eivät viisitoista vuotta olisi olleet hukkaan heitetyt, on tässä vain yritettävä. Järjestetyt järkiavioliitot - nehän ovat parhaimmillaan vasta seitsemän ensimmäisen avioliittovuoden jälkeen. Meillä meni kaksinkertainen aika. Ehkä pohjakosketus oli kesällä 2016.

Mistähän saisi Puustellin leipomon pullaa tähän aikaan? Leikin tänä iltana, että olen pielavetinen  ja tulen vain huvittelemaan Lapinlahdelle Aikataikaan. Siellähän on sellaisia kirjallisuuden ystäviä Lapinlahdella, kun ovat ihan Laura Lindstedtinkin kutsuneet.

Antti Hurkaisen Surussa, joka ei toimi on kirjoitus Puute 2000. Avasin kirjoituksen sivula 105. Siinä esseisti kertoo vanhempiensa avioerosta ja senjälkeisistä kulisseista. Huikeaa, mutta nyt on mentävä.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi