Vielä Pitelemättömästä Ystävästäni Nataliasta ja Olin niin varma meistä

la 10.8.2019

Lukea hujautin ruotsalaisen Martina Haagin Olin niin varma meistä. Se on riipaiseva avioeroromaani ja löysin sen Suomalaisesta kirjakaupasta alle kympillä, kun etsimme Annalle koulukirjoja. Romaanin alussa päähenkilö Petra matkustaan Pohjois-Ruotsiin erämaamökkivahdiksi kirjoittaakseen kirjan avioerostaan.

Petran ja Andersin repivästä erosta oli vuosi. Ero oli joutunut iltalehdistön lööppeihin eikä toimittajista Martina Haag anna kovin hyvää kuvaa. Yksi likasankojournalisti ahdisteli häntä jopa kirjamessuilla, kun Martinan piti antaa nimikirjoituksia kirjoihinsa. Toisaalta - mikä häpeä? - jos aviomieheni olisi rakastunut samassa projektissa työskentelevään kollegaansa ja varannut hänen kanssaan yhteisen kuhertelusviitin - Petra murtautui miehensä sähköpostiin ja luki koko stoorin sieltä - olisin minä antanut palaa toimittajalle. Olisin kertonut kaiken, jos jotakuta olisi moinen kiinnostanut.

Minkä likasankojournalistin maailma onkaan minussa menettänyt! Toisaalta - nämähän ovat ihan tavallisia asioita. Avioliitot vaappuvat ja huojuvat. Toiset pysyvät koossa ja toiset sortuvat. Ihmiset pettävät toisiaan jostain syystä. Uskon, että jokaiseen syrjähyppyyn on jokin tarve, joka ei tule normiliitossa täytetyksi. Silti! En kannata polyamoriaa, sillä itse tietenkin kasaisin ympärilleni mieluusti usean miehen haaremin täyttämään omia toiveitani, mutta en kestäisi olla kolmas pyörä. En kyllä kahden vaimon kuviossa se toinen nainenkaan. Sen tein selväksi nykyiselle aviomiehelleni melkein heti kättelyssä.

Tähän kohtaan etsin lainauksen Matti Mäkelän Pitelemättömästä vaappuvista avioiitoista. Kirja on tuossa vieressä, mutta vihreät liimalaput jäivät tuvan tietsikan ääreen ja Maria on vielä pedissä. On hetki vielä aikaa kirjoittaa ennen lapsen aamutöitä.

Lisäys iltapäivällä, kun tytöt lähtivät Kuopioon: "Avioliitot vaappuvat ja nykivät tuon tasapainotilan ympärillä kuin hidastuva hyrrä karkealla matolla. Kysymys ei ole siitä, että jompi kumpi tienaa paremmin, vaan siitä, että jompi kumpi rupeaa tienaamaan paremmin - silloin vasta tilanteen perusteet horjahtavat." (Matti Mäkelä Pitelemätön s. 119)

Kyse Matti ja Irmeli Mäkelän avioliiton vaappumiskohdassa oli siitä, että Mäkelä sai avioliitossaan ensimmäisen kerran isompaa kuukausipalkkaa kuin vaimonsa ja piti melua siitä. Ensimmäisen vaimon ei tarvinnutkaan enää huolehtia haaveilija-miehestään, vaan tämä jopa osallistui perheen elättämiseen. Ihminen tuntee itsensä vahvaksi, kun hänellä on joku heikko, josta huolehtia, tuumaa Mäkelä.

Kielikuva vaappuvista ja nykivistä avioliitoista on oiva. Meillä vaappuu ja nykii melkein joka päivä. Ennen minä vain ensimmäisten nykäysten sattuessa olin valmis ryntäämään karkuun. Meillä myös heikko-vahva-akseli on vähän epäselvä. Tai vaihtelee.

Niin siitä toisena naisena olemisesta. Tässä jatkoa aamulta:

Perjantai-ohjelmassa oli joskus ammoin polyamoriasta ja dokkarissa esiteltiin polyamorianainen. Naisen alkuperäinen aviomies oli kuin pallinsa piikkilankaan repinyt beagle, surkea, nöyryytetty, kun varsinaiset rakastavaiset hehkuttivat polyamorian ihanuutta.

Luin eilen Laura Lindstedtin Ystäväni Natalia -romaanista puhekielellä kirjoitetun kertomuksen Rva Froteetissistä, joka oli yhtä aikaa henkistynyt ja fyysistynyt bööna ja joka sai iho-orgasmeja froteesta, kertomuksen nimi oii Rva Froteefetissi oikeasti, mutten jaksa aina kirjoittaa ihan jokaista tavua. Laiskotaa, tästä puutuu tee.

HIenoa oli, kuinka kertoja liukuu puhekieleen ja sieltä ulos. Kuin kilpikonna, joka munii. Plumps, ei sillä tavalla yht´äkkinen plumps, vaan nautinnollinen, kuten Nataia psykoterapeutilleen lapsuutensa aistillisesta kokemuksesta kertoi.

Lakkasin lukemasta, kun edessä oli kirjainlyhenne BDSM. Mitä ihmettä minulla on sadomasokistista seksiä harrastavia kohtaan?

Varmaankin se, kun kasvoin aikuiseksi vuoden 1985 jälkeen. 1980-luvun loppu on Suomen kulttuurihistorian kammottavin. Sitä kuvaa hyvin Markku Pölösen leffan Badding kohtaus, jossa kaksi performancetaiteilijaa, toinen heistä Ilkka Koivula, esitti muuten Albert Hiltonia ja toinen sitten lienee ollut Pertti Koivula, joka oli entinen Kalevi ja Frans Hilton, aarghh, tästä juuri oli 1980-luvun lopulla kyse; Kalevi ei voinut olla, piti olla joku vitun Frans, no niin, performancetaiteilijat jossain levynjulkkareissa kylpivät sammiossa tai sellaisessa alumiinisessa kylpyammeessa. Kylpyneste oli valkoista kermaisen näköistä töhnää, olisiko ollut rikkaiden linnunmaitoa. Se oli varmaan parodia taideryhmästä Jack Helen Brut - performancetaiteilijat nousivat sammiosta ja jättivät taidehallin lattialle söpöt tavallisen kuolevaisen paljaat jalanjäljet.

En osaa sanoin kuvata vuoden 1985 vastenmielisyyttä. Yrjö pursuaa korvista, kun kuulen biisin Vuosi kahdeksanviis. Yök.

Koetin 1980-luvun lopulla seurata ja fanittaa Jack Helen Brutia ja muuta sellaista. Ihan 1980-luvun lopussa jollain lailla sivusin sitä maailmaa Helsingin yössä vaeltaessani kosmisen yksinäisenä. Saatoin viettää yön ihmisen kanssa, joka kohta oli Imagen kansikuvapoika, mies, intiaani tai semmoinen. Se oli k-a-m-a-l-a-a. Kylmää, hyytävän kylmää. Ihmiset olivat muovia. En kuulnut sinne, mutta olin irtautunut jostain. En ollut missään sisällä. Olin ulkopuolinen joka puolella.

Olin niin varma meistä

Huvittava kuriositeetti ruotsalaisessa avioeroromaanissa oli, kun Petra löytää mökkiin retkeilijöiden lähettämien saksalaisten dekkareiden joukosta oman romaaninsa pokkarina. Petra ei halua, että hänet tunnistetaan tai yhdistetään kirjaan ja koettaa piilottaa kirjaansa kuin Dostojevskin Raskolnikov veristä sukkaansa vuokraemännän murhaamisen jälkeen.

Sydänhermoissa tuntui vihlaisuja aina, kun Petra survaisi kirjan jonnekin. Ei sinne sittenkään, tuonne ja lopulta Petra työntää kirjan omien säilykkeidensä joukkoon. Joku dorka nuori vastakihlautunut nainen löytää sen sieltä - kaikille tarkoitettujen ruokatarvikkeiden seasta. Asia jäi mietityttämään minua; ehtikö ääliö-Cecilia syödä Petran säilykkeitä. Miten Petra selviytyy kolmiviikkoisen jaksonsa loppuun, jos joku itsekeskeinen pissis on pistellyt hänen pussikeittojaan poskeensa.

Kännykkäkenttää mökillä ei ole, mutta turvahuoneessa oli langallinen turvapuhelin. Sen piti yhdistymän heti hätäkeskukseen, kun nostaa luurin. Kun syksy etenee, retkeilijät vähenevät. Kohta heitä ei ole lainkaan. Siinä vaiheessa minä lukijana ahdistuin aivan valtavasti. Petran minä alkoi hajota. Hän joutui jonkinlaiseen harhamaailmaan enkä oikein usko, että minäkertoja siinä kohtaa oli luotettava.

Petra toden totta kohtasi demoninsa. Minusta ei iki kuuna maailmassa olisi siihen. Hädin tuskin kestän yhtä yötä yksin yläkerrassa, vaikka alakerrassa asuisi joku. Pakko semmoiseenkin on tottua. Elämä on sellaista. Ei aina voi olla toisen vieressä tai riippua toisen selässä kuin apinalapsi emossan.

Minä muuten olen nukkunut lapsena kiinni äidissä. Vielä kouluikäisenä. En uskaltanut nukkua yksin Vuorimaan takakamarissa. Viime yönä nän unta, että läksimme Matin kanssa Vuorimaalta. Minun piti yksin tehdä muuttokuormaa. Riivin talvitakkejamme naulakosta ja lopulta sanoin, että tällaisella varoitusajalla emme saa kaikkea meille kuuluvaa mukaan. Matti oli toisen rakennusmestarin kanssa asentamassa pakettiautoa. Siinä oli jokin vika.

Sitten ajoimme Vuorimaan itäpäädyn sivuitse - sen päädyn, jossa oli meidän perheen asunto - tupakeittiö, jossa äiti ja isä nukkuivat köyhälistötalonpoikaispuusohvan vatsassa kuin ruumisarkussa ja kuin silakat suolassa. Minäkin joskus siihen keskelle peloissani tungin, mutta kyllä se oli epämukavaa. Sen vuoksi anelin, että äiti tulisi turvaksi kamarin laverille kanssani. Vuorimaalla minuun imeytyi kammottava pimeän ja yksinäisyyden pelko.

Muutto nelivuotiaana marraskuiseen lumettomaan täyspimeyteen. Se oli painajainen. Immolan kartanossa oli työläislasten yhteisö. Vuorimaalla ei sitten yhtään ketään. Multamäkien Minni ja Maaritkin olivat silloin niin pieniä, että heistä ei ollut heti seuraa. Varpu oli aivan liian iso, vanha ja raaka, Kustaa oli aivan liian poika ja vuoden minua nuorempi. Arvelen, että tutustuimme vasta seuraavana kesänä.

Ajoimme unessa ensin meidän työväen ulko-oven vieressä olleen ikkunan ohitse - se oli pohjoispitkäsivu ja sitten tuvan itäikkunan sivuitse. Katsoin, että ikkunoissa oli vielä meidän verhot. Siis äidin aikuiset verhot. Semmoiset hyvää vahvaa talvikangasta, beigenvaalea pohja ja ruskeita asiallisia kuvioita. MIetin unessa, miten tämä on mahdollista. Vuorimaalla asumisestammehan on jo kolmekymmentä vuotta.

Laskin unessa väärin. Muutosta on 38 vuotta.

Mietin, että minähän ensimmäisessä avioliitossani toimin yhtä kylmäverisesti ja oman psyykeni lohkoen kuin Haagin romaanin Anders. Olisinko toiminut samoin, jos ensimmäisen aviomiehen kanssa olisi ollut lapsia? Toivon, että olisin. Siitähän oli kyse. Lapsista. Emme saaneet yhteisiä lapsia.

Emme saaneet Matinkaan kanssa yhteisiä lapsia. Miltä se näyttää kirjoitettuna?

Tuskalliselta.

Miten voi yhtä aikaa olla kaksi ihanankamalaa tytärtä, joiden puolesta olisin valmis ihan mihin tahansa, ja samalla tuntea tuskaa lapsettomuudesta - siitä, että joka kuukausi vessanpyttyyn valuu osa koko avioliitosta? Koko ensimmäinen avioliitto valui tyhjiin kuukautiset toisensa jälkeen. Aloitin hedelmättömyyshoidot ja olen pettynyt itseeni. Olin niin lyhytjännitteinen, että minusta ei ollut edes aamulämmön mittaukseen. En herännyt free lancerina aamuisin. Ei ollut mitään aamulämpöä, jota mitata.

Lämpökäyrästäni tuli hysteerinen ja skitso. Ihan kuin minä. Levoton. Kypsymätön.

Ja sitten! Niin sen kuuui mennäkin. Nyt maailmassa on viisi ihanaa lasta. Ja kolme heistä on syntynyt tasapainoiseen perheeseen, jossa on järkeviä aikuisia. Kaksi heistä tasapainottomalle minulle ja heidät on ruokkinut vieläkin tasapainottomampi biologinen isä, luonnonvoima, ja tasapaino on tullut isäpuolelta. Sovitusti, harkitusti ja papin aamenella vahvistettuna.

Nyt he aikuistuvat.