Pohjakosketus

la 3.8.2019

Kirjoittajaperusopiskelijoiden kanssa on tärät Kuopiossa tutussa kiinalaisessa. Tapaaminen siirtyi puolella tunnilla, sillä ravintola aukeaa vasta kello 11.30. Nytpä olisi melkein aikaa maksaa firman erääntyneet laskut. Paljon oli eräpäiviä 31.7., mutta kun oli se deadline. Seuraavana päivänä olin niin alamaissa, että hyvä, kun jaksoin hengitellä. Jokainen hapen veto keuhkoihin villsi.

Niinpä niin. Eilen tulikin sitten kuume. Nukuin kuumeen pois äidin ja isän puusohvan kannella Matti Mäkelän Pitelemätön kasvojen päälle pudonneena. En jaksanut pidellä kovakantista kirjaa ja vajosin, vajosin, vajosin. Buranakaan ei auttanut kipuun. Nukkuminen auttoi, sillä kun piti käydä nukkumaan, että olisi tänään terävänä kirjoittajien tapaamisessa, oli ihan pakko siltä makaamalta lukea Nina Honkasen Pohjakosketus loppuun.

Yli puolen yönhän se meni ja tänä aamuna olin niin sumussa, että kätkin Hallan pehmeäruoka-annoksen itseltäni leipälaatikon päälle. Mitähän vielä tänään pätkäisee päästä? Ehkä on parasta jättää laskujen maksaminen huomiseen. Voi olla, että en ole nyt oikeustoimikelpoinen.

Olin vähällä pettyä Nina Honkasen Pohjakosketukseen. Sivulle 57 asti nainen ei jotenkin päässyt esille dominoivan ja hirmuisen miehen takaa. Oli vain miehen aggressiivisia purkauksia. Sitten päätin suhtautua kuvaukseen suopeasti ja ajattelin, että niinhän se varmaan on. Jos toinen on henkisesti väkivaltainen, alistettu puoliso ikään kuin liukenee tapettiin.

Ja nyt on ihan pakko kysyä itseltäni - joskus kysyn Matiltakin - oliko aviomiehellä meidän pohjakosketuksessamme sellainen olo, että olisi ollut parempi tulla haudatuksi jalkalistan taakse kuin koettaa koskettaa minua? Henkinen väkivalta ei ole oikeutettua, tiedän, tiedän.

Me olimme ja olemme edelleen välttelevä ja turvaton yhdessä. Kamala yhdistelmä. Johtaa takaa-ajoon. Mutta arvelen, että on mahdollista selviytyä. Ehkä jotain selvenee, kun kykenen lukemaan äidin kirjeet Ulla-isosiskolle vuosilta 1969 äidin masennukseen sairastumiseen vuoteen 1980 asti. En tähän tehtävään kyennytkään niitä lukemaan, sillä oli kaikenlaista akuuttia ja kalenteroimatonta potemista ja suremista tässä välissä.

Aviomieheni on varmasti vaikea ymmärtää, miksi viihdyn niin hyvin hautausmailla. Tämän kesän ihanimpiin iltoihin kuuluu runoilija-klovnin elävöittävä hautausmaakäynti Alapitkällä. Haluan kukkia kastelevaksi ja sukuhautoja hoitavaksi beigeihin puuvillahousuihin ja vaaleaan teepaitaan pukeutuneeksi leskirouvaksi. Sellaiseksi hiljaiseksi, omissa ajatuksissaan olevaksi vanhaksi naiseksi (joka ei kaipaa keittiönpöytäpanoja.)

On meillä Matin kanssa ollut myös ihania iltoja, päiviä ja aamuja, mutta niissä on aina ollut jokin varjo. Läimäys vasten kasvoja, jokin sellainen, en tiedä, menekauemmassinähaisetpahalletuuppaus. Meidän väliltämme puuttuu jokin. Ehkä vihonviimeinen perusluottamus, perusarvostus, peruskunnioitus. Jokin. aika pieni juttu, mutta haluan kaivautua sen ytimeen. Haluan kääntää sen jonkin ympäri ja tarkastella sitä.

Tiedän, mitä jokainen puolisoni on pelännyt. Sitä, että käännän viimeisenkin kiven ympäri ja katson sen alle, ja sitten! Menen menojani.

En minä enää ole sellainen.

Pohjakosketuksen pariskunta muistutti kovasti Jari ja Kati Tervoa. Kirjassa oli arvatenkin paljon autofiktiivistä aineistoa - esimerkiksi se, että päähenkilönaisella oli neljä lasta ja lasten syntymäjärjestys. Yli nelikymppisen pienen lapsen äidin väsymys on varmasti myös elettyä - se vaikutti todella uskottavalta. Minua on kovasti aina kiinnostanut Jari ja Kati Tervon parisuhde enkä ihan usko heidän antamiinsa parisuhdehaastatteluihin. Osaksi ne voivat olla totta, mutta eivät varmaankaan näytä koko totuutta. Kati Tervon kirjoja en ole jostain syystä lukenut. Ehkä samasta syystä kuin Tittamari Marttisen kirjoituskokoelmia. Voi kunpa olisi joskus aikaa kirjoittaa niistäkin.

Äh, pitää mennä.

Tässä luovan omaelämäkerrallisen kirjoittamisen opelle kirjoittamani viesti, joka oli samalla vastaus itselleni:

Tämän luovan omaelämäkerrallisen kurssin takia minä kirjoittamisen perusopintoihin läksin. Opiskelen nyt yhtä aikaa työnohjaajaksi Helsingissä johtamistaidon opistossa, mutta ei mua työnohjaus kiinnosta. Sinänsä. Enemmän mua kiinnostaa elämä ohjattavien motiivien, toiveiden tms. taustalla.

Toimittajaksi en tosiaan enää halua. Se työssarka on nyt nähty, mutta mun tulevaisuuden työ voisi olla jotain elämänkaariymmärtämisen, psykoanalyysin ja sensemmoisen yhdistämistä. Kirjoittamisen opintojakin tekisi mieleni jatkaa, mutta pitää kuulostella, tuleeko aineopintoja Snellman-insituttiin vai pitääkö raahautua jonnekin kauemmas.

Snellamnissa alkaisi nyt syksyllä psykoterapeuttiset valmiudet.

Aijoo, jossain kohtaa kirjoituksieni arviointia kysyit, olenko ajautunut toimittajaksi. Joo ja en. Tein lukioaikana nuorisosivua sellaisessa lahjakkaiden nuorten ryhmässä (hehe), jonka sarjakuvapiirtäjä Harri Vaalio eli Wallu oli koonnut Hämeenkulma-paikallislehteä varten. Sen avulla (ja raittiiden Sorjos-sukulaisten, meidän suvulla on hyvä maine Puumalassa! 1540-luvulta lähtien:D) pääsin 17-vuotiaana, lukion tokaluokan jälkeen kesätoimittajaksi Puumala-lehteen. Sen jälkeen en muuta työtä halunnutkaan. Pyrin Tampereen yliopistoon ja pääsin toisella yrittämällä toimittajatutkintoon. Sitä tietä sitten. Jossain vaiheessa vain alkoi tuntua siltä, että lehtitekstit eivät anna semmoista alitajuntaista... jotain... ei edes aikakauslehtien henkilöhaastattelujen kirjoittaminen, jossa olin aikoinani hyvä. Huomasin, että jos kirjoitan jotain sellaista tekstiä, jossa tuon pintaan pinnanalaisia, saan kimppuuni ainakin pienten paikkakuntien kepulaiset.

Pia