Pitelemätön Alapitkän sight seeing -kierroksen jälkeen

pe 2.8.2019

Eilisen päivän olin ihan lytyssä. Kumossa. Masentunut ja ahdistunut. Voin kuvitella, mitä on synnytyksen jälkeinen blue vai bluesko se on se baby blue? Minulla oli post´tekstuaalinen blue. Se oli eilen se. Omaelämäkerrallisen kurssin lopputehtävän palautettuani - neljä tuntia ennen opinto-oikeuden päättymistä, piti lisätä pipertää lähteet tarkkaan - enhän minä semmoista edes ajatellut, että pitää tai sivuutin lähdeviittausasian kokonaan, kunnes sitten tulin siihen tulokseen, että toisen kerran näissä opinnoissa voisin tehdä niin kuin käsketään - roikuin sitten ja roikun osin edelleen vain vanhoissa päiväkirjoissani ja ihmettelin itseäni. Miten olen voinut olla sellainen ensimmäiselle aviomiehelleni?

Hänestä kirjoitin riipivän, repivän ja kamalanihanan Moskovan-vuoden jälkeen, kun kaksi kuukautta kihlausta oli kulunut ja kolme kuukautta tapaamisesta, että:

la 3.8.1991

"Odotan arkea A:n kanssa. Vaikka tässä yhteydessä onkin paskamaista kerrata, arki J:n kanssa parhaimmillaan tuntui hyvältä. Sunnuntaiset ja lauantaiset lehden luvut, ruoanlaitot ja muut. Tai tavallisen arki-illan telkkarinkatsomiset, lukemiset ja iltanukkumiset. Niitä minä odotan. En tietenkään samoja, vaan sitä, että olen nykyään kypsempi, rauhallisempi, en niin itsekäs. (lisäys pe 2.8.2019 juupajuu) . Ja minä rakastan A:ta. Sen arabilaisen täysverisen ristiselkää ja lautasia, sen kaunista treenattua vartaloa (urheilijamies vaihteeksi mulla, lisäys pe 2.8.2019), isoja silmiä, pitkiä ripsiä, vähän naisellisia huulia, komeaa profiilia - se luki jonkin määritelmän jostakin miehestä - Woody Allen -maista haavoittuvuutta."

Sitten kaikki alkoi taas valua viemäriin:

ke 7.8.1991 (tasan 21 vuoden päästä tästä kuoli Leonid)

Ostin tänään Pyryn ensimmäisen kirjan. Tosin Pyry Petteri ei vielä ilmaantunut. Pyry Petteri meni tässäkin kuussa ohi. Surullista."

Jos se olisi ollut tyttö, olisin pannu nimeksi Peppi Maria. Jos A:lle olisi Peppi ollut liikaa, kuten se oli Leonidille, olisin tytön nimeksi tullut Milma Liina Maria. Milma olisi ollut tytön oma nimi, Liina olisi tullut äidin Karoliinasta ja Maria minun Maria-mummoltani, Mar´ Haloselta, jonka isä ilmeisesti ei ollut tiedossa. Poikain nimeen olisin sallinut A:n suvun nimiä. Olin kirjoittanut päiväkirjamerkintääni, että Pyry Petteri, mutta olisi minulle käynyt Petterkin - ilman i-kirjainta.

Kävimme joitakuita keskusteluja lastemme nimistä Matin kanssa. Jotain hyvin haurasta, muistan, puhuttiin, sillä jo silloin, kun ensimmäisen kerran raskaustesti näytti plussaa, meidät valtasi epävarmuus. Voiko tämä olla totta? Voiko tämä olla näin helposti totta?

Eihän se sitten ollutkaan.

Ensimmäisen menetetyn lapsen jälkeen minä mielessäni mietin tuleville lapsilleni nimeä, mutta en varmaankaan sen kaiken hirvittävän jälkeen puhunut enää Matille nimistä, en ehkä yhtään mistään, koska Matti kokee minun omineen surun. Yhteisiä lapsiamme oli unelmissani ehdottomasti monta. Matti ajattelee, että suruja oli vain yksi, koska olisimme tehneet vain yhden lapsen. Miten niin? Olisin ehtinyt kyllä synnyttää lapsia ainakin kolme vielä!

Outoa. Ensimmäistä kertaa olen pystynyt nyt Seleste Salomen kanssa ottamaan kontaktin pieneen lapseen ilman raastavaa kipua, surua ja tuskaa. Juuri tuskaisuuden vuoksi olen välttänyt yli kymmenen vuoden ajan edes katsomasta kehenkään alle kymmenvuotiaaseen. Maanantaina sain sitten kokeilla kestokykyäni; minulla oli kolme lasta hoteissani Maljalahden leikkikentällä Kuopiossa. Kaikki Seleste Salome mukaan lukien huipputyyppejä. Häneenhän olin tutustunut jo aiemmin. Kaikki kolme teräviä, sanavalmiita, ajattelevaisia. Oli oikein rattoisaa se! Harmi, että Beata voimisteli niin intensiivisesti Iiris Auroran kanssa. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla, mitä perheen esikoinen ajattelee. Matti on kertonut, että tällä on ihan ylivoimainen lasku- ja logiikkapää.

Eilen alakuloitti niin, että en meinannut kyetä edes Laitisen Eskon kanssa Alapitkä-turneelle. Olin luvannut että jos saa roudattua elämänsä Alapitkälle rivitaloon Mannermaan Hilkan jättiläismäisen pyykkivasun, minun Viipurista tuomani lehtikorin, lukuisten pikku korien, Tokelta ja Maijalta peräisin olevan matkalaukun ja yhden oranssin ostoskorin ja muutaman pahvilaatikon avulla sekä tietenkin olihan Eskolla muualtakin tulleita muuttoapusammioita, tarjoan Unskalla kahvit.

Tosin se nyt jotenkin meni niin, että Esko tarjosi. Söin sekä fetapiirakkaa että vadelma-mustikkapiirakkaa ja join kaksi kuppia vihreää teetä. Laiha salkomainen mies katseli kummastuneena pöydän toiselta puolelta, miten hyvä ruokahalu minulla oli. Jääkaappi meillä loisteli tyhjyyttään, koska olin alkuviikon vain kirjoittanut, kirjoittanut ja kirjoittanut. Lounaaksi olin syönyt yhden viilin ja rapistellut kaapista pari viipaletta sata vuotta vanhaa oululaisen jälkiuunileipää, lienevät palaset olleet Matin Lyytikkälä-leipiä. Itse en muista oululaisen jälkiuunileipää taloon ostaneeni. No, tulipahan syödyksi ja todetuksi, että oululaisen jälkkäri ei helpolla homehdu.

Unskan jälkeen seurasi Alapitkä sight seeing. Kävimme talolla, jossa Esko oli käynyt ennen Haapaveden opistoa kiertävänä kodinhoitajana. Esko on jo vuosia sitten lähettänyt pienoisnovelleja tekstarilla vanhasta papasta, Martista, joka on ollut hänelle tärkeä. Olin sijoittanut Martin ihan eri kohtaan, mutta nyt kertoma alkoi elää toisella tavalla, kun sain kurkata Martin savusaunan ikkunasta sisään. Vastapäätä huikean kaunista metsätonttia - Mikkajärveen viettävän pellon laidalla - oli yksityinen suojelualue. Tunnistin merkin lapsuudestani. Samanlainen oli Vuorimaalla Multamäkien tilalla: Luonnonsuojelulain nojalla rauhoitettu. Merkki oli sama kepin päässä, mutta teksti oli hieman toisenlainen.

Tekisi mieleni käydä katsomassa rauhoitusmetsää eri vuodenaikoina. Tulisiko siitä kuvausprojekti? Esko ja Martin talo, savusauna ja metsä. On sellainen kutina, että oltiin jo toisella kasvillisuusvyöhykkeellä. Kaikkialla oli eri vehmasta minun koirankusetusmaastoihin verrattuna.

Alapitkän hautausmaalla kävimme Eskon sukulaisten haudoilla. Oli mummoa, ukkia ja serkku-Mattia sekä kummitätikin. Minä muuten löysin kummitädin haudan. Olen melko hautausmaahaukka! Mielenkiintoista oli päätellä asioita hautakivestä, jossa oli vierekkäin kahden naisen nimet. Kummallekin oli kiveen merkitty tyttönimi sekä entinen sukunimi.

Mietin pääni puhki, mikä oli hautakiven selitys. Arvaan, että kyseessä oli äiti ja tytär. Tytär oli kuollut vuonna 2000 ja ottanut takaisin oman tyttönimensä. Sanotaan, että se oli vaikkapa Nieminen. Liisa Nieminen oli siis kuollut vuonna, jolloin oli mahdollista vaihtaa sukunimeä takaisin tyttönimeksi, uuden sukunimilain aikaan. Hän oli ollut naimisissa - sanotaan nyt vaikka Koirasen kanssa. Hautakivessä luki uusituin kultakirjasimin, että ent. Koiranen ja os. Nieminen.

Vuonna 2000 kuolleen Liisa Niemisen äiti oli Maija Nieminen. Hänkin oli ollut naimisissa ennen Niemistä ja oli saanut kiveen tekstin ent. Virtanen. Lisäksi hänen kohdallaan kiveen oli hakattu myös tyttönimi os. Peltonen. Pitää vielä käydä ihmettelemässä hautakiveä ja ottaa ylös syntymä- ja kuolinajat. Niistä voi päätellä myös paljon ja punoa vaikka minkälaista tarinaa.

Hautausmaalla oli lisäksi Eskon armeijakaveri, joka oli herkkänä poikana ampunut itsensä armeijalomalla. Äiti oli kuollut vuotta aikaisemmin ja poika oli lomallaan tullut Alapitkälle, kotiväen kanssa oli tullut jotain, poika oli mennyt mökille, jossa oli ollut ase ja tappanut itsensä.

Kävimme katsomassa Alapitkän nuorisoseurantalonmiehen asuntoon palaneiden lasten haudat. Samalla tavalla minun piti aina käydä tyttöjen kanssa lastenrattaita ylämäkeen pukaten Riistaveden hautausmaalla katsomassa, mitä kuuluu pojalle, jonka isoveli puukotti juuri samana iltana, kun muutimme Kuopiosta Riistavedelle.

Leonid vei Miron lenkille ja tuli takaisin sisälle. Mietti, miksiköhän helikopterit pörräävät Riistaveden yllä. Puukottanut isoveli oli paennut metsään. Vanhemmat olivat navetalla, kun lapset olivat alkaneet riidellä. Kun keisi ehti lööppeihin, oli kummatkin iltapäivälehdet Riistavedellä loppuunmyydyt. Olisin silloin vastoin periaatteitani ostanut paskalehtinä pitämiäni massatuotteita.

En tarkoita tällä kiinnostuksellani mässäillä surullisilla ja traagisilla kohtaloilla. Hautausmaalla kaikki ovat kuolleita ja jokaiseen kuolemaan on jokin selitys. Suurin osa on kuollut iäkkäänä ja takana on ollut monenlaista elämää.

Myös lyhyillä elämillä on merkityksensä. Sitä kait koetan tässä sanoa ja miettiä. Myös sillä Matin ja minun nuorimmaisellani, joka oli elänyt ehkä kaksi päivää tai yhden.

Hautausmaakeikan jälkeen kävin vielä tsekkaamassa Eskon uuden kodin. Se on viihtyisä ja erityisen mukava oli keittiön iso ikkuna. Koti oli valoisa ja iloinen. Lattialla äidin kutomat värikkäät räsymatot.

Alapitkältä soitin Annalle ja houkuttelin kanssani kauppaan. Koukkasin tytön kirkonkylältä ja kun olimme lähdössä Iisalmeen, muistui mieleeni, että Raili-bestis oli muistuttanut Laura Lindstedtin Ystäväni Natalia -kirjasta. Sanoin Annalle, että nyt tuli Matkuksen keikka. Annahan on aina valmiina ajamaan maan ääriin, jos on tarvis.

Niinpä teimme äiti ja tytär -reissun Matkukseen, riitelimme vähän ja Matkuksesta ostin Ystäväni Natalian, Nina Honkasen Pohjakosketu ja sitten! En muuta voinut. Matti Mäkelän Pitelemätön oli jo ilmestynyt. Illalla ahmin Honkasen sarja-avioitujaromaania aika pitkälle ja hm ärsytti se, että ärhentelevä mies oli pelkästään ärhentelevä mies. Kertoja ei kuvaa lainkaan niitä hetkiä, joihin vaimo kiinnittyi ja joista kuitenkin sai aina syttyjä jatkaa mahdotonta avioliittoa.

Joka tapauksessa se oli hyvää kuvausta. Minäkertoja jää romaanissa (ainakin sivulle 57 asti) kovin tapetinomaiseksi. Ehkä selitys siihen on, että jos toinen on dominoiva, syö kaiken hapen ja kiusaa, kiusatun minä ikään kuin häviää, sulautuu kaiken melun ja metelin taustaksi. Sekin vähän häiritsi, että kertoja joka käänteessä viittaa tulevaan. Jotain pahaa on tulossa, jotain pahaa on tulossa. Vähempi vihjailu olisi ollut tehokkaampaa, sillä jo takakansitekstit ja lievetekstit kertovat, että ei ainakaan hyvää.

Matti Mäkelän Pitelemätön imaisi puolestaan sillä, että vaikka muistelmien rakenne vaikuttaisi olevan kronologinen, esseisti kuitenkin antaa nykyajan näkyä lapsuudenkuvauksissa. Naurahdin ääneen kohdassa, jossa esseisti kirjoittaa omasta perseestään: "Kehopositiivisuuden ytimeen, että minulla oli siis pikajuoksijan nopeasoluiset, vahvat perslihakset, tajusin vasta myöhemmin." (Matti Mäkelä Pitelemätön s. 36 -37)

Mäkelä kuvaa myös Honkakylän uuteen taloon tullutta käypäläistä, joka oli nykyajan muotipuheenaihe - muunsukupuolinen. Roteva, isokätinen ihminen, jolla oli hame ja punaiset kengät jalassa, sekä ääni miehekäs sai kahvit.

Pitelemättömässä äidin kuolema tulee ihan puskasta. Niinhän se on tullut 17-vuotiaalle Matillekin. Esseisti kuljettaa lukijaa viattoman tuntuisesti sairaalassa ja vasta sitten, kun nuori Matti saa tietää, että äiti onkin kuollut, saa lukijakin tietää.

Matti Mäkelä ja lapinlahtelaislähtöinen esseisti Antti Hurskainen ovat jotenkin toisiinsa linkitetyt. Antti Hurskaisen lausumaa Mäkelästä on lainattu Pitelemättömien takakansiliepeessä: "En haluaisi olla ihminen, joka lukee Matti Mäkelän teoksia. Silti olen, luen, nautin ja kuuntelen, kuinka syyllisyyden vuo pulppuaa."

Äh, pitäisi lukea Hurskaisen esseekirja Suru ei toimi. Yllä oleva Mäkelä-luonnehdinta on siinä. Olen kyllä lukenut Hurskaisen erinomaisia esseitä Imagesta, mutta ehkä yhdistän hänet populaarimusiikkiin ja siksi ajattelen, että jospa Hurskainen on ihan liian nuori minun makuuni. Tiedän kyllä, että hän ei voi olla huono ja pinnallinen ihminen, sillä hänellä on fiksu ja herkkä vaimo, Riikka, Lapinlahdelta hänkin.

Matti Mäkelää minä luin jo kesällä 1991. Muistan, että luin hänen esseekokoelmaansa Humalistonkadun kämpässäni. Oli helle. Aurinko paistoi suoraan kämppään sisään. Jos nyt katson Taka-Töölön karttaa, voin päätellä vuorokauden ajan, jolloin sitä luin.

Se, mitä Markku Eskelinen kirjoitti Raukoilla rajoilla -paksukaisessaan Matti Mäkelästä, että tämä on pikku perverssi, sai minut aivan käsittämättömän raivon valtaan. Markku Eskelinenhän ja Jyrki Lehtola muassaan ovat pilanneet elämäni! Jyrki Lehtola viemällä minulta Partasen Oilin (nyk. Orispää) - kirjailija Päivi Alasalmelle en enää kanna kaunaa, tämä asia on hänen kanssaan jo selvitetty - niin Eskelinen ja Lehtola kirjoittivat Sianhoito-oppaansa ja voi vitturainen, minä vissiin lupasin siitä tekstin Lassi Nummen seuran johonkin kirjaan, olen unohtanut koko jutun. Niin siis kirjoitin silloin, että mitä vitttttttua, pitäisikö sitä kirjailijan olla oikein IIIIIIIISOPERVERSSI!

Nojoo, nyt on aika siirtyä firman töiden pariin tai ottaa viidentoista minuutin kauneusunet. Päätä särkeilee. Mistä se nyt tämän päänsäryn tähän luati?