Nina Honkasen Pohjakosketuksen jälkeen

ti 6.8.2019

NIna Honkasen Pohjakosketuksesta en vielä löytänyt yhtään arvostelua. Arvostelut tullevat aikanaan ja kirjailijan naistenlehtihaastattelut. Harmillista, että luin sen ahmaisten loppuun viime viikolla yhtenä yönä. En ihan saanut selvää yhdellä lukemalla romaanin eri aikatasoista - missä vaiheessa päähenkilön, naisen, hän-kerrottavan avioliitto alkoi mennä mönkään, missä vaiheessa menestyneen ja rikkaan kirjailijan parisuhdekommunikaatio luisui henkisen väkivallan puolelle.

Siitä, mitä naisen psykoterapeutti oli sanonut aviomiehen käytöksestä, avasi silmiäni omaan parisuhdekommunikaatiooni. Tosin en minä yhtä kammottavasti Matille puhu, mutta tiettyjä kipeitä asioita hieron hänen naamaansa armotta. Pitänee lukea vielä tarkemmin Tony Dunderfeltin Miksi mies ei puhu tunteistaan ja siitä kohta, jossa on sanasta sanaan transilitteroituna aviopuolisoiden rakentava vuorovaikutuskeskustelu. Kun luin sen ensimmäisen kerran, pyörittelin silmiäni väheksyvästi ja vääntelin naamaani; ei voi olla näin yksinkertaistettua tekstiä, ei voi, ei voi.

Voi. Voi. Voivoi. Siitä se on vain minunkin malli otettava, vaikka kuinka ääliömäiseltä tuntuukin. Matillahan ei ole näihin asioihin sanoja ja minulla sanoja vasta onkin.

"Samoin kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän! Ja kielikin on tuli; meidän jäsentemme joukossa se on vääryyden maailma. Se saastuttaa koko ruumiin ja sytyttää tuleen elämän pyörän, itse liekehtien helvetin tulta." (Jaakobin kirje 3:5-6)

Matti on erikoistunut epäsuoraan viestintään ja minä viiltelyyn sekä raateluun. Pitää lukea Jaakobin kirje, lempilukuni Raamatusta, vielä moneen kertaan.

Honkasen Pohjakosketuksen psykoterapeuttikohdasta tajusin, että Matti edustaa minulle aina välillä äitiä. Äitisuhteeseeni jäi jotain selvittämätöntä, kun äiti kävi kyljelleen puusohvalle Vuorimaalla eikä noussut siitä sen koomin. Masentui ja hiipui pois. Käyttäydyn avioliitossani nyt kuin herkkähipiäinen teini, jolla aivosolut eivät ole vielä asettuneet paikoilleen. Ehkä ne eivät olekaan. Ehkä jotain jäi kehittymättä, kasvamatta silloin, kun tuli pakkoaikuistuminen oman itsen varassa barbeilla leikkivästä rinnattomasta pikku tytöstä (muilla meidän luokan tytöillä oli ollut kuukautiset jo monta vuotta ja minä vasta lopettelin lapsuuden leikkejäni) kihloissa olevaan nuoreen naiseen, joka asuu omillaan. Olin kyllä koulukortteerissa Korhosen Riitan leskiäidin Ritvan ihanassa yläkerran huoneessa - Riitan entisessä - mutta siihen aikaan semmoinen oli tavatonta. Lukiossa asuttiin vielä turvallisesti omassa kodissa, lukioonhan varmaankin menivät pääosin keskiluokkaisten virkamies- ja opettajaperheiden penskat.

Jos mietin, keitä meitä Kärkölän lukiossa vuonna 1984 kirjoittaneista oli oikeiden työläisperheiden pentuja, saan mieleeni vain upean Salomaan Leenan, jota ihailin ruskeiden paksujen hiusten takia, pyöreiden täyteläisten kasvojen ja luonnollisen olemuksen. En oikeasti kadehtinut häntä, vaikka seurusteli tumman Lindin Ranen kanssa. Me kaikki ja Multasen Inkeri (nyk. Huuppola) muodostimme lukion venäjän ryhmän. Opettajana oli Tarja Koski, jota niin kovasti tahtoisin kiittää siitä, että minulla on nyt Maria ja Anna. Maria muuten huutelee tuvasta, että haluaa pissalle.

Minä tulin maaseutuköyhälistöstä. Emme olleet edes pikkumökkieläjiä, vaan maaseututyöläisiä. Kaltaisiani ei ollut ketään. Pitää vielä katsoa luokkakuvaa ja miettiä, ehkä Lappilasta tuli työläiskakaroita. Tiilitehtaan poikia lukioon. Multasen Inkerin perhettä voisi ehkä aavistella vasemmistolaiseksi, mutta isänsä oli uimahallin valvoja, ei oikein työläinen jotenkin.

Jotenkin olen hahmottamassa, mikä on se kuilu, jonne aina putoan. Kuilu, jonka pohjalla on tulista korventavaa ja syövyttävää sappea. Nyt on pakko viedä Maria aamutoimille.