Parisuhde ja miehen sukat

la 20.7.2019

Ohjaaja Sirkku Peltola ripustaa muusikko-aviomiehensä Heikki Salon sukat parittain kuivumaan. Näin ne on helpompi löytää. Minä olen vähin äänin alkanut kerätä Matin sukkia, jotka löytyvät milloin mistäkin, olen pessyt ne ja ripustanut kuivumaankin sekä kantanut yläkertaan ja koettanut pitää huolta siitä, että sukat, kalsarit ja välihousut ovat omissa kaukaloissaan, mutta toistaiseksi puhtaiden sukkien lajittelu on jäänyt aviomiehelleni itselleen.

Kun minä nyt tästä kirjoittamisen perusopintoloppurutistuksesta ja Leonidin kuolinkarkeloista pääsen, selvittelen yläkerran hallin kaaoksen. Siellä on kamalassa läjässä minun Paula-siskolta saamani hautaristipuukasa, Matin vaatteet, asentamaton desibeli-ikkuna, vanha piirustuslauta ja sata sata paritonta koirien kuljettamaa sukkaa. Pesin jo äsken yläkerran rappusten palo-oven etikkapohjaisella liuoksella. Kohta alan raahata isän ja äidin puusohvaa osina alakertaan. Sen vatsaan voi panna Marian makkuusvoatteet.

On oikeudenmukaista, että minä teen muista kotitöistä valtaosan, kun Matti kerta on innostunut tekemään ruokaa. Ja Anna leipomaan! Eilen metsästimme pitkin Kuopiota Annan pieneen käteen sopivia patakintaita - emme löytäneet, kaikki patakintaan Finlaysonin kintaita myöten koko Suomessa on tehty samassa halpahikipajassa ja niiden leikkaus on niin toivoton, että pienikätinen leipoja ei saa pullapellista niillä kunnon otetta.

Luin eilen Matkuksen Hairlekiinissä muutaman Kodin Kuvalehden sillä aikaa, kun Anna istui kampaajalla. Sain todellakin monen tunnin lukurauhan. Ensin luin Matkuksen keskuskäytäväkahviossa oman päiväkirjani syksyltä 2004 kevääseen 2005. Kun tyttö viestitti, että seuraavaksi on loppuvärjäyksen odotteleminen, siirryin kampaamoon aikakauslehtien pariin.

Siunatut odotustunnit!

Kodin Kuvalehdessä oli Sirkku Peltolan ja Heikki Salon haastattelun lisäksi juttu avioerosta selviytyneistä ihmisistä. Muudan seniori-ikäinen naislääkärialkoi alkoi eron jälkeen ihan urakalla kuunnella klassista musiikkia ja käy nyt ainakin kaksi kertaa viikossa oopperassa.

Eronneesta naisesta oli kehittynyt Wagner-tuntija ja hän kertoo säveltäjästä mainitun, että ihminen ei valitse Wagneria, vaan Wagner valitsee ihmisen. Lähetin Ylä-Savon subcomandante Marcosille - minähän olin Naomi Klein - tekstarin, että jospa Gerry Birgit Ilvesheimo on Wagnerin valitsema. Marcos nimittäin oli pannut Gerryn Ilmestyskirjasta merkille, että kirjan postmodernin kirjailija Ilvesheimon hahmon paidassa oli Wagnerin Parsifalista kohta Täällä aika muuttuu avaruudeksi (saksaksi kuulema). En minä mitään sellaista huomannut.

Koetin googlata Parsifalin synopsista, mutta se oli niin monimutkainen, että jätin asian sikseen. Pitäisi lukea Ilmestyskirja toiseen kertaan ja pongata asioita, jotka menivät minulta ensi lukemalta ohitse.

Ilmestyskirja ei ole kylmä kirja. Matti Pulkkinen kirjoitti Romaanihenkilön kuolemassa heti alkupuolella: "Tee maailma oudoksi. Kirjoita kylmä kirja. Tämän maailman veroinen.". Ihmettelimme tekstarein tovin Ilmestyskirjan loppua. Tuntuu siltä kuin Ilmestyskirjalla olisi toinen jossain toinen loppu, Marcos huomasi. Minua Ilmestyskirjan loppu ei puhutellut lainkaan. Hyppelin ja hampsin ja sitten edessä olivat yht´äkkiä ikään kuin pakolliset ja päälleliimatut ihmissyönnit ja nekrofiliat. Tuli sellainen olo, että blääh, taasko tätä.

Nyt mietin, ei kai vain kirjailija ole pelästynyt sitä, että hänen romaanistaan ei meinaa tulla kylmää kirjaa ja tuleekin ymmärtävä, myötäelävä (joskin aavistuksen verran ylhäältä päin) syrjäytymis- ja ihmissuhdekertomus. Eihän semmoinen nouse Voima-lehden ylistämäksi. Ja sitten paks - jotta lunastaisi paikkansa coolien joukossa, piti panna loppuun vähän tehoja. Kliimaksia niiku.

Minulle kyllä olisi yhteiskuntakritiikiksi riittänyt esimerkiksi kuvaus työvoimahallinnon järjestämältä työllisyyskurssilta eikä siinäkään olisi tarvinnut kenenkään tehokeinona hypätä alas katolta. Kyllä ne kurssit ovat korneja ilmankin. Ossi Nymanin Röyhkeydessä oli työvoimakoulutuskuvaus vailla ruumiskasoja, mutta se kohta Röyhkeydessä oli kylmähkö. Työttömät kurssilla oli kuvattu jotenkin sävyttömästi, ulkokohtaisesti. Lämpö, sävyt ja romaanihenkilöiden pyöreys puuttuivat myös Juha Hurmeen Hullusta, kun Hurme kuvasi mielisairaalakumppaneitaan.

Niin paljon kuin Hurmeen Nyljetyistä ajatuksista pidin, hänen Hullunsa ei koskettanut lainkaan. Entinen aviomes lastensa äidin kanssa oli muuten käynyt Volter Kilven seudulla ja Askaisissa. Jostain syystä Askainen on jäänyt mieleeni minullekin aviomatkaltamme - ja suloinen maatilamatkailupaikka Merikarvialla. Kun muutama vuosi sitten kuljetimme Annaa Hangosta Länsi-Suomea myöten Kristiinankaupunkiin ja Seinäjoen kautta takaisin Lapinlahdelle, panin merkille, että maatilamatkailupaikka kotieläimine oli Merikarvialla edelleen.

Selasin maatilamatkailupaikan nuoren isäntäpariskunnan kirjahyllyä. Siellä oli paljon samoja kirjoja kuin minulla. Saman aikakauden Keltaista kirjastoa ja muuta 1980-luvun lopun laatua, kuten Robertson Daviesia tai D. M. Thomasta. Jaoimme ikään kuin samantyyppisen henkisen ilmatilan. Huomasin myös, että ensimmäisessä yhdessä asumisen päiväkirjassani oli merkintä siitä, kuinka vähäsen jopa pystyin pitämään puoliani Matin ja minun avioliittomme alussa. Vaikka olin turkasen lapanen, en ollut sitä ihantäysin kuitenkaan. Avioliittomme alussa Matti sivuutti minut julkisissa tilanteissa tyystin. Vaikka olimme jo naimisissa, jos olimme jossain, missä oli Matin omaa piiriä, Matti käyttäytyi kuin minä olisin ilmaa. Aviomieheni vaistosi, että minä olin tullut ja tehnyt jotain ennenkuulumatonta - vienyt kaikille niin rakkaan miehen.

Olin ulkopuolisena tunkeutunut johonkin ja yhteisö katseli kuviota vinosti. Sosiaalinen tasapaino meni nurin!

Matti otti taikapiiriinsä kenet tahansa naispuolisen ja näin kyllä, millaisen vaikutuksen tuore aviomieheni keskustelukumppaneihinsa tekee. Hyvä, kun eivät siinä minun sivusta seuratessa heittäneet pikkuhousujaan nurkkaan.

Toimin kostoperiaatteella. Kun kulkuriveli kävi kertomassa Matti ja Liisa -kuulumisistaan, sanoin pisteliään ilkeästi, että eihän Matti lue. Ihan turha puhua hänelle jostain lehtijutusta. Suljin Matin kostoksi kirjoittavien ihmisten yhteisyyden ulkopuolelle enkä itse havainnut, kuinka syvään haavaan upposi. Totta kait tiesin olevani loukkaava, mutten ihan havainnut, kuinka loukkaava.

Ongelma meillä on se, että minä kyllä arvostan sitä, missä Matti on hyvä, mutta tälle on aivan herttaisen yhdentekevää se, missä minä olen hyvä. Kyllä tämä pitää saada sanoa ääneen, vaikka joka puolella toistellaan samaa paskaa; et voi muuttaa kuin itseäsi. Haistakaa kukkanen. Molempien pitää muuttua ja jos käy niin, että toinen ei pysy mukana, kärryillä, putoaa pois. Ei sen kummempaa, anteeksi.

Itse asiassa useasti tuntuu siltä, että se, mikä minä ylipäätänsä olen, on pitkälti ollut Matille aivan samantekevää. Avioliittoamme oli kulunut kaksi vuotta ja minä olin muuttunut yhtä kiinnostavaksi kuin kulahtanut huonekalu tai vanha matto. Melkein kymmenen vuoden ajan minä etsin vastausta muualta - ajattelin, että vaihtamalla se taas parisuhde paranee - ja sitten talutin aviomieheni vastentahtoisesti pariterapeutille, joka oli sitten aivan kyvytön auttamaan meitä aukaisemaan yhtään mitään.

Itse sitä sain tämänkin viemärin tai lattiakaivon ronkkia auki. Päiväkirjoja lukiessa huomasin, että kulloinenkin kumppanini onnistuu yleensä minun suurena hetkenäni tai vaikeana hetkenä olemaan jossain muualla. Kun olin allekirjoittanut Pöljän-taloni kauppakirjoja sekä osto- että pian myyntikauppakirjojani, olin kirjottanut, että aina nämä asiat joudun hoitamaan yksin. Lapseni synnytin yksin (ei kait keisarinleikkauksessa voi isä mukana ollakaan, vaikka olisi ollutkin sellainen lasten biologinen isä, jolla olisi riittänyt kärsivällisyyttä olla sairaalassa mukana) ja taloni ostin ja myin yksin.

Sitä vain jotenkin selviytyy, vaikka onkin tämmöinen, ei-vahva, lapsekas ja vähän naiivi. Kun Leonid kuoli, Matti oli Juhon kanssa Lapissa, mikä oli hyvä asia. Ainakin Leonidin kuolinaamuna saatoin itkeä ihan rauhassa. Sen jälkeen ulkoistin surun Hannelelle. Minä hoidin taas käytännön hommat. Niin olin luvannut ja lupaukseni pidin. Kerrankin elämässä.

Mehtosen Reetan minulle kierrättämässä Vivassa (7/4.7.2019 s. 24) oli aivan ihana juttu Rhea Törnwallista ja Heikki Karjalaisesta. Noin 70-vuotias Rhea luuli 50-vuotiasta Heikkiä vanhemmaksi ja toisinpäin. Jutun kirjoittaja Tiina Suomalainen kirjoittaa suoraan, että Heikki oli ryypännyt kolmisen vuotta ennen Rhean tapaamista ja niinhän se asia on, että Heikillä on naulapussi ja Rhealla rahapussi. Heikki asui alkeellisissa oloissa pikku talosessa, johon oli avioeronsa jälkeen tyytynyt.

Vaikka Heikki on ammatiltaan rakennusmestari ja puuseppä, hän ei ollut korjannut rintamamiestaloaan, vaan vessana esimerkiksi oli styroxpönttö. Kun Rhea tuli Heikin luokse kahville ja alkoi pissattaa, Heikki osoitti primitiivistä pönttöä eteisessä ja ajatteli, että nyt tuo espoolaisrouva lähtee täältä eikä tule ikinä takaisin.

Rhea oli istahtanut eteiseen, katsonut avaraa Uukuniemen-maisemaa ja ajatellut, että tässä hän haluaa asua.  Ei mennyt kuin pari kuukautta ja Rhea oli myynyt oman Parikkalan-talonsa ja muutti Heikin luokse asumaan. Uusi rouva ideoi Heikin talon kokonaan uusiksi. Hänellähän oli rahaa ja Heikillä taito.

Aivan ihana tarina! Ja toimittaja kirjoittaa niin kursailemattoman suoraan, ettei ikimaailmassa olisi 1980- ja 1990-luvun vaihteen Kodin Kuvalehdessä onnistunut. Toimittaja Vivan jutussa oli Tiina Suomalainen, jolle me Partas-Oilin kanssa hävittiin keväällä 1989, kun molemmat pyrittiin Kotilieteen. Minulle vasta työhaastattelussa kävi ilmi, että paras ystäväni oli pyrkinyt samaan työpaikkaan kuin minä - ja Tiina Suomalainen pääsi Kotilieteen. Se oli hyvä, sllä arvelen, ettei ystävyytemme, joka oli Oilin kanssa jo hiipumassa - Oilihan vaihtoi piiriä - olisi kestänyt sitä, että jompikumpi olisi otettu ja toinen olisi jäänyt vaille. Tosin minä pääsin silloin Kodin Kuvalehteen ja Pirkkaankin olisin tainnut päästä, mutta silti. Aina muistan ne paikat, joihin en päässyt!

Kohtaloni on jotenkin solmiutunut Tiina Suomalaiseen, sillä silloin, kun Leonid tuli Suomeen, hain Demariin Lappeenrannan aluetoimitukseen, ja Tiina Suomalainen valittiin. Olisin halunnut Lappeenrantaan, koska olisin suonut perheemme asuvan lähempänä Pietaria tai Venäjän rajaa. Lappeenrannassa olisimme saaneet Marian ja Annan Lappeenranta-Imatra-Joensuun yhteiseen venäjänkieliseen kouluun ja tyttöjen tulevaisuus näyttäisi nyt aivan toiselta.

Se kyllä kaiveli, että venäjänkielen taidollani ei ollut Demarissakaan mitään merkitystä. Ja minua haastatelleet Demarin päällikkötoimittajat vaikuttivat melkoisilta nyhveröiltä, vaikka toinen heistä oli entinen tutorini Tampereen yliopistosta.

Tiina Suomalaiselle oli joka tapauksessa ilo hävitä ja jos olisimme häipyneet vuonna 1998 Lappeenrantaan, en nyt kirjoittaisi tässä tätä. Tällainen elämä ei vain olisi minulle mahdollista. Eikä Anna olisi ikinä Lappeenrannassa tullut helluntaiseurakunnan kasvattamaksi! Hyvänen aika, hyvinhän meille kävi. Maria varmaan olisi vuosaarelainen, vaikka olisin kasvattanut hänet kuussa tai maanpäällisella paratiisisaarella.

Ja tästä juuri tällaisesta kirjoittelevan kotirouvan elämästä kiitän Mattia, vilpittömästi!

En kuitenkaan aio enää lymyillä Matin selän takana. Kerron oitis kaikille vastaantulijoille, että oli minun sinnikyyteni, uteliaisuuteni ja tiedonhaluni ansiota, että löysimme Lapinlahden ja Iisalmen rajalta melkein Hernejärveltä Matin isoukin Juhon syntymäpaikan Telataipaleen. Jos minä en olisi painostanut, että käydään iltaisin katsomassa se sinun Saramäkesi ja Matin intuitiio sanoi, että ei se Saramäki ollut, Matti vaikutti niin kurjalta, kun ajoimme suuren metsäisen mäen päälle - kun Saramäki oli katsastettu ja tunnettu epäluulo, painostin kysymään Rythin Pentiltä, missä on Telataipale, ja ei sellaista paikkaa tai metsätilaa tai muuta Lapilahden kylillä, jota Pentti ei tietäisi. Mutta ei Matti olisi kysynyt eikä ajellut katsomaan eikä pysähtynyt kysymään, ellen minä toimittajan ammattitaitoineni ollut mukana!

Nyt ollaan monta iltaa selattu sekä Lapinlahden että Nilsiän kirkonkirjoja. On selvinnyt monta seikkaa, kuten sitä, missä vaiheessa Juho Valkonen ja ilmeisesti Antti (Andreas) Valkosen joku muukin poika, ovat tulleet Korpisille Varpaisjärvelle. Varpaisjärveä ei silloin 1874 vielä ollut, Korpinenkin kuului Nilsiään.

Matin isoukin isä Antti oli kuollut vuonna 1862, ennen nälkävuosia Telataipaleessa. Jotenkin pitäisi selvittää, onko isoisomummo, Antin puoliso, Juho-ukin äiti, Maria os. Pellikka ollut Paloisilla Juurikkamäen isossa talossa jonain loismummona leskenä ollessaan vai miksi tämä on päätynyt kuolemaan Juurikkamäen isoon taloon? Ja kuka muu tuli Juhon mukana Korpisille?