Kuka sinä oikein luulet olevasi?

Ja perkuleen Paavilaiset, on Ulla-Maijaa, Ullaa ja Maijaa

ma 1.7.2019

Tänään julkaisen vain luovan kirjoittamisen kurssin opintoesseen, oppimistehtävän. Kirjoituksen suunnittelin etukäteen. Siinä on ajateltu alku, keskikohta, mutta loppu ei ihan ole sellainen, jota suunnittelin. Olisin halunnut loppuun enemmän Elisabeth Gilbertin Big magic - uskalla elää luovasti -oppaan henkeä. Kirjasta vinkkasi minulle kummipoikani äiti ja olen siitä ylen kiitollinen.

Vielä jossain kohti blogiani kirjoitan puolustuspuheen onnellisuusoppaille. Ja siitä, miten sosiaalinen vajoaminen näkyy Asta Lepän kirjassa Sinä et hävinnyt. Onneksi minulla on oma Asta Lepän kirja. Ei tarvitse palauttaa sitä kirjastoon.

Lukaisin eilen iltasella Ulla Paavilaisen Pienen kirjan vanhenemisen kauneudesta. Ulla-Maija Paavilaisen Hanki elämä - jokanaisen voimakirja ja Ulla Paavilaisen vanhenemisopas olivat vierekkäin kirjaston hyllyssä tietokirjaluokassa 17,3 - etiikka ja elämänfilosofia.

Vielä tässä marisen siitä, että on aika ruhtinaallista sanoa Hanki elämä - jokanaisen voimakirjaa etiikan ja elämänfilosofian tietokirjaksi. Aikuisten oikeasti. Pitäisi olla oma kirjastoluokitus ylemmän keskiluokan espressokeittimen osto-oppaille.

Siis niiku etiikka ja elämänfilosofia? Nauran tässä niin, että tenani kastuvat. Jokanaisen voimakirja, voi elämän kevät. Jokanaisen. Pitäisi olla tarkennus: Paavilaisen yhteiskuntaluokan jokanaisen.

No, lupaan lukea Ulla-Maija Paavilaisen Hyvän tytön heti, kun se tulee eteeni printtimuodossa. Ja lupaan lukea sen suopeasti. Se kertoo 1980-luvun toimittajamaailmasta, Sanoma Aikakauslehdistä, arvelen.

Vihasin sitä maailmaa. Vihasin Helsinkiä. Anteeksi ensimmäinen aviomieheni ja kiitos, että pääsin reittäsi pitkin Helsingistä pois, Kuopioon.

Ulla Paavilaisen pikku kirjasta luulin Ulla-Maija Paavilaisen kirjoittamaksi. Olin vähän innoissani, että Ulla Paavilainen on kirjoittanut vanhenemisesta. Minähän luulin, että se kuikelo ei meinaa vanheta lainkaan. Varmaan vanhenee, muttei ainakaan liho, vanhenee elegantisti ja hoikasti, juu.

Lukaisin kirjaston hyllyjen välissä väärän Paavilaisen kirjasta kohdan, jossa pariskunta on muuttanut Sodankylään. Aviomies on Kari ja sotilaspastori. Mietin, onko Ulla-Maija Paavilainen vaihtanut miestä teologiksi. Ajattelin, että tästä täytyy ottaa selvää ja aloin nauraa ääneen, kun kotona tajusin, että eihän kirjasen kirjoittaja ole sama Paavilainen ollenkaan.

Ulla Paavilaisen kirjan takakansiliepeessä on lainaus: "Mikään ei elämässäni mennyt niin kuin itse etukäteen suunnittelin. Juuri se tekee elämästä kauniin." (Ulla Paavilainen, Pieni kirja vanhenemisen kauneudesta, Kirjapaja, 2010, s. 40)

Tallensin lauseen keltaiseen muistikirjaani jo ennen kuin löysin sen takakansiliepeestä. Lause on aivan upea. Vanhenemisen kauneuskirjassa kuitenkin alkoi aivan suunnattomasti ärsyttämään suorastaan vituttamaan sama asia, joka toisella lukukerralla vitutti Ulla-Maija Paavilaisen jokayläluokan naisen espressokeittimenhankintakirjassa. Otti pannuun, aivoon, se, että pitää ehdottomasti profiloitua hauskana ihmisenä, ei saa olla ankea, katkera tai vihainen. Haistakaa nyt vittuuuuuuh kaikki!

Ulla Paavilainen kuvaa, kuinka oli nelivuotiaana pitänyt alakerran sedän ensimmäistä vaimoa, Eriika-tätiä lapsuutensa pelottavimpana ja rumimpana ihmisenä, oikeana sadun ilkeänä noitana. Eriikalla oli kivulias kasvain vatsassaan ja minäkertoja näki hänet hymyilevän ensimmäisen kerran vasta ruumisarkussaan.

Toinen minäkertojan lapsuuden rumilus oli isotäti,Sanni,  joka hymyili ainoastaan peilikuvalleen. Sanni-täti oli ikivanha, tämä kohta nauratti, ainakin lähes viisikymmenvuotias, ja sodan ja pettymysten kovettama, yksinhuoltaja.

Koko ajanko pitäisi olla hyvillä mielin, jos elämä on läiminyt päin naamaa? Minä ainakin aion olla mummona itsekäs ja vaatia kovaäänisesti palveluita. Vittu, Matti Valkonen, vaihdat mun vaipat, vaihdat tai itket ja vaihdat. Tiedostan myös sen, että jos Matti uhkaa joutua minun omaishoidettavakseni, on hän jo sanonut, että mieluummin menee saunan taakse, Meijerin pihaan, ja ampuu itsensä.

Äsken kipusin yläkertaan ja katsoin, kenen piirtämä ja kirjoittama on pikkuinen naisen voimakirja Muistoja, jota olen säilyttänyt vuodesta 1995. Jompikumpi tytöistä on kirjoittanut etu- ja takakanteen omia runojaan ja pieniä piirustuksiaan. Viimeisellä aukeamalla on aivan upea kiteytys: "Pieni tyttö sateessa istuu, siellä aivan yksin on!!"

Teki mieli itkeä, kun löysin sen. Se on viesti äidille ja taidan arvata, kumman kirjoittama se on.

Muistin, että Muistoja on Ulla Paavilaisen. Ei ole. Se on Maija Paavilaisen. Puumalan kansalaisopistossa oli, silloin, kun olin Puumala-lehden kesätoimittaja, kauhia kansalaisopiston rehtori, pelottava nainen, Ulla Paavilainen.

Nyt kun mietin rehtori Ulla Paavilaista taaksepäin, täytyy häntä kiittää. Hän veti kesällä 1984 vai oliko se 1985 Puumalassa elokuvakerhoa ja näimme poikaystäväni Jaakko Halisen kanssa kerhossa muun muassa François Truffaut´n Pitkän viikonlopun. Kerhonvetäjällä meni kelat väärään järjestykseen ja vaikutelma elokuvasta oli lähinnä sekava. Arvelen kuitenkin, että en minä olisi ranskalaisesta kulttielokuvasta ymmärtänyt tuon taivaallista, vaikka kelat olisivat olleet oikeassa järjestyksessä.

Joka tapauksessa, se, että olen saanut nähdä Pitkän viikonlopun Puumalassa, on kiittämisen arvoinen asia. Toivottavasti joku osaa arvostaa sitä, että olemme Kino Sirénissä näyttäneet Hayao Miyazakin Naapurini Totoroo-leffan. Juuri silloin Maria ja Anna eivät animesta innostuneet, Totoroo-leffa oli heistä tylsä, mutta myöhemmin kummatkin tykkäsivät kovasti Kissojen valtakunnasta, Liikkuvasta linnasta, Henkien kätkemästä ja Kikin lähettipalvelusta.

Anna etenkin oppi katsomaan Kino Sirénin avulla elokuvia. Hän katsoo leffat, joista pitää, moneen kertaan ja analysoiden.

Nyt avasin Maija Paavilaisen Muistoja-kirjan satunnaisesta kohdasta: Vanhan täytyy väistyä uuden kasvun tieltä. Kirjassa on ihanat pikkuiset piirustukset. Yöpöydälläni on ollut aina Pieni kirja naiselle - siinä on ihana kohta: Usko itseesi - haluatpa elämässä mitä tahansa, muutkin haluavat sitä. Usko itseesi, sillä sinulla on yhtä suuri oikeus kaikkeen kuin muillakin. Näin on sanonut Diane Sawyer, näyttää olevan Hollywwod-näyttelijä, syntynyt vuonna 1938.

Minä haluan nyt kirjoittaa ja Maria haluaa tehdä taidetta. Meillä on siihen oikeus!

Niin se luovan kirjoittamisen kirjoitus:

Luulen, luulen! Tiedän!

En minä luullut olevani paljoakaan. Luuloilla itsestä ei minulle ollut mitään väliä. Hui hai. Olin ufo. Olin tullut pitämään hauskaa.

Ilmoittauduin kirjoittamisen perusopintoihin hetken mielijohteesta, vaikka bestis, kirjailija Raili Miettinen olikin moneen kertaan minulle sanonut, että minun tulisi mennä tekemään kirjoittamisopintoja. Raili oli tehnyt perusteet jo monta vuotta sitten ja siitä kymmenen vuoden päästä aineopinnot.

Sähköpostiini tuli Snellman-yliopiston mainos ja klikkasin heti itseni opintoihin. Se oli impulssi eikä intuitio. Nämä minun tulisi impulssikontrollittomana ihmisenä vähitellen oppia erottamaan toisistaan (Raami, 2016). Olin ensimmäisellä lähijaksolla pihalla. Aivan kuutamolla. Innostuin, mutta samalla ärsyynnyin. Aloin pelätä, että perusopinnot survovat minut takaisin merkkirajoihin ja kuolleeseen lehtikieleen. Alkuperäisen impulssin varassa olin luullut ilmoittautuneeni luovan kirjoittamisen opinto-ohjelmaan ja sitten minua opintojärjestäjän taholta julmasti oikaistiin; kyseessä olivat ihan vain kirjoittamisen opinnot. Sitähän minä en tarvinnut.

Olin lusikoinut uutis- ja muuta peruskirjoittamisen kaurapuuroa 17-vuotiaasta lähtien ammattimaisesti ja palkallisesti. En tiennyt, mitä halusin, mutta tiesin tarkkaan, mitä en halunnut. En sitä samaa vanhaa ainakaan. Kunhan kirjoittelen huvikseni ja ilokseni. Joka päivä. Blogiini. Älkää tulko häiritsemään minua rajoituksinenne, ajattelin.

Toki kieli ja eri kielet ovat minulle aina olleet ongelma. Tai ehkä tarkempaa olisi sanoa, että ne ovat olleet ongelma sen vuoksi, että eivät ole olleet ongelma. Minun on aina ollut helppo kirjoittaa. Liian helppo. Enkä millään pysty käsittämään sitä, kun sanovat, että kieli luo todellisuutta. Minusta todellisuus on ensin, kuten kaatuva puu metsässä ja kaatumisesta aiheutuvat paineaallot. Kaatuva puu ja paineaallot ovat todellisuutta jo ennen kuin paineaalto kohtaa kuuloreseptorin ja alkaa kuulua rytinää. Kieli on minulle aina ollut merkityksen säiliö. Ei sen kummempaa. Tapa kommunikoida, tulla ymmärretyksi, en esimerkiksi tajua miestäni, joka tuntuu hämäävän kielellään, väistelevän. Hän on niin hienotunteinen ihminen. Minä poloinen luulen – edelleen –, että kun panee tarpeeksi monta sanaa peräkkäin, nopeuttaa puhetta tai kirjoittamista tai tarvittaessa nostaa sanomisen volyymia, tulen lopulta ymmärretyksi. (Tai tulee ainakin poistetuksi huoneesta väkipakolla.)

Slavistiikkaa opiskellessani olin hurmiossa. Tarkkaavaisuushäiriöiselle oli mannaa jakaa sanat pienen pieniin yksiköihin – morfeemeihin. Olin ja olen edelleen kieli-insinööri, kylmä teknologi. Vähän sadistikin, sillä tunsin tyydytystä, kun vaikea venäjän kieli leikkautui yhä pienempiin ja pienempiin palasiin. Viipaloin kielen, rakastettuni ja kuten rakastettuni, ohuiksi siivuiksi ja tarkastelen jokaista siivua erikseen suurennuslasilla tai mikroskoopilla.

Samalla kysyn viipaleilta, morfeemeilta, kuka minä olen. Minulla on traumoja ja poden niitä hartaasti. Oikeastaan jo ensimmäisellä lähijaksolla tajusin, mitä olin etsinyt sekä kirjallisuuden perusopinnoista että omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kursseilta. Hain kirjallista ympäristöä ja muiden kirjoittajien seuraa. Ensi syksynä tieni johtaa takaisin Iisalmen Sonettiin. Kaipaan sonettilaisten armollista yhteisyyttä, joka on marinoitunut vuosikymmenien aikana. Kerrankaan minua ei haittaa, että jossain on sisäpiiri. Tunnustan, että ehkä en pohjimmiltani ole muuta kuin kiinnostunut omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta, omasta ihanasta itsestäni, mutta yhtä aikaa pyrin määrätietoisesti joka päivä julkaisemaan omakustanteisesti blogissani ja kirjoitan etupäässä itselleni iloksi ja lapsilleni psykoterapeutin sohvalla pohdittavaksi. Olen vähän Harri István Mäen mainitsema psyko ja paljon minussa on tunnevampyyriakin. (Ekström, 2011)

Enkä kertakaikkisesti voi allekirjoittaa kirjallisuuskriitikoiden happamuutta, kun he marisevat siitä, että jokin romaani on kirjoittajalleen vain terapiaa. Jos jokin romaani on kirjoittajalleen terapiaa, Jumalalle kiitos, kyllä tämä länsimaisessa täysin ennalta suunnittelemattomassa demokratiassa ja villin vapaassa markkinataloudessa eläminen on niin kamalaa, että oikeastaan kaikille pitäisi suoda kelan oma psykoterapeutti. Tai kirjailijoille tulisi alkaa maksaa kansalaispalkkaa siitä, että tekee elämästään kirjoittamalla edes siedettävää ja samalla sallivat lukijalleenkin terapiasessioita, joita voi lainata kirjastosta toistaiseksi maksutta.

Keskiluokka on nimittäin kusessa, pulassa ja putoamisvaarassa! Keskiluokkaa pitää tutkia ja sitten vapauttaa. Sille pitää pidellä hellästi ja sanoa sitten ystävällisesti, että hei, kuule, ei sinun tarvitse. Ei sinun tarvitse enää polkea oravanpyörää, relaa jo. Kirjoittajien tulee soluttautua keskiluokan pariin tekemään sosiologisia havaintoja ja sitten analysoida näkemäänsä, mitä keskiluokka himoitsee, mitä haluaa, mitä pelkää, mitä inhoaa. Paolo Freiren Sorrettujen pedagogiikka on kaivettava arkistosta ja sovellettava uudelleen. Työväenluokka ei emansipaatiota tarvitse, sitä tarvitsevat nyt kuuliaiset keskiluokkalaiset.

Anita Konkka kirjoittaa artikkelikokoelmassa Kirjailijan työmaat (Levola, 2007), että kirjailija on alitajunnan sihteeri. Konkka tosin käyttää sanaa vain. En ymmärrä, miten niin vain alitajunnan sihteeri? Minusta sellaiset tekstit ovat parhaita, jotka on kirjoitettu sydänverellä ja tuotteistamatta. Ei sen väliä, jos ilmaisu on välillä kömpelöä, rakenne pelkkä kökkö tai juonta ei ole ollenkaan, jos tekstistä löytyy jotain, joka resonoi, värähtelee samalla taajuudella. Tämän vuoksi mielensäpahoittajatyyppiset myyvät tekstit eivät minua kiinnosta. Päinvastoin. Ne saavat minut voimaan pahoin. Ne ovat kaupallisen ajattelun läpitunkemia läpikotaisin kalkyloituja muovituoleja (Saari, 2009).

Konkan mukaan paras tapa saada yhteys sisäiseen maailmaan ja heikentää kontrollia on kirjoittaa makuuasennossa. Eihän Freud turhaan käskenyt psykoanalyysissä käyviä sohvalle makuuasentoon. Sitä en ole vielä kokeillutkaan. Olen kokeillut kirjoittamista eri paikoissa, kuten kirjastoissa, kahviloissa tai Ilmajoen ABC-asemalla. Paras paikka flow´lle on paikka, jossa on hieman puheensorinaa, mutta sellaista, josta ei välttämättä saa kiinni. Sellainen kirjoittamisen työmaa tulee olla, jossa minua ei tunneta. Olen niin yltiösosiaalinen, etten voi sivuuttaa ketään päättäväisesti; en kertakaikkisesti kykene sanomaan kenellekään, että nyt pitäisi minun vetäytyä töihini, tietokoneelleni.

Kun olin cp-vammaisen tyttäreni omaishoitaja, oli mukavaa ja tuotteliasta kirjoittaa viikonloppuisin aamulla, kun tytär veteli pitkään sikeitä enkä voinut tehdä muuta kuin odottaa ja kirjoittaa. Puolilta päivin tyttö soitti minulle tuvan periltä keittiön pöydän ääreen, pitäisi päästä kuselle. Sanoin useasti, odota, kirjoitan tämän merkinnän loppuun. Joskus tytär joutui soittamaan useamman kerran. Ja nämä ovat nyt asioita, joita hän käy läpi psykoterapiassaan. Kertaakaan lapsi ei kuitenkaan pissannut sänkyyn. Sen sijaan hänen pikkusiskonsa uhkasi vihoissaan pissata pikkubussimme paperikoriin, jos emme olisi palanneet häntä hakemaan autolta. Läksimme esikoisen pyörätuolia työntäen Kuopiossa vappumarssille ja kuopusta ottivat äidin kommunistikuviot etupäässä aivoon. Lapsi jättäytyi autoon ja sitten tuli hätä. Ei siinä auttanut kuin antaa periksi, palata autolle ja kiikuttaa penska Rosson vessaan.

Joka kerta tuntuu yhtä huimalta se, kuinka teksti alkaa viedä. En voi sille mitään enkä haluakaan voida. Nytkin piti kirjoittamani siitä, miten saavutan flow´n keittiön pöydän ääressä tilanteessa, jossa voin vain odottaa. Ei ole minnekään kiire niin kuin teinien kanssa yleensäkään ei saisi olla. Ja sitten! Olenkin yht’ äkkiä vapussa 2009 ja Kuopiossa. Vettä sataa kuin Esteristä ja pitää ottaa lasta kädestä ja juoksuttaa Rosson vessaan. Nato, Nato, loismato! Niin me huusimme ja kuopusta hävetti kaikki se. Esikoinen äänesti viime vaaleissa Kommunistista työväenpuoluetta ja äiti on onnellinen. Kuopus haluaa elämänpiirikseen jonkun uskonnollisen yhteisön, ei vielä ole valinnut, minkä. Pääasia, että löytää paikkansa ja haluamansa paikan.

Rakastan yli kaiken kirjoittamisen tehtävää, jossa ensin kirjoitetaan jotain ja sitten pitää tuoda tekstiin jokin täysin omituinen elementti tai pari. Ensimmäisellä harjoituskerralla kirjoittamisen perusopinnoissa tekstiin piti lisätä hevonen. Toisella kerralla sinä, Leonid, tulit tekstiini. Leonid, lasteni biologinen isä, tulit siihen, kuten elämääni enkä voinut sille mitään. Niin pitikin tapahtua. Muuten minulla ei olisi Mariaa ja Annaa. Tai ei, minä itse raahasin Leonidin elämääni, minä häntä tarvitsin lasten saamiseen, ja vähän väkisin hän Suomeenkin joutui.

Runoilija Eira Stenbergin mielestä kirjailijaksi voi tulla vain siinä tapauksessa, että menettää viattoman uskonsa kieleen siltana (Levola, 2007). Arjen puhetilanteissa ja käyttökielessä on pakko pitää tiedostamaton aineisto kurissa. Stenberg lainaa Sartrea: Runoilijalle sanat ovat villieläimiä. Ne ovat irrationaaleja ja arvaamattomia.

Siksi rakastan tekstiin tipahtelevia hevosia, pissoja ja kakkoja.

Aistielämykset unohdan usein. Minun teksteissäni ei useinkaan haise tai maistu. Tekstissäni tuntuu paljon kaikkea. Olen sitten kait kinesteettinen ihminen, vaikka aina olen luullut olevani visuaalisesti suuntautunut. Hyvä kuviksessa kun koulussa olin. Netin mukaan kinesteettiset ihmiset pitävät halaamisesta, hyväilemisestä ja myös syömisestä. Syöminen on meille itseilmaisua! Se on niin totta ja sekin on totta, että visuaalisen ihmisen kanssa naimisissa ollessa tulee ongelmia siitä, että minä helposti uppoudun toiseen ihmiseen, jopa joskus aviomieheeni, ja loukkaannun, kun visuaalisen ihmisen, aviomieheni, huomio kiinnittyy samalla johonkin ärsykkeeseen esimerkiksi blondiin naisen päähän kadulla. Pitkät valkoiset hiukset ovat kuin sädekehä naisen pään ympärillä. Sen vuoksi aviomieheni luuli ensimmäistä vaimoaan enkeliksi, kun tämä, voimakas työläisnainen ja uuttera kodinhoitaja, pyöräili vastaan taimitarhatöistä. Ja tuota pikaa heille oli tulossa vauva.

Mielen saloissa oli luku, jossa puhuttiin pariterapian ruumiillisesta yhteistyöstä. Meillä meni koko pariterapia ihan munille. Aviomies istui kyyryssä oman tuolinsa selkämykseen kauhusta liimautuneena ja minulla oli sellainen olo, että jos henkäisenkin ensin sisään hieman syvempään ja yhtään voimallisemmin ulos, molemmat huoneessa olevat miehet lentävät seinälle, riippuvat siinä jalkojaan heilutellen hetken aikaa uloshengitykseni painevoiman johdosta ja sitten kun hengitän taas sisään valuvat hiljalleen ala, piiloutuvat minulta molemmat poloiset lattialistan taakse.

Toisaalta, kaikkea voi sattua (WSOY, 2015) ja ehkä oli vain hyväksi, että hieman jouduin hillitsemään hylätyksi tulleen vanhenevan vaimon raivoani. Olisin saattanut vahingossa vaikka tappaa jommankumman pelkästään hönkäilemällä ulos vihaani tulta ja kekäleitä. Olin niin vimmoissani ja siinä sivussa taisin vihata miespuolista pariterapeuttiakin. Hienotunteisuuden ruumiillistumana hän muistutti herkkää aviomiestäni ja kaiken lisäksi hän vanhoilla päivillään sai – kesken meidän pariterapiamme – vauvan ja vetäytyi isyyslomalle. Juuri siksi me olimme pariterapiassa. Meidän vauvoistamme ei kun tullut yhtään mitään.

Huvittavaa on, että tein varmasti aika ison virheen ennen pariterapian alkamista. Kirjoitin terapeutille avioliittomme tarinan etukäteen ja tein draamassa esiintyvistä henkilöistä tarkat kuvaukset. Ajattelin, ettei terapiassa, jonka alkaminen tuntui siirtyvän ja siirtyvän ja terapeutti aina perui ja perui tapaamiset – joskus hyvin viime hetkellä -, mene turhaa aikaa asioiden kertaamiseen. Ajattelin, että sillä tavoin pääsemme suoraan asiaan. Eihän se niin pitänyt mennä. Jälkikäteen ymmärsin, että asioiden sanallistaminen vasta terapeutin vastaanotolla olisi ollut tärkeää. Ehkä pelkäsin lisäksi, että alan terapiassakin huutaa, raivota, paiskoa ovia ja heitellä lautasia. Kirjoittamalla tunteeni pysyivät turvallisesti paperilla, mutta valitettavasti kirjoittamalla myös etuilin. Aviomieheni ei saanut terapiassa sanaa suustaan. En oikeastaan olisi halunnutkaan olla kärpäsenä katossa, kun mieheni kerran tapasi terapeutin yksin. Näen sieluni silmin, kuinka kaksi vaivaantunutta miestä ähkii hiljaa kumpikin omassa tuolissaan eikä puhumisesta tule mitään.

Ja voihan se olla, että kaksi vuotta pariterapiaa, jossa miesressukka ei saa suutaan auki, olikin hyväksi. Tajusin lopulta, että mieshän pelkää minua ja voimaani. Hän pelkää tunteitani – sekä omiaan. Minun nyt vain tulee loppuelämäni ajan opetella käsittelemään ultraherkkää ja oikeudentajuista aviomiestäni. Leveäharteisessa miehessä on sisällä pieni ja pelokas poika, joka koettaa suojautua. Lisäksi pieleen mennyt pariterapia oli ehkä minulle terve muistutus kielen voimasta: ”Samoin kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän! Ja kielikin on tuli; meidän jäsentemme joukossa se on vääryyden maailma. Se saastuttaa koko ruumiin ja sytyttää tuleen elämän pyörän, itse liekehtien helvetin tulta.” (Jaak. 3:5-6)

Ja mieheni on nieltävä se, että hänen nykyinen vaimonsa ei ole lauhkeaa suomenhevosta muistuttava työläinen, joka kyntää sarkansa melua pitämättömän nöyrästi. Hänen vaimonsa on vanha pulleavatsainen kaivosponitamma, joka pimeydessä vuosikausia raadettuaan haluaa vain koluta makoisimmat ruohomättäät, siinä eivät paljoa aidat pidättele, ellei ympärille rakenneta muuria, jonka päällä on lasinsirpaleita ja piikkilanka sekä joka nurkassa vartiotorni ja tornissa vartija konetuliaseen kera.

Jos joku asettuu tielleni, saa julmasti kaviosta. Olen myös saavuttanut aseman, jossa vain kulmahammasta hieman vilauttamalla saa ympäristön ruotuun, kuten perheen ja koiralaumamme alfanaaras tekee.

Olemme aviomieheni kanssa yrittäjäpuolisoita. Yhteinen firma meillä on, mutta jostain syystä erilliset muistot. Ikään kuin olisimme olleet eri talossa töissä tai oli vuosia, ettei ollut yhtään naimisissa oleva olo. Opin kyllä kaikenlaista yrittäjäpuolisourallani, kuten Tuula-Liina Varis Kirjailijan työmaissa kertoo runoilijan vaimona oppineensa – hän oppi esimerkiksi neuvottelemaan siedettäviä sopimuksia ulosottoviranomaisten kanssa. Minä olen tässä firmassa ”paha akka”, joka lähettää perästä laskun, kun viehättävä rakennusmestarimieheni on käynyt hurmaamassa jonkun vanhan talon romanttisuuden puuskassa ostaneen naisen. Minun on ollut totuttelu siihen, että jotkut luovan luokan talonomistajat haluaisivat talonsa korjausneuvonnan kylkiäisenä taloonsa minun viehättävän rakennusmestariaviomieheni.

Haluan kirjoittaa sekä köyhyydestä että prekarisaatiosta. Niiden asiantuntija mikroyrittäjinä aviomieheni kanssa olemme. Muistutamme uudisasukkaita John Steinbeckin romaanin Eedenistä itään ykkösosassa. Uudisasukasrääsyläiset elivät yhdessä kojoottien kanssa älynvaraista, epätoivoista ja kituuttavaa elämää – perheillä ei ollut rahaa, ei kapistuksia, ei työkaluja, ei luottoa eikä edes paljoakaan tietoa siitä, miten uutta maata viljellään. Jos nyt kerta on niin, että automatisaatio, robotisaatio ja digitalisaatio muuttavat työelämää, haluaisin tietää, mihin työelämän uudet ilmiöt meitä vapauttavat. Porvarihegemonit haluaisivat selvästi muovata ammattitaidostaan ylpeästä perinteisestä työväenluokasta, duunareista henkilökohtaisia palvelijoitaan. Ei riitä, että kirvesmies vaihtaa hirren luovan luokan kesähuvilalla. Raavaan kirvesmiehen on pukeuduttava puhtaisiin valkeisiin hansikkaisiin ja tuoksuttava raikkaalle merituulelle tai ruusuvedelle. Tai suostuttava ihan mihin tahansa, vaikkapa oltava kontillaan pöytänä, kuten meksikolaiset rakennustyöläiset Sacha Baron Cohenin elokuvassa Brüno.

Kreetta Onkelin Kutsumuksessa tuli hyvin esille se, että kirja nimeltä Tililläni ei ole yhtään rahaa ei myy tai oikeastaan julkisuus ja se, kenen kirja myy, on täysin sattumanvaraista, sillä miehensä luottokortin varassa elävällä Gunnevilla käy mäihä ja munkki: hänen runokirjansa Postia terveyskeskuksesta on jymymenestys (Onkeli, 2010). Maailmassa tapahtuu koko ajan mitä tahansa, joten kenelle tahansa saattaa tapahtua mitä tahansa (Reijonen, Atena, 2017). Ei kannata jäädä odottelemaan sitä, että munkki käy, kannattaa itsepintaisesti tehdä omaa juttuaan välittämättä ankeuttajista, jotka kysyvät tiuskaisten: ”Kuka sinä oikein luulet olevasi?”

Näin minulta kysyi takavuosina Kuopion kirjallisuusalan läänintaiteilija, kun järjestelin heidän Ylä-Savon kirjailijakiertuettaan Lapinlahden taidetapahtumassa, Aikataikassa, uusiksi. Läänintaiteilija oli luvannut meille kirjailija Jouni Tossavaisen ja koska tiesin, että Tossavainen piti kirjailija Matti Pulkkiseen yhteyttä tämän kuolemaan asti – hän oli kirjailijoista ainoa, joka piti – ja minä olin jo sopinut, että Tossavainen pitää Lapinlahdella alustuksen nimenomaan Matti Pulkkisesta, oli läänintaiteilijan vaikea peittää närkästystään. Olin sotkenut hänen hyvin suunnitellut hiekkakakkusensa pikku pikku hiekkalaatikolla. Läänintaiteilija ei kysynyt suoraan, mikä minä oikein luulin olevani, vaan ähki: ”Niin… kukas se sinä oikein… olet…..?”

Selostin olevani rakennusalan yrittäjä, jonka firma on tehnyt katon vanhusten rivitaloon, jossa kirjailija Matti Pulkkinen viimeiset vuotensa asui. Sehän selvensi paljon! Ihan saatoin kuulla, kuinka läänintaiteilijan kiinnostus virisi. (No ei kyllä tasan tarkkaan virinnyt.)

Olisin voinut tärkeyteensä tikahtuvalle kulttuurivirkamiehettärelle sanoa, että minuun ei mikään latistaminen koske, sillä minut on siunattu idolini, kirjailija Anja Kaurasen hyväksyvällä katseella. 1990-luvun alussa tulin jossain kirjan julkistamistilaisuudessa jonkin kustantajan superylellisissä ja -kultturelleissa tiloissa, olin niissä toimittajan roolissa, vessakopista ja samaan aikaan tilaan ovesta tuli Anja Kauranen. En muista, mitä kirjailija sanoi, jotain ihan pientä ja ystävällistä, ehkä ei sanonut mitään, mutta hänen katseensa muistan. Kirjailija katsoi minuun kuin pikku sisareensa. Näytin hikiseltä, silmänsä pesukarhunsilmiksi meikanneelta silloin pyöreäposkiselta ja potentiaalisesti vanhemmiten ylipainoiselta punkkarilta, mutta siinä missä Me Naisten päätoimittaja Ulla-Maija Paavilainen (nyk. kirjailija) katsoi minua työhaastattelussa inhoten – päätoimittaja näki vain pelkoni, epävarmuuteni ja jo vähän yli 20-vuotiaasta habituksestani sen, että 50-vuotiaana minulle on kasvanut inha niskapoimu (Paavilainen, 2007 ja 2011) eikä ottanut minua töihin, ihailemani kirjailija tuntui katsovat tutisevaa epävarmuuttani lempeästi ja ymmärtävästi. Minäkin olen joskus pelännyt naisten vessassa, hän tuntui sanovan katseellaan.

Anja Snellman (os. Kauranen) on kertonut kokoomateoksessa Miten kirjani ovat syntyneet, että oli kouluaikaan ujo ja seinänvieruja pitkin kävelevä. Hänen esikoisromaaninsa Sonja O pelasti elämäni. Olin ala-asteikään reipas ja sanavalmis, en koulun näytelmäkerhossa ollut mikään luonnenäyttelijä, vaan selkeän ulosantini ansiosta aina esilukija, mutta otin ilon irti erityisasemastani; minulla on kuuluva ääni ja taatusti sen kuulette kaikki takariviä myöten. Meillä oli ihana näytelmäkerhonvetäjä, punatukkainen Eija Hakkarainen (myöhemmin Karine) jostain Savosta, hän näki erityislaatuni eikä elättänyt minussa toiveita minkään ykkösdiivan tai komediennen osasta. Olin asiallinen ja selkeä esilukija, äänitorvi. Yläasteella putosin tyttöjen viitoskaartiin, takariviin. Muutuin ujoksi ja punastelevaksi, minulle kasvoivat tissit meidän luokan tytöistä toiseksi viimeisenä. Kehityin myöhään, mutta kun luin Sonja O:n ja pidin siitä äidinkielen tunnilla esitelmän, päätin, että muutun Sonja O:ksi. Piti kuitenkin päästä Tampereen yliopistoon ennen kuin niin tapahtui. (Voi puumalalaista poikaystäväparkaani, joka jätin siihen kohtaan elämääni.)

Joka tapauksessa aion kirjoittaa jatkossakin miltei joka päivä blogiini, koska se on taiteilijatoimintaa ja vaikka se on tuottamatonta taiteilijatoimintaa. Julkaisen joka päivä vailla tappelua yhdenkään kustantajan tai päätoimittajan kanssa siitä, mitä saa kirjoittaa ja saako kirjoittaa, että vittuuuuh. Aion tapella rakennusliikkeen tilintarkastajan kanssa siitä, että toden totta raksaliikkeen aputoiminimi on Lehtipiika ja kupparekis… ei kun kaupparekisterin yritystietojärjestelmässä lukee, että toimialanamme on myös taiteilijatoiminta. Niinpä saan vähentää kirjaostot ja lehtitilaukset verotuksessa. Maksamme lisäksi ainakin kerran vuodessa kirjailijanpalkkaa jollekin. Meillä on palkanlaskentajärjestelmään tallennettuna muun muassa kirjailija Anni Kytömäki ja runoilija Daniil Kozlov, taiteilijanimeltään Susinukke Kosola. Pientähän se on tässä kapitalistisen riiston maailmassa, mutta kirjailijaliiton suosituksen mukaista.

 

Lapinlahdella ennen laskunmaksun aloittamista perjantaina 28. kesäkuuta 2019

 

Pia Valkonen

blogisti

 

Pohjana tekstissä on käytetty seuraavia lähteitä:

 

1)      Ekström, Nora. 2011. Kirjoittamisen opettajan kertomus. Kirjoittamisen opettamisesta kognitiiviselta pohjalta. (Väitöskirja.) Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä studies in humanities 160.

2)      Freire, Paolo, Sorrettujen pedagogiikka, Vastapaino, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä, 2005

3)      Gilbert, Elisabeth, Bic Magic, uskalla elää luovasti, Gummerus Kustannus Oy, Helsinki, painopaikka ScanBook, Ruotsi 2016

4)      Haavikko, Ritva (toim.), Miten kirjani ovat syntyneet 4, Anja Kauranen, Anja Snellman

5)      Levola, Kari, Kirjailijan työmaat, Kustannusosakeyhtiö Tammi, pani Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä, 2007

6)      Onkeli, Kreetta, Kutsumus, Sammakko, Pani Tallinna Raamatutrükikoda, 2010

7)      Paavilainen, Ulla-Maija, Sinulle luotu, Otava, Keuruu, 2007 s. 225.

Haluan tallentaa tähän siivun Paavilaisen romaanista Sinulle luotu. Kuvaus lihavasta naisesta paljastaa oppaan taustalla olevan asenteen, lihavuudessa on jotain häpeällistä ja kohtuutonta, se on vähän niin kuin nenänkaivelu ja rään syöminen, lihava ei voi hallita itseään, hän on vain lihava:

” Tiedän, miltä Berit näyttää alastomana: lihaa leviää holtittomasti joka puolelle, kainaloihin, häpykummun ylle, polviin. selässä on monta tukevaa lenkkiä vierekkäin, niskassa paksu kyhmy, josta voisi vaikka pudistella.”

Paavilainen, Ulla-Maija, Hanki elämä, Jokanaisen voimakirja, WSOY, 2011, s. 209

”Ylipainoinen 20-vuotias saattaa näyttää vielä söpöltä. Ylipainoista 30-vuotiasta voidaan vielä kuvailla adjektiiveilla upea ja komea. Ylipainoista 40-vuotiasta kukaan ei kutsu enää söpöksi. Ylipainoinen 50-vuotias on jo sairastunut.”

Mitähän päätoimittajakirjailija oikeasti ajattelee? Ylipainoiset 60-vuotiaat ovat jo kauan olleet kuolleina.

8)      Raami, Asta, Älykäs intuitio, Kustantamo S&S, 2016, painopaikka: Nørhavenm Tanska, 2018

9)      Reijonen, Kati, Perille on lyhyt matka, Atena, 2017

10)  Saari, Mauno, Haavikko-niminen mies, Helsinki, Otava, 2009

11)  Steinbeck, John, Eedenistä itään 1, Suuri Suomalainen Kirjakerho, Helsinki, KK:n kirjapaino, Helsinki 1971

12)  Toisaalta kaikkea voi sattua, venäläisiä nykynovelleja, WSOY 2015,