Ilmestyskirjasta ja Olipa kerran äidistä

Pääteemana miehissä roikkuminen

to 11.7.2019

Hei, olen aloittamassa omaelämäkerrallisen kirjoittamisen tehtävää. Opinto-oikeutta kirjoittamisen perusteissa on 31.7. asti ja koetan kerrankin edetä hitaasti. Tulkoon kiire vasta lopussa.

Omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen kuuluu päiväkirjatehtävä ja olen alkuviikosta lukenut päiväkirjaani vuodelta 1987-88. Keväällä 1988 on Pete käynyt mua tapaamassa jossain kapakassa, Wienerwaldissa, ilmeisesti - olitko sinä silloin Peten mukana, en muista yhtään, kun Juhan kanssa olivat asiat niin huonosti, minä vain itkeskelin Juhan ja mun ongelma. Varmaan itkeskelin teillekin. Wienerwald-iltana Juha tunsi itsensä syrjäytetyksi ja Pete lähetti Sannan välityksellä mulle kuriirikirjeen. En muista, missä Pete silloin asui, mutta kirje tuli välitettynä - ei postin kautta. Minä olin menossa talvilomatuuraajaksi Itä-Savoon Savonlinnaan ja kirjoitin Petelle vastauksen Itä-Savon tietokoneella. Printtasin sen niin kuin jutun sellaisella matriisiprintterillä. Ilmeisesti kirje kävi myös toimitusjärjestelmässä, sillä olin tunnistetietoihin kirjoittanut: julkaisupäivä 28.3.1988, Osasto: pa, Avain: Petelle! Moto: 101, kuvat: Päässä, Palsta: 1. Yhden palstan juttuna se ei kuitenkaan seuraavan päivän Itukkaan päätynyt.

Tässä lisäys, joka ei ehtinyt alkuperäiseen kirjeeseen: Kun Juha seuraavana syksynä sai minut työnnettyä ulos yhteisestä kodistamme, joka tosin alunperin oli Juhan vuokrayksiö, otin yhteyttä Peteen. Tämä asui jo Tampereella ja aloitteli käsittääkseni sosiologian opintojaan. Muistan, että Pete antoi minulle hienovaraiset pakit. Se oli hyvä asia, sillä Juhan jälkeen kuka tahasa olisi jäänyt vain välivaihemieheksi. Vaikka silloin elämääni olisi tullut loistava Matti Valkonen!

Surin pitkän ja intohimoisen suhteen päättymistä pitkään ja hartaasti, mikä ei estänyt minua seurustelemasta esimerkiksi erään hyvän valokuvaajan kanssa. Olen erinäisinä ruumiinosina Valokuvatoimisto Gorillan arkistoissa ja myöhemmin, kun olin aikakauslehdessä töissä ja tein juttuja muun muassa seksuaalisuudesta, mietin hienoista kauhua ja myös innostunutta odotusta tuntien, nousevatko minun ihanat ruuminosani graafisen suunnittelijan pöydälle kuvituskuvina. Eivät ilmestyneet. Harmi.

Naurattaa näin jälkikäteen sekin kasvattajani, joka kesällä 1986 Etelä-Saimaan ja Lappeenrannan-kesänäni sanoi minulle, että kuule Pia, et voi olla kahden kanssa yhtä aikaa. Minä olin ihan, että aijaa!? Siis vilpittömästi hämmästynyt, että joku saattaa sanoa minulle niin. Nyt tämä kasvattajani kesältä 1986 on julkaissut esikoisromaaninsa. En ehkä sitä lue, sillä arvelen kirjan olevan samantyylinen kuin Pasi Ahtiaisen Jokakelin mies. Sinänsä hauskaa syventymätöntä miesmiesmieskirjallisuutta, jossa olisi aineksia koskettavuuteen, mutta joka on etäännytetty ja ammattimainen, tuotteistettu ja kovissa kansissa, kiitos, mutta ei kiitos, minulla on luvun alla Mikko Kalajoen Miesmuisti ja ajattelin, että pitäähän sitä miestenkin kirjoittamia kirjoja joskus lukea, hauskaksikin takakansi kirjaa kehuu, ei ollut hauska ja kirja jäänee minulta ikiajoiksi kesken. Kirjan teema on kivessyöpä ja avioliiton loppu, se, että kirja ei ole hauska, ei minulle ole itse asiassa lainkaan tärkeää, pahinta on, että Miesmuisti ei ole etenkään koskettava.

(Jos oikein tunnen itseni, ryntään tänään katsastamaan Skodaa Iisalmeen ja käyn vähän vilkaisemassa Suomalaisessa kirjakaupassa, ketä esikoiskirjailijoita on esillä ja hm, Ulla-Maija Paavilaisen Hyvä tyttökin pitää saada omaan hyllyyn, sillä siinä on sisällä Aatos Erkon tragedia, lapsettomuus. Sekä kuvaus Erkon enkeleistä, joiksi sanottiin minunkin journalistisen historian parasta esimiestä, Eija Ailasmaata.

Kun työohjausopintojen alkuleikeissä piti muistella jotain erityisen hyvää esimiestä, nousivat muistipoimuistani Eija Ailasmaa ja Seppo Roth. Luotin Seppo Rothiin niin paljon, että tämä sai kirjoittaa tekemäni Paavo Haavikko -haastattelun täysin uusiksi haastattelunauhojen perusteella. En mennyt itkemään toimituksen vessaan, vaan olin sitä mieltä, että uutispäällikön kannatti niin tehdä, en ollut tajunnut Haavikon kryptisistä puheista tuon taivaallista. Jos kuka tahansa muu esimieheni olisi tehnyt jotain sellaista, olisin mennyt toimituksen vessaan enkä vain itkenyt, vaan varmasti myös ensin hirttäytynyt ja vetänyt sitten ruumiini vessanpytystä alas.

Tästä jatkuu kirje:

Tulit mieleeni päiväkirjaa lukiessa. Oot ollut mielessäni muutenkin, mutta kun en tänä kesänä oikein ole ollut tietsikalla, en ole kirjoittanut sähköpostejakaan. Mulle kirjoittamisopettaja Marja Wiik sanoi, että pitää kirjoittaa enemmän käsin ja tietokirjoittamisen asiantuntija(höm)artikkelit kirjoitin kaikki viisi ensin käsin vihkoon. Minä olen hyvä tyttö ja teen niin kuin opettaja käskee. Kerrankin oli hyväksi se, että niin tein, mutta sitten olen jotenkin pudonnut kaikesta "sosiaalisesta elämästä", kun elämä onkin yht´äkkiä vihkoissa ja käsittelen sitä konkreettisesti käsin kirjoittamalla.

Peten kirjeen ja mun kirjeen Petelle keskeisen sisällön voi tiivistää näin: meillä olisi varmaan ollut jokin juttu keskenämme silloin, mutta minä olin niin kiinni Juhassa. Roikuin siinä tyypissä kynsin hampain niin kuin nytkin Matissa. Voin vain ihmetellä, miten minä aina alennun tämmöiseen - eikö minulla ole yhtään ylpeyttä tai itsekunnioitusta? No ei ole.

Prkl mulla on kori täynnä parisuhdeoppaita ja entisen iisalmelaisen vasemmistonaisen Annikki Kaikkosen väikkärikirja syrjähypyistä. Heheee, siellä on sellainen luku: Matit, kroonisesti pettäneeksi tulleet.

... Toki tiedän, mitä pettäminen on. Maria ja Anna olisivat voineet syntyä paljon aikaisemmin 1990-luvulla ja isän nimi olisi voinut olla Nikita, Volodja tai Sergei. Mahdollisesti jokin muukin tai muun maalainen, ei välttämättä edes venäläinen. Mun ensimmäisen aviomiehen ja mun suurin ongelma - heti mun epävakauden jälkeen - oli lapsettomuus. Vasta Maria ja Anna tekivät minusta aikuisen tai no siis Leonid teki. Matti oikeastaan pääsee vähällä. Leonid asetti mulle rajat. Ja samoin Juha 1980-luvun lopulla.

Lisäys tähän - ei löydy kirjasta: "Nikita oli älykäs, Volodja kaunis ja Sergei taiteilija. Matti on näitä kaikkia. Lisäksi Matista on pakko ollut tulla myös sivistynyt. Maalasin yhtä vedict art -taulua viime viikonlopun kurssilla ja aloin nauraa ääneen. Koetin saada ohuita luonnon heiniä pysymään taulussa ja opettaja sanoi, että pitäisi varmaan kiinnittää ne liimalla. Vastasin, että jos minun kyydissäni ei pysy, putoaa pois. Siinä kohtaa tuli nauru jostain syvältä."

Kävin siis eilen Vieremän kirjastosta ison kasan parisuhteeseen liittyviä kirjoja. Vieremän kirjastossa on itsepalveluaikaa kello 21:een asti ja siellä on usein paikalla sellaisia kirjoja, joita tarvitsen.

Eilen menin hakemaan Helmi Kekkosen Olipa kerran äitiä ja kun se oli sellaisessa tarjoustilassa - ei rivihyllyssä, kasasin ensin mukaan muuta, kun luulin, etten sitä löydä. Hehe, otin hyllystä muun muassa Kaarina Määtän Seniorirakkaus-kirjan. Siinä vanhat ihmiset kirjoittavat tai siis kirjoittamalla (takakansitekstin mukaan) piirtävät elämänsä rakkauskartan. Mattihan jää vajaan kahden vuoden päästä kokoaikaeläkkeelle.

Tiistaina tuli Kuopiosta työmaalta ja minä olin ollut koko päivän omaelämäkirjoittamiseni sfääreissä ja sen kun olla höllötellyt vain - Matti rojahti keittiön sohvalle. Tyttökissa meni rinnan päälle ja Osku-kissa säärien viereen. Sanoi, että ottaa voimauttavat unet. Näin, että tuosta ei mies ilman apua nouse. Huutelin tuvasta, että jos nukut vielä kolmen sivun ajan (luin Lajit yli rajojen -kirjasta Päivi Koiviston artikkelia Pirkko Saision Pienimmästä yhteisestä jaettavasti)… lähden mukaan. …

Mentiin sitten yhdessä tyhjentämään yhtä pihaa pihakivistä ja vietiin murskattavaksi kolme kuormaa jätebetonia ja niitä pihakiviä. Pihakivien kuolinmatka alkoi yht´äkkiä itkettää. Joku olisi voinut saada niistä vähän pehmenneistä sidoskivistä ihan hyvät puutarhakäytävät. En oikeasti tajua, miksi ne pitää vaihtaa uusiin, haljenneita kiviä joukossa oli, mutta nehän vain lisäsivät mielestäni pihan kiinnostavuutta, mutta kyllähän se vaihtaminen meille käy, kun voidaan asiasta laskuttaa. Kun kerta asiakas niin haluaa. Kummaa porukkaa se keskiluokka.

Se vain, että minä hyppelen työmailla kuin talitintti. Tää on kivaa, mukavaa, leikkiä. Jotenkin. Vähän epäreilua, etten ota näitä asioita vakavasti.

Minä teen nyt heinäkuun kirjoitusopintoja loppuun, maalailen vähän vedict artia, paimennan koiria ja pari juoruakin pitäisi istuttaa. Kohta muuten tulee vettä taivaalta. Ihan musta pilvi pyörii tossa kirkonkylän yllä.

Tästä tuli osin tämän päivän merkintä. Vähän varioin tekstiä ja julkaisen.

Pia

Ilmestyskirja ja Olipa kerran äiti

Eilen illalla ajelin vähän päättömästi pitkin Iisalmea, kun tulin Vieremän kirjastolta. Kun ajoin Pohjolankatua alas ja kohti K-Sittaria, Matille piti viedä kahvimaitoa, muistin, että piti katsomani Tapani Kokon Iisalmen taidekadun viestos Kummitustalo uudelleen ja tarkemmin. Kuvasin ja tuijotin ensimmäisellä ja toisellakin taidekatukerrallani vain huipulla olevan naisfiguurin ihania vallakkaita tissejä ja pääkalloa häpykarvoituksen päällä ja humps, minulta hurahti muut taideteoksen osat ohi.

Sonettilainen Riitta lähetti päivitykseeni kommentin:  "... ja mitä kaikkea polkee jalkoihinsa!" Piti tehdä uukkari Pohjolankadulla ja ajaa Kummitustalon ohitse takaisin pohjoiseen. Vallakkaan naisfiguurin jalkojen alla oli miehen pää! Pitää vielä neljännen kerran käydä teosta katsomassa.

Tänään aion käydä katsomassa navettanäyttelyä Lapinlahdella neljännen kerran myös ja etenkin vedict art -teemaisia tauluja.

Kun olin päässyt kahvimaidonhakureissulle, avasin K-Sittarin parkkipaikalla Helmi Kekkosen Olipa kerran äidin. Etsin uudelleen kuvauksen keskenmenosta ja aloin vollottaa autossa. Matti soitti ja luulin, että mies kaipaa minua kotiin. Ei kaivannut, vaan minulla oli kyydissäni Valkosen perheen 45 vuotta sitten ostama hitsauskone ja kaasupullo. Menin täysin sekavassa mielentilassa kauppaan ja ostin ruokatarvikkeita 67 eurolla. Sekä 6,99 euroa maksaneen Juho Norrenan Arvojen varjot.

Norrena kirjoittaa kirjassa Freudista, Jungista ja varjosta. Tämä on äärimmäisen mielenkiintoista eikä haittaisi, että lukisin Norrenaa omaelämäkerrallisia tehtäviä varten.

Varmaankin melkein erosin eilen taas aviomiehestäni, sillä aina, kun haluaisin puhua lasten menetyksestä, Matti alkaa puhua auton reikien paikkaamisesta tai jostain muusta konkreettisesta asiasta. Itkin yhä vuolaammin kotiin ajaessa, mutta sitten muistin, että minullahan on Annalle ja Matille leivokset tuliaisena Ulmalan kansantalolta. Paha mieli meni ohitse ja illalla luin alusta Helmi Kekkosen Olipa kerran äitiä.

Se on hyvä ja suoraa puhetta kaikista ristiriitaisista tunteista, joita äidiksi tulemiseen liittyy. Kun odotin Annaa, luin Terhi Utriaisen Välimatkoja ja yht´äkkiä oli vastustamaton halu heittää kirja seinään. Nainen odottaa vauvaa ja tuijottaa pihalla mädäntyviä omenoita. Utriaisen teksti oli minulle aivan liian lyyristä, minä olisin toivonut samanlaista yhtä suoraa puhetta tunteista kun mitä on nyt Helmi Kekkosen Olipa kerran äidissä.

Luin Annan vauva-aikana myös Cia Kiiskisen Äitiyspakkauksen ja Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivisen. Cia Kiiskinen resonoi minussa enemmän kuin Utriainen. Cia Kiiskisellä oli esimerkiksi kohta, jossa hän arveli vauvan ensimmäisen sanan olevan Vittuuuuh (vai oliko se passsska), kun vauva keskeytti taiteilijan työn ja äidiltä pääsi vaistomaisesti huulilta sana: VOI VVVVVVVV......

Pidin kyllä yli kaiken Annan imettämisestä. Minä olin siinä hyvä ja olen aina ollut kiinnostunut omista rinnoistani, joten oli ihanata, että niistä oli ihan konkreettista hyötyäkin. Olin pollea ja ponteva kuin satatonnarin omistaja ja mikä parasta! Huippu-utareet ovat omani.

Nyt keitän teetä ja syön siivun pähkinäkakkua, joka on niin imelä, ettei kelvannut Annallekaan. Olisipa aikaa kirjotitaa erillinen merkintä Olipa kerran äidistä, mutta kun ei ole. Kirjailija bloginsa perusteella odottaa siitä ammattilaisen arviota ja vähän viilsi, kun luin blogista, että kirjailija on saanut kirjastaan paljon hyvää palautetta ja kiitosta - ilmeisesti tavallisilta äideiltä ja lukijoilta. Ammattilaiset eivät ole sitä noteeranneet.

Tämä jostain syystä koski kovasti vatsanpohjaani. Ammattilaisten arvio. Kirjablogistit eivät riitä Olipa kerran äiti on kyllä ollut lukuistan blogistin lukuohjelmassa. Noh, mene pois, paha pala kurkusta, mene pois.

Joka tapauksessa tänä aamuna ennen kuin uppouduin tuntikausiksi vedict artiin, - tämä kaikki liittyy omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen, uskokaa nyt pois, Mariakin avitti asiaa kysymällä nuoruudestani, kunnes huomasin, että en ole syönyt mitään ja Skeida pitää hakea Pietikäisen korjaamolta ja viedä katsastukseen, ... koetin etsiä Gerry Birgit Ilvesheimon Ilmestyskirjasta kohtaa, jossa minäkertoja lukee jotain ulkomaista huippufilosofia. Minusta siinä kohtaa oli semmoista hienoista ylenkatsetta. Ehkä siinä kohtaa Markku Soikkeli huomasi minäkertojan syrjäytymisen olevan itse valiittua. Minäkertoja siis on eri maata kuin tavalliset köyhältä haisevat työttömät....

En löytänyt etsimääni kohtaa, vaan luin yhä uudelleen ja uudelleen luvun Helsinki, talvi 2009 (s. 30 - 33). Siinä on niin kaunista tekstiä, niin kaunista! Siinä on halu, intohimo, ruumiillisuus: "Sadnström sanoi, ettei edes Stockmannin juustotiskiltä löytynyt mitään niin herkullista kuin Kuusen rinnat, ei lihaosastolta eikä kaloista, pullaosasto pääsi aika lähelle mutta ei sekään."

Perhana, jos Matti ei kirjoita minusta noin kauniisti, pitää minun itseni kirjottaa. Kuvaus yllä satatonnariutareistani on Ilmestyskirjan Kia Kuusen rinnat ja Stockmannin juusto-osasto -kohdan innottama. Siitä jatkan joskus. Nyt Skeidan haku- ja katsastusmatkalle, hop.