Pia Valkonen

Ylemmän keskiluokan naisen voimakirja

Aiheutinko eilen anafylaktisen šokin?

Jani Huovisen runo runoilijoista, esim. Anna Ahmatovasta lopussa

la 30.6.2019

Kun haeskentelen tapaa kuulua elävästi alaluokkaan, ensimmäisenä vedän ruksit kalenteroitujen krapulapäivien päälle. Päihteet eivät ole minun eivätkä aviomiehenikään juttu. Kirjoittaessani tietokirjoittamisen esseetä, keksin.

Olen röyhkeästi lihava!

Tämä tuli uudestaan mieleen, kun eilen luovan kirjoittamisen esseetä varten hain kirjastosta Ulla-Maija Paavilaisen Hanki elämä! Jokanaisen voimakirjan. Olin lukenut sen ensimmäisen kerran vähän ennen blogini perustamista. Sitä ennen olin lukenut myös Ulla-Maija Paavilaisen Sinulle luodun. Paavilaisen esikoisromaani sisälsi varmaankin aika paljon autofiktiivistä aineistoa kustannus- ja aikakauslehtimaailmasta. Siksi olin sen aikoinani hankkinutkin.

En ehkä olisi koskenut kumpaankaan, ellei päätoimittaja Ulla-Maija Paavilainen liitttyisi yhteen elämäni avainkokemukseen.

Olin pannut merkille, että Paavilainen oli kirjailijauransa vuoksi jättänyt Me Naiset -lehden päätoimittajan paikan. En muista, mikä naistenlehti se oli, mutta Ulla-Maija Paavilainen oli haastatellut siihen Maria Ohisaloa. Aiheena oli Maria Ohisalon köyhä lapsuus.

Jännä juttu. Sellaista haastattelua ei olisi voinut olla 1990-luvun Mimmeissä. Minä nimittäin hain Me Naisten kesätoimittajaksi keväällä 1989. Pääsin työhaastatteluun ja vapisin sekä hikosin päätoimittajan huoneessa ja lopputulos oli, että minun sijaani valinta osui kauniiseen, hauraudestaan huolimatta kuningatarmaiseen Asta Leppään. Hän varmasti taisi kosmetiikan. Lisäksi hän tietenkin oli kuin kotonaan lacanien, focaultien, derridoiden ja muiden maailmassa.

(Minulla on sellainen mielikuva, että Asta Leppä pääsi Mimmeihin. Wikipediassa kuitenkin lukee, että hän on työskennellyt Anna-lehdessä vuodet 1989 - 2006. Joka tapauksessa minä en päässyt Me Naisiin, koska habitukseni ei sinne sopinut.)

Koska elimme kukkeimman nuoren aikuisen elämämme aikana, jolloin luokkapolitiikka oli muuttunut identiteettipolitiikaksi, arvelen, että Asta Leppä ei tunnista tai halua tunnustaa omaa sosiaalista vajoamistaan, luokkalaskua. Lähetin Lepän Voittajien varjot – Elämää eriarvoisten tasavallassa -kirjan eteenpäin, sillä siitä puuttui jotain. Ikään kuin Asta Leppä olisi katsonut ulkopuolelta ja samalla hyvin hyvin yläkantista köyhää, alaluokkaista pariskuntaa, joka oli asettunut asumaan hänen alemman keskiluokan rivitaloyhtiöönsä. Pariskunta juopotteli ja poltti tupakkaa.

Olin pitänyt Asta Lepän kuolemakirjasta Sinä et hävinnyt. Luin sen edellisenä kesänä ja seuraavana lasteni isä sitten kuoli. Löysin kirjan itselleni Rautavaaran kirjaston kierrätyksestä, mutten pysty lukemaan sitä uudelleen. Menee ehkä vielä muutama vuosi Leonidin kuolemasta. Elokuussa tulee seitsemän vuotta ja vasta nyt ehkä pystyn olemaan Matin kanssa kunnolla naimisissa. Leonid kuolleenakin on ollut mukana tässä vahvasti, meidän välissämme, se on pakko sanoa.

Minä niin haluaisin kirjoittaa omasta sosiaalisesta vajoamisestani, joka itse asiassa tapahtui rysäyksellä lokakuussa 1991. Purjehdin silloin Helsingistä kohti ensimmäistä suomalaista avioliittoani työttömäksi Kuopioon. Olin työtön perkele.

En vain vielä ole keksinyt kirjoittamisen tapaa, jolla kuvata niitä hieman alentuvia katseita tai lausahduksia. Niin Pia-pimpula, se on niin sympaattinen, pikku-Pia, looseri, mutta iloinen sellainen, aina niin iloinen.

Tästä olen parin toimittajatutkintolaisopiskeluaikaisen ystävän kanssa koettanut puhua. Olen saanut vastaukseksi, että 1990-luvun alku on niin ahdistavaa aikaa, ettei sitä haluta palauttaa mieliin. Oli ne kaikki pätkätyöt ja silleen. Se oli niin ahdistavaa ja vakipaikoilla toimituksissa ilmapiiri muuttui niin ahdistavaksi, kukaan ei halua profiloitua hankalaksi tyypiksi, äh, mennään jo eteenpäin, mene sinäkin!

Sen jälkeen minä vain unohduin Kuopioon. Minua ei enää muistettu. Ehkä tästä on niin vaikea kirjoittaa, kun kaikki oli niin vaivihkaista. Ja sitä paitsi minusta ei olisi ollut yhtään hankalaa olla työtön toimittajan vaimo. Aika meni mainiosti siinä, kun heräsin kello kymmenen ja sitten piti lukea aamun lehdet kiireettömästi ja sen jälkeen käydä ehkä lenkillä ja sitten valmistaa lounas ja lounaan jälkeen vähän lepäillä, ehkä lueskennella.

Työttömyyslokakuuni 1991 oli yksi elämäni onnellisimpia, sillä myös mies oli työtön. Aika meni mainiosti. Lempiessä. Ja oli ansiosidonnainen työttömyysturva molemmilla. Sittemmin mies sai Savon Sanomista aina uuden pätkän ja työskenteli päätoimittajanakin konsernissa.

Minusta tuli julkityötön - minua haastateltiin johonkin Ylen paikalliseen ohjelmaan, muistan - ja kun en päässyt Kuopion kaupunginteatterin kuiskaajaksi enkä maaseudun sivistysliiton työntekijäksi, menin varasijalta Suomen Demokraattiseen Nuorisoliittoon töihin. Tätä ei olisi pitänyt tehdä, jos toimittajan uraa ajattelee.

Putosin silloin lopullisesti koulutusammattistani. Hallelujah, alkoi vapaa ja ihana 1990-lukuni. Aviomiehelläni oli vakityöpaikka, vakipalkka ja meillä vakivuokra-asunto. Koska minusta ei ollut muuhun työhön kuin toimittajan työhön - järjestötyöhön ei ainakaan - , ryhdyin Kansan Uutisten free aluetoimittajaksi.

Tätä ei saa sanoa. Samaistin itseni työttömiin. Minulla ei ollut työllisten kanssa oikein mitään puhumista. Olin vapaa ja onnellinen. Minua kuitenkin seurasi varmaankin jokin kummallinen haju, stigma, jota en ymmärtänyt. Ei olisi pitänyt antaa paikallis-Ylelle Viikon Onnellinen Työtön -haastattelua.

Uusimmassa Kulttuurivihkoissa on juttu työläiskirjailijoista. Siinä on katkelma Noora Vallinkosken Perno mega citystä. Tekstinpätkässä on kuvaus siitä, kuinka joku pervo ahdistelee lähiötyttöjä kaupungin keskustassa. Kukaan ei puutu asiaan, sillä... "Meissä oli joku lähiöpentujen haju, mikä ne karkotti."

1990-luvulla minun piti rakentaa ystäväpiirini uudelleen, sillä Kuopioon asti toimittajaopiskelijaystävien lämpö ei enää säteillyt. Välissä oli liikaa kilometrejä, mutta varmaan myös kokemusmaailmaero. Tuli se jokin haju, stigma, sitä on vaikea kuvata.

Lepän Sinä et hävinnyt -kuolemakirjassa on muutamassa kohtaa merkkejä siitä, että romaanin puhuja ymmärtää kulkevansa kohti yhteiskunnan pohjaa. Hänen elämänsä pohjakosketus on myös yhteiskunnallinen. Alaluokka koettaa tunkea espoolaisessa vuokra-asunnossa avioeron jälkeen. Lastenvalvojastakin on puhetta.

"Nuo neljä Espoon kuukautta oli hänen elämänsä ensimmäinen pohjakosketus." (Asta Leppä Sinä et hävinnyt s. 197)

Kahden pojan äidistä oli tullut köyhä yksinhuoltaja, jonka luona lasten etäisä kävi viitenä iltana viikossa kertomassa kavereistaan, säpinästä, levyuutuuksista ja hauskoista ulkomaankeikoista. Yksinhuoltaja itse työnsi lastenrattaita vastatuuleen. Satoi räntää, teräviä viimaisia piikkejä, jotka kirjoivat naisen kasvot. Naapuri talutti koiraansa. Sinertävät loskaiset jäljet ilmestyivät pihan poikki miehen ja koiran jälkeen. (Asta Leppä Sinä et hävinnyt s. 196)

Ennen lasten syntymää pariskunta oli istuskennellut hienoissa kahviloissa ja mies oli ostanut naiselle kalliita mozarellavoileipiä. Muistan kansanedustaja Anna Kontulan (vas.) jossain naistenlehtihaastattelussaan kertoneen, kuinka hänen köyhimmässä elämänvaiheessaan kahvilassa käynti oli hänelle yhtä todennäköistä kuin kuumatka ja yksittäinen kirppariostos oli täyttä luksusta.

Kontulan haastattelu osuu jonnekin vuoteen 2011 tai siihen suuntaan. Kukaan ei varmaankaan kykene muistamaan, että oli aika, jolloin köyhyydestä ei oikeasti saanut puhua!

Uusiksi kaikki

Olen tehnyt ystäväpiirin rakennuksen elämässäni niin monta kertaa, etten enää taitaisi jaksaa. Mieluummin opettelen Aito-Lapinlahtelaisen Tavan; kuinka tuijotetaan läpi kylmin ja tunnistamattomin ja tylsämielisin silmin eikä varmasti tervehditä, kun ei tervehditä, se kun maksaa, se on niin kallista se ystävällinen katse ja ystävällinen sana, tervehdys.

Toinen vaihtoehto on painua kyykkyyn hyllyjen väliin. Se minusta on joskus hupaisaa havaita. Mitä sillä on väliä, jos joskus sanoo päivää ihmiselle, jota ei ihan varmasti tunne tai jonka nimen on unohtanut. Mitä se helvetti vieköön haittaa!?!?!?!?

No niin. Tulipas taas. Eilen harjoittelin jälleen kirkonkylällä liikkumista. Psyykkasin itseäni. Enää ei kunnassa ole kunnansihteeriä, joka haukkuu suureen ääneen S-marketin parkkipaikalla. Ei ole, on aivan turvallista ylittää S-marketin parkkipaikka ja aina löytyy ystävällinen Kulinien perhe, jonka myötätuntoinen katse pelastaa. Herrajumala, siitä, kun Lapinlahden kunnansihteeri Matti Sollo haukkui minut S-marketin parkkipaikalla Valion jätevesiputkiasiasta, on jo 18 vuotta. Yksi sukupolvi on jo kasvanut aikuiseksi ja minä edelleen meinaan oksentaa kauhusta S-marketin parkkipaikalla.

Toissapäivänä kun kävi marketissa, tuli kauppaan entinen lukion rehtori,  entinen sivistystoimenjohtaja-hallintojohtaja ja tervehti iloisesti. Katsoi suoraan päin eikä luikkinut nolosti kauppaan. Kyllä tämä tästä. Lapinlahtikin muuttuu.

Pidän mukanani paksua mustaa kirjaa, johon kirjoitan mustalla listallani olevien ihmisten nimet. Sinne tulevat kaikki ne, jotka jättävät minua tervehtimättä. Saatan myös valokuvata joskus sen tylsä- ja vihamielisen aitolapinlahtelaisen katseen ja lähettää Facebookiin.

Heikko saa olla, kunhan on kevyesti heikko eikä ole vihainen

Ensi syksynä Asta Lepältä ilmestyy Sävyttömät sanat - Kun vastakkainasettelut saivat vallan. Ehkä minä en erota sävyjä tai sitten Lepän on vain kirjoitettava heikkoudestakin pakinoiden, jotta profiloituisi hauskana ihmisenä. Katkerahan ei saa olla, ei missään nimessä. Heikko saa olla, jos on samalla hauska.

Esimerkiksi tämä Ylen kolumni on jotenkin kumman kepeästi kirjoitettu aiheesta, josta pitääkin kirjoittaa, mutta! Se on se, kun pitää saada kirjoituksensa myytyä huomennakin, eihän sitä liian vihaisesti saa kirjoittaa:

https://yle.fi/uutiset/3-10766404

Se juuri alkoi ärsyttämään Ulla-Maija Paavilaisen Jokanaisen voimakirjassa. Niin. Toimittajamaista mielestäni on se, että oli aihe mikä tahansa, on pääasia, että kirjoittaja, kolumnisti tunnetaan hauskana ihmisenä. Saa ja pitääkin olla vähän hömelö; kiireessä sitä tulee pistettyä ripsiväriharjalla ihan silmäään, voi voi olenpa minä nyt kerrassaan sympaattinen!

(Se mitä eniten kammoan omassa kirjoittajan menneisyydessäni on kepeä pakinasävy. Kirjailija Matti Pulkkinen siitä minulle sanoi - hellästi ja lempeästi - kun oikoluki hänestä tekemäni henkilöhaastattelun Kansan Uutisiin. Ai, sinä valitsit tällaisen pakinatyylin tähän, Pulkkinen sanoi. Minä valahdin kalpeaksi, herramujee, vaikka en ollut pitkilleen tehnyt rivitoimittajan töitä, olin taas vajonnut syvälle maneeriini.)

Paavilainen neuvoo nimittäin Jokanaisen voimakirjassa, että ikävät tapaukset elämässä tulee muuntaa huvittaviksi. Näin saa hauskan ihmisen maineen ja uutta itsetuntoa. Jep, jep! Totisesti, totisesti, kirjoittaja lausuu kategorisen imperatiivin: Juuri tarinastasi kaikki katkeruus, loukkaantuneisuus ja ilkeämielisyys!

Aivan, aivan! Älä ruikuta blogisti. Mitäs et 1990-luvun lamassa ja sen jälkeen pyrkinyt työelämään innokkaammin, sinnikkäämmin, sinähän pidit hauskaa ja nautit siitä, että olit jäänyt työelämän ulkopuolelle!

Lisäksi se lihavuus, mistä alunperin piti kirjoittaa! Unohduin lukemaan Asta Lepän Sinä et hävinnyt -kirjaa

Olin aivan varma, että Jokanaisen voimakirjassa Paavilainen kirjoittaa näin: "20-vuotias ylipainoinen nainen on vielä söpö. 50-vuotiaana hänellä on inhottava ja irstas niskapoimu."

Ei se ihan noin suoraviivaisen vihamielistä lihavia ihmisiä kohtaan ollut. Muistini oikaisi. Sinulle luodussa minäkertoja kuvailee vastenmielisen lihavaa ystävätärtä Beritiä: ”Tiedän, miltä Berit näyttää alastomana: lihaa leviää holtittomasti joka puolelle, kainaloihin, häpykummun ylle, polviin. selässä on monta tukevaa lenkkiä vierekkäin, niskassa paksu kyhmy, josta voisi vaikka pudistella.”

Jokanaisen voimakirjassa loppupuolella tuli kiteytys: "Ylipainoinen 20-vuotias saattaa näyttää vielä söpöltä. Ylipainoista 30-vuotiasta voidaan vielä kuvailla adjektiiveilla upea ja komea. Ylipainoista 40-vuotiasta kukaan ei kutsu enää söpöksi. Ylipainoinen 50-vuotias on jo sairastunut.” (Ulla-Maija Paavilainen, Hanki elämä! Jokanaisen voimakirja, s. 209)

Niin. 60-vuotias ylipainoinen nainen on Paavilaisen diagnoosin mukaan varmaankin kuollut.

Vaikka Jokanaisen voimakirja on nimenomaan ylemmän keskiluokan naisen voimakirja, pidin siitä toisellakin lukemalla sivulle 209 asti. Sivu 209 läimäisi naamalle kuin märkä rätti. Ensimmäisellä ja vielä toisellakin lukemalla.

Siitä vielä huomautan, että Jokanaisen voimakirjan kirjoittaja kehottaa panemaan ihan ranttaliksi elämässä. Ja älkää luulkokaan, että pitää käydä naida napsaisemassa lasten alakouluopettajan aviomiestä jossain terveyskeskuksen fysioterapiauima-altaalla, vaan ylemmän keskiluokan nainen repäisee ostamalla esasaarisleobardinkuvioiset rintaliivit tai vaaleanpunaisen espressokeittimen!

Joo, rohkeasti vain tytöt!

Minä muuten eilen repäisin. Otin kirjahyllystä punaiset korkokengät, semmoiset mussukkakengät, joiden kärjissä on aivan vastustamaton punainen rusetti, minulla oli avioliittomme alkuaikoina parit aika timmit mustat korkkarit ja toiset toimivat aika pitkään apuvälineenä, eivät siis fetissinä, vaan ihan niin kuin puujalkojen tapaan meikäläisen persejalan jatkeina, öhöm, mutta sitten tytöt ottivat korkokenkäni prinsessaleikkeihinsä ja ne tulivat kävellyiksi myttyyn, eilen puin ylleni punaiset liehuvat housut ja mustan puseron sekä boleron ja jalkaani panin punaiset korkkarit. Tukkaani en päästänyt vapaaksi, sillä se oli aamun pesusta vielä märkä, ajelin pitkin kirkonkylää pyörällä, sillä korkokengillä ei voi kävellä, mutta niillä voi ajaa pyörää, jonka satula on aviomiehen jalkoja varten nostettu.

Ajoin ensin kirjastoon ja sitten Luovaan Puuhun, jossa yhdessä hihitimme korkkareilleni. Minulla oli hilpeä olo ja join kukkateetä, siis sellaista teetä, jossa ensin odotetaan, että kukka aukeaa. Ja fetapiirakkaa ja salaattia söin.

Kun sitten kerroin Matille, että olin herrastellut kylällä korkokengät jalassa - en sentään meikannut eikä tukka ollut auki - ihan niin en repäissyt - ja kerroin, että oliln saanut osakseni tylsämielistä töllötystä, niin kaipasin silloin Seppoa, joka olisi tullut sisään kaupan portista ja halannut koko iloisen olemuksensa voimautuksella - Matti mietti vähän aikaa ja virkkoi: Jos ne oli ne sun korkokengät, jotka aiheuttivat tuijotuksen - nojoo, lienee ollut kylän anafylaktinen šokki.

Ärtz, minähän periaatteessa ihan pidin Ulla-Maija Paavilaisen Jokanaisen voimakirjasta. Etenkin Paavilaisen kuvauksensa särmäättisestä äidistään ja voimalliseta anopistaan olivat koskettavia. En voinut sitä paitsi kuvitellakaan, että Me Naisten päätoimittaja, joka oli kammoittavimpia hienostorouvia, joita olin vuoteen 1989 mennessä tavannut, olikin lapsuudessaan odottanut aamuisin vanhempiaan navetalta.

Kirjoitan näin happamasti Jokanaisen voimakirjasta sen vuoksi, että en ole sen kohderyhmää. En ole sellaista tuloluokkaa, joka repäisee ostamalla espressokeittimiä. Ei se siis mikään jokanaisen voimakirja ole, vaan ylemmän keskiluokan trimmatun naisen pieni hui kun ollaan vähän rohkeita -kirjanen.

Tänään julkaisen Jani Huovisen vuonna 2016 kirjoittaman runon runoilijoista, runossa esiintyy Anna Ahmatova, josta loppujen lopuksi huomasin, että en pidä yhtä vähän kuin Marina Tsvetajevasta. Anna Ahmatova ei välittänyt olla äiti pojalleen, minusta sellainen on ... hmmmm itsekästä, toki tunnustaa täytyy, että olisin varmasti ollut hyvin annaahmatovamainen, jos olisin saanut tytöt ensimmäisessä avioliitossani:

Runoilijat 2016
Ablodit olivat raikuvat
sitä seurasi syvät antipatiat ja kahvikuppineuroosi
antelias Anna hän oli
antoi ja antoi, aina vaan antoi
Anna hän oli nimeltään
vaikka Anna ei sitä osannut sanoa
Anna oli Ahmatova, tai ehkä joku muu
ahmatti Anna, ahmatti Anna! Yleisö huusi
sitä seurasivat raikuvat ablodit ja syvät antipatiat
sekä se kahvikuppineuroosi,
Anna aloitti nimensä aalla, kieli seurasi mukana
sieltä tuli Ahmatova,
tosin hieman ääni väristen,
niin Anna sanoi sen uudestaan ja uudestaan
sieltä seurasi Ahmatova, tosi hieman ääni väristen
ahmattina kieli ahmaisi Annan
ja lisäsi siihen tovan,
sen kahivikuppineuroosin vuoksi,
Anna sanoi sen ääni väristen,
anna anna, hän vain pyysi ja aukaisi suun aurinkoon, mitään ei kuulunut
mutta täällä on meidän Sylvia auringon sisällä!
Anna huusi yhtäkkiä
aurinko aikoi ja aikoi sitä pitkään
kunnes vihdoin sieltä syntyi Sylvia
hehkuvan kuuma runoilija joka poltti auringon runossaan
ja Anna tunsi sen polton
miten Sylvia syntyi
Anna tuli uudestaan ja uudestaan
ja perään vielä ne ahmatit
mutta siihen Ahmatova ei lisännyt enää mitään
mutta koska Edgar ja hänen korostus?
joku kuiskasi yleisöstä
se englantilainen Poe?
ei kun amerikkalainen siis!
niin Edgar tuli sieltä yleisön joukosta
sanoi tyynesti Poen
joku hänelle antoi sen nimen, jos Anna ei sitä antanut
niin joku muu
Anna sitä aavisteli ja huusi Edgar!
Edgar tuli mieleeni ablodien jälkeen!
mutta sitä seurasi yleisön syvät antipatiat
Anna tunsi sen
koska se Ahmatova oli ahmatti ja Sylvia kuumotti niin
Edgar kirjoitti kaiken sen ylös
muisti Annaa runossaan ja lisäsi siihen vielä bel leen
Anna bel leen
Anna aikoi sanoa kaiken sen
mutta ei osannut
koska kahvikuppi tärisi kädessä
ja se Sylvia poltti niin, poltti auringon runossaan
Sylvia Sylvia

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi