Pia Valkonen

Vihreät ja vasemmiston uudistus

Feministinen elinvoimapolitiikka

ke 26.6.2019

Valtakunnassamme on nyt mun unelmahallitus. Toki esimerkiksi hallitusohjelmaa saa arvostella, kuten Must Readin päätoimittaja Anne Moilanen teki eilen.

Jo otsikko herätti minut: ""Antakaa rahaa, saatana!" – Hallitus haluaa nostaa Suomen tasa-arvon kärkimaaksi, mutta 500 turvakotipaikkaan siltä ei löydy rahaa."

Onko nyt niin, että hallitusohjelma tällä kertaa on ympäripyöreä ja epäkonkreettinen ja poliittinen vääntö tulee sitten tapauskohtaisesti? Olenko tulkinnut oikein, että nyt hallituspuolueiden välillä on kuitenkin jonkinlainen luottamus ja tällä kaudella saadaan nähdä oikeata politiikan tekoa? Siis että väännöt ovat rehellisiä vääntöjä. Ja jos jostain hallituskumppanit ovat eri mieltä, he ovat sitä rehellisesti.

SSS-hallitus tai miksi SOS-meiningiksi se sitten menikään oli meille oikeistohegemonian ulkopuolisille silkkaa horroria. Sana soteuudistus sai vatsan kääntymään nurin. Soteuudistuksen tai niin sanotun kuntauudistuksen me vasemman laidan vasemmistolaiset tajusimme valtavaksi julkisen sektorin myyntiorgioiksi jo, kun Paras-lakia koetettiin tuoda kuin käärmettä pyssyyn. Ossi Martikainen (kesk.), vaikken häntä mielelläni kehu, sanoi joskus Lapinlahden terveyskeskuksen vuodeosastoremontin valmistujaisjuhlassa - olisiko ollut vuoden 2004 lopulla, sillä olin silloin vielä Matti ja Liisa -lehden kurimuksessa ei kun palveluksessa, että Paras-hankkeen väestötavoitteet oli vedetty aivan hatusta.

Sittemmin kunnostauduin Vasemmistoliiton sähköpostipohjaisessa kuntaryhmässä hiostamaan palkallista puoluesatraappia, jonka puolue oli asettanut valvomaan, että me pienten kuntien puolestapuhujat emme pääsisi liikaa tekemisiin keskenämme, vaatimalla erilaisia tutkimuksia kuntien tehokkuudesta ja silleen.

Palkallinen puoluesatraappi pääkonttorilta äsähti minulle, ettei tässä nyt mitään tutkimuksia ehdi meille etsiä. Olisi naurattanut, jos ei olisi itkettänyt; lievä stalinistinen meininki - tyyppi sai työstään ihan rahallista korvausta niin kuin palkkaa eikä käsittänyt, että hänen olisi tullut tehdä niin kuin luottamushenkilöt määräävät.

Silloin kun puolueen uskollinen vapaaehtoissoturi käskee palkollisen googlata vaiks Kaks-sivuilta parit tuktimukset, palkollinen googlaa. Varmaan näin on kaikkialla muualla paitsi kymmenen vuoden takaisessa Vasemmistoliitossa.

Käsittääkseni entisessä Neuvostoliitossa etenkin Stalinin aikaan puoluetyöntekijät olivat kaikkea muuta kuin kansan palveluksessa. Eivät tainneet edes olla puolueen kenttäväen käytettävissä.

Jos jokin on täysin absurdia, on se, että viime keväänä kookosmuksen kukkaistyttönä, ts. palkallisena vaalipiikana, puolueen pääkonttorilta palkattu työntekijä ihan asiakseen soitti minulle. Siis palkkahenkilö soitti, hoiti päivämääräasian, jota kysyin, ensin kirjoittamalla minulle päivämäärät sähköpostiin ja sitten vielä soitti ja selitti asian. Olin aivan älikällä lyöty.

Mikä muuten on ällikkä? Ällikkä on murresana, joka merkitsee hämmästynyttä ihmistä, jonka äly on tilapäisesti lakannut toimimasta.

https://yle.fi/uutiset/3-6508827

Toinen asia, joka täysin sai minut kummastumaan, on se, että kokoosmuspuolueen aluetyöntekijä Eeva Perki-Latvaniemi ei ollut ainoastaan kuningatar piiritoimistossa, mitä hän tietenkin myös oli, uljas kun on luontojaan, tämä ei ole vittuilua, mutta hän kokosi kalentereita, kävi kampanja-avajaisissa ja jotenkin oli .... mukana varmaan koko palkkansa edestä.

Aluekehitys ja feministinen elinvoimapolitiikka

Minä sitten etsin itse erilaisia tutkimuksia graduja ja väikkäreitä Vasemmistoliiton sähköpostipohjaiseen kuntaryhmään. Tulos siitä oli, että seuraavan puoluekokouksen jälkeiseen kuntaryhmään pääsi hakemuksen perusteella. Minä tein hakemuksen ja esittelin siinä suoran demokratian käytännön hankkeitani Lapinlahden vammaisneuvostossa. Minua ei valittu. Ylä-Savosta valittiin emeritus kansanedustaja Iivo Polvi (vas. dino). Sen koommin ei koko kuntaryhmästä sitten mitään kuulunutkaan. Turhaan jäin odottelemaan Iivo Polven veret seisauttavia kuntademokratiaideoita.

Ah, miten turhauduin siihen, että puoluekoneisto jauhaa tuusan paskaksi kaikki ne, jotka eivät ole perverssillä tavalla kiinnostuneet byrokratian pyörittämisestä an sich.  .. tästä kohtaa poistin tekstiä to 27.6.2019.... Ah ja kaikki ovat sitten stressaantuneita, väsyneitä ja loppuun palaneita. Politiikan teko ei missään nimessä saa olla hauskaa.

Nooh (työväen)talo elää tavallaan ja vieraat kulkevat ajallaan. Ajautuvat muihin puolueisiin tai koko systeemin ulkopuolelle. Minä löysin itseni Feminstisestä puolueesta ja hihittelen välillä itsekseni Ylä-Savon yhteisen maaseutulautakunnan kokouksessa sitä, että taidan olla maailmanhistorian ensimmäinen ja ehkä viimeinen suomalainen maaseutulautakunnan jäsen, joka tulee Feministisestä puolueesta.

Kuntauudistus ja kuntakoko olivat Vasemmistoliiton kuntaryhmään imuroimieni tutkimusten mukaan huomattavasti monimutkaisempia kuvioita - kuntalaisten demokratiasta puhumattakaan. Toivottavasti muuten joku tässä hallituksessa muistaa sellaisen asian kuin lähidemokratia.

Tietenkin ymmärrän sen, kun kunnioittamani kookosmuslainen Ari Isopoussu lainasi Osmo Soininvaaraa, joka koetti yhdistellä kuntia muun muassa lapsuuteni Päijät-Hämeessä, että 20 000 asukasta muodostaa tarpeeksi ison väestövakuutusjärjestelmän. Tarpeeksi suuren väestön avulla kertyy tarpeeksi verotuloja.

Mutta niin. Kun me suomalaiset emme esimerikiksi täällä Itä-Suomessa asu kiltisti 20 000 asukkaan ryppäissä. Länsimaisen demokratian ja vapaan markkinatalouden, johon vihreät esimerkiksi niin myönteisesti suhtautuvat, ideaaliin eivät ilmeisesti kuulu väestönsiirrot.

Minä mietin vieläkin Kuopion alueen kauppakamarin meille tarjoamaa aluekehitysalustusta. Voi että sentään, otin feministisen elinvoimapolitiikan kehittäjän Timo Aron puheet esille muun muassa sunnuntaina Lapinlahden lentokentällä, kun Matti ryhtyi harjoittelemaan lentolaskeutumisia sivutuulessa. Paras sivutuuli ehti tyyntyä, kun minä kyselin romutalosta ja Myllykosken ukin paikasta lentokenttäpeltojen omistajalta, joka usein sauvakävelee pitkin Saviahontietä. Pääsimme keskustelussa kohtaan Pohjois-Karjala.

Suomen kymmenestä köyhimmästä kunnasta on kuusi Pohjois-Karjalassa. Köyhin on Rautavaara ja minä juuri rakastan Rautavaaraa. Koetin kymmenen vuotta sitten saada aikaan Vasemmistoliitossa Pelastakaa edes Rautavaara -liikkeen. En saanut siihen mukaan edes rautavaaralaisia itseään.

Tässä köyhimysten häpeälista vuoden 2014 Iltalehden sivuilta: 1. Rautavaara, 2. Rääkkylä, 3. Lieksa, 4. Juuka, 5. Kaavi, 6. Valtimo, 7. Vesanto, 8. Nurmes, 9. Kuhmoinen, 10. Ilomantsi.

Juhannuksena lensimme Matin kanssa Lieksa-Nurmeksen lentokentälle syömään eväitä. Viekijärven metsästysseuralla on lentokentän laidassa kekseliäs laavu. Sinne mahtuu isompikin porukka paistamaan makkaraa.

Kaikkein absurdeinta oli se, että laskeuduimme kentälle, jota ympäröivät koskemattomat korvet. Minä pystyin vain toistelemaan, eikö täällä todellakaan asu ketään. Ei ketään kilometrien säteellä.

Sitten lentokentälle kurvaa musta Mersu. Mersusta purskahtaa ulos iloinen nuorten 20 - 30-vuotiaiden ihmisten joukko. Kolme nuorista oli sisaruksia Pielaveden Lampaanjärveltä. Heiltä sain tietää, että Lampaanjärven koululla asunut taiteilija Aarne Salokannel on pari vuotta sitten kuollut. Kävimme Ollilan Alpon ja muistaakseni mukana oli myös veli Arto kanssa Aarnen luona kylässä Lampaanjärven koululla 1990-luvulla ennen kuin tyttäreni olivat syntyneet.

Nuoret olivat menossa juhannustansseihin ja lentokentän ympärys oli yhden nuorista metsästysmaastoja. Tämä nuori mies oli Kuopiosta ja juuri ostanut Lieksasta tyttöystävänsä tai avopuolisonsa tai tulevan vaimonsa kanssa kesämökin vuosimallia 1979 metsästysreissumajaksi. Nuori vaimoke, yksi lampaanjärveläisistä sisaruksista, oli innoissaan.

Kerroin, että Paula-isosiskon ja Villensä Juuan Vihtasuon residenssi meni myös Kuopiossa asuvan nuoren miehen metsästyspientilaksi. Tämä on selkeästi vastavirta.

Autioituvien alueiden yksi tulevaisuuden näky on eränkäynnissä. Tästähän kirjoittaa kauno- ja reseptikirjallisesti Maaseudun Tulevaisuuden kolumnisti Pekka Ervasti. Lähetin hänen kirjansa Paska reissu, mutta tulipa syötyä kummipojan äidille. Kirja vilahti taas silmäkulmassa, kun kävin IIsalmen Suomalaisessa kirjakaupassa maanantaina. Ostin norjalaisen Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei. Jos jossain välissä ehdin, kirjoitan vastineen Lykken kirjan pohjalta Image-lehden juttuun ikäerosta parisuhteessa. Ervastin kaunoklrjallinen erä- ja ruokakirja taitaa olla jo alennusmyynnissä. Pitänee käydä nappaamassa mukaan. Saan jo ilmaispokkarin, kun saan vielä yhden leiman pokkaripassiini.

Niin. Autioituvien seutujen on erätulevaisuus. Kummipojan perhe asuu Pielaveden Kyyhkyskylällä. Kummipoika harrastaa kalastusta ja varmaan erästystäkin vielä, kun vähän kasvaa. Ja minä voisin vallan hyvin olla Matin kanssa riistan- ja metsänhoitotöissä. Haravoimassa metsiä. Me olisimme hyvä hiilinieluhoitajapariskunta. Voisimme lennellä Ikaruksella laskemassa vaikka hirviä tai karhuja. Olen minä ilmasta pari hirveä nähnytkin.

Paavo Suuri ja uudistuksen hedelmät

Paavo Arhinmäen (vas. ent. pj.) näin vilaukselta televisiossa nyt hallitusneuvottelujen aikaan ja kuulin tämän tokaisevan, että hän uudisti puolueen. Niin uudisti. Se on pakko myöntää. Li Andersson (pj.) tuli sitten prinsessana ja korjasi potin. Mutta se hänelle suotakoon. Li Andersson on vain niin pirun hyvä! Luonnollinen jopa räkäkännissä keltalehtien nettilehtikuvissa! Ihan oikeasti. Li on symppis juopuneena ja rakastuneena ja vaikka minä polyamoorikkona (näinkin olen hänestä kuullut sanottavan.).

Se vain, että ennen kuin Paavo Arhinmäen aloittama vasemmistoliittouudistus on Ylä-Savossa asti, olen minä maannut tuhkana Puumalan hautausmaalla jo vuosia, arvelen.

Merkinnän otsikossa lupasin kirjoittaa jotain vihreistäkin. Toissapäivänä kopioin Must Readista Erkka Lehtolan tekemästä Lasse Miettis-jutusta siipaleen, Lasse Miettinen on vihreiden puoluesihteeri:

“Meillähän on valtavan kestävä kenttä”, antaa Miettinen tunnustusta. Kentällä ei ollut kokemusta, että puolue olisi kriisissä. Ehdokashankinta ja muu valmistautuminen vaaleihin jatkuivat keskeytyksettä."

Jotenkin on mukavaa ajatella, että ei niillä puheenjohtajilla nyt niin suuri merkitys kansanliikemäisissä puolueissa ole - minusta puolueet voivat vallan hyvin kutistua ja laajeta ameebamaisesti vaaliorganisaation tavoin. Massatiedotusvälineet ne tekevät puoluejohtajista draamaa kasvattaakseen lukija- ja klikkausmääriään, mutta kuka enää muodostaa mielipiteensä yksisuuntaisten tiedotusvälineiden pohjalta?

Uudistuva työelämä

Sana kurimus luikerteli tuonne ylös kohtaan minä ja jeremdiadini Savon Mediat Oyj:n paikallislehdissä, että ihan rehellisesti puhuen - säännöllinen työelämä lomineen ja säännöllisine työaikoineen on aina paennut ulottuviltani, mutta! Ei semmoinen ole minua varten joka tapauksessa. Kirjoittaminen ensimmäisellä elämäkertakirjoittamisen kurssilla, johon osallistuin, tyssäsi kertakaikkisesti syksyyn 2000 - jouduin silloin neljäksi vuodeksi työhön, jossa oli työaika ja lomat. Ihan hirveää. Toki ottaisin vieläkin ne lomat, mutta säännöllinen työaika - ei kiitos, mistä vitusta sitä tietää, huvittaako katsoa jonkun työkaverin naamaa kello 8.30 huomenna tai yliylihuomenna. Takana voi olla huono yö, jolloin ensimmäinen ajatus herätessä on, että kuolenko tänään sydämentykytykseen vai tapanko jonkun ohimennen vain pikaistuksissani.

Jos tästä merkinnästä ei tunnu saavan mitään selvää, syy on siinä, että aloitin Peter Handken Intohimoisesta sienestäjästä. Pakko kopioida sanasta sanaan esseekirjan sivu 20 tähän, se on yhtä polveilevaa lausetta, olisi mukava ajatella, miten sivun pituinen lause toimii saksan kielellä:

"Oli miten oli, hän lähti metsän reunaa kohti kuin jokin aarteenetsijä, erikoinen sellainen, vaikka hän sitten siellä pelkästään - sillä tavoin näen hänet nyt edessäni tässä kirjoituspöydän ääressä - istuu jukuripäänä, joka muuttuu aina vain jääräpäisemmäksi, koko iltapäivän, tuijottaa puhumattomana, raapii välistä hiusrajaansa, puhaltaa nopeasti voikukan haivenpallon, mikä synnyttää lehtien rapinan kanssa täysin sopimattoman surisevan äänen, pikemminkin riitasoinnun, aivan kuin lehmän pieraisun, kunnes hän yksinomaan hytisee, tuskin mistään liikutuksesta saati sitten järkytyksestä johtuen. vaan ilmiselvästi siitä, että häntä ajan myötä, nyt ennen hämärän tuloa, alkaa palella ja viluttaa. ja lopulta hän saapastelee, mukanaan näkymätön aarre, takaisin kotiin, jossa hän sitten tiuskaisee äidilleen, joka jo siihen aikaan pelkäsi jatkuvasti poikansa katoamista ja joka nyt uskaltaa lausua lempeän moitteen, vaikka pojan oli aivan pakko käydä - se vanhempien olisi pitänyt aavistaqa ilman, että hänen itsensä kuului selittää sitä heille - erikoisessa aarteenetsintätehtävässään."

Olipas polvelua se! Nyt menen keittiöön keittämään aviomiehelleni kahvia. Sitten kirjoitan liuskan luovan kirjoittamisen tehtävää. Ei voi tehdä muuta, sillä palkkarahat eivät vielä ole saapuneet firman tilille.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi