Pia Valkonen

Kuoharit I – III sivuosaromaanihenkilön näkökulmasta

 la 15.6.2019

Senaatti ei ole maksanut laskua eräpäivänä. Joten en voi tehdä mitään. Voin vain levitoida koneen äärellä ja miettiä luovan kirjoittamisen kurssin lopputehtävää. Sitä varten olen tämän viikkoa lukenut lähdeaineistoja. Kerrankin meinasin tehdä niin kuin pitää. Luen ensin lähdeaineiston ja suunnittelen kirjoitukseni etukäteen.

Nyt alkaa myös olla vuorokausirytmi kohdallaan. Eilen vammaisneuvoston työrukkasen Luova Puu -palaverin jälkeen nukuin kuin tukki monta tuntia niin, että en herännyt edes Iisalmen naisyrittäjien terassille. Semmoinen olisi ollut tarjolla. Koska ahdisti olla kotona, ajoimme Annan kanssa Pielavedelle spontaanille Laivuri-pizzalle. Tuli hyvä olo siitä ja yönkin nukuin rauhallisesti. Pielavesi auttaa aina. Siellä asuvat minulle tärkeät ihmiset: Kati, Susanna ja Raija. Eilen lähtö Pielavedelle tapahtui kuitenkin niin äkisti - Nerkoon kohdalla teimme pikapäätöksen ja ajoimme Itikan ohitse, että en ehtinyt hälyttää ketään tärkeää kanssamme pizzalle. En tosin olisi ehtinyt kertoa tai kuulla edes kuulumisia, sillä saman tien ajoimme Itikan ohitse K-Sittariin ostamaan leipää, pyykkiaineitta, saippuaa ja pensasmustikoita.

Kirjoitimme ennen iltapäivän kauneusuniani persupalvelulautakunnalle lausunnon kuljetuspalveluista ja kerrankin noudatin saamiani oppeja. Työnohjauskoulutuksessa saimme neuvon, miten annetaan rakentavaa palautetta hampurilaismallilla. Semmoista vilpittömästi rakentavaa. Ensin kehutaan, sitten sanotaan ... jos jos vielä... ja lopuksi taas kehutaan. Ei se valehtelua tai hämäystä välttämättä ole.

Vanajalinnan-koulutusjakso oli hyvä. Kirjoitan ehkä siitä vielä. Aluksi tympi. Tympi etukäteen monen viikon ajan. Koulutusjakso katkaisi hyvän kirjoitusputkeni, mutta ehkä ilman sitä en olisi keksinyt, että minunhan pitää kirjoittaa tietokirja, jonka julkaisen netissä.

Tietokirjan nimi on Minä ja Matti Pulkkinen. Siis nimenomaan Minä, Minä, Minä, MINÄ ja ehkä vähän Matti Pulkkinen. Kirja kertoisi tietenkin ihanasta minusta ja siitä, että Matti Pulkkisen elämäkerrasta ei minun voimini tullut mitään.

Tähän kohtaan lähetän tietokirjoittamisen oppimistehtävään sisältyvän asiantuntija-artikkelin Jouni Tossavaisen Kuohareista ja menen pesemään hampaani:

Kuka Jouni Tossavaista oikein kuohitsee?

Jouni Tossavaisen Kuoharit I – III piti ilmestyä kolmena erillisenä kirjana. Alkuperäisen kustantajan kanssa oli kuitenkin jotain hämminkiä ja niin osat ilmestyivät yhtenä paksuna kirjana Ntamolta syksyllä 2018.

Kuohareiden kannessa on kuva kirjailija Matti Pulkkisesta piiputtelemassa Mukkulan kirjailijakokouksessa sekä kuva Eino Säisän saarimökistä. Saarimökin kuva voisi vallan hyvin olla Pulkkisen kirjailijatoverittareltaan Liisa Laukkariselta ostamasta torpasta Lapinlahden Peltomäen koulun vastapäätä. Niin samanlainen mökkerö oli Pulkkisellakin vuosikymmenet.

Kuvan etualalla on sammalen pehmeäksi päällystämä saunan penkki. Voi miltei tuntea, miten märkä sammal mossahtaa, jos siihen sattuu vahingossa istahtamaan, ja miten kosteus tunkeutuu housuntakamuksen läpi pyllykankulle.

Kuvan saunan penkillä ei ole ollut istujia vuosikymmeniin.

Kuohareiden kannessa on myös hilpeät nuoren miehen kasvot. Se on kirjailija Tossavaisen isä, lehtimyyjä ja sianporsaiden salvuri, kuohari.

Kirjailija Tossavaisen isäsuhde on hankala, mutta se ei ole niin kammoa täynnä kuin Karl Ove Knausgårdilla. Kirjailija Tossavaisen äiti kuoli, kun esikoinen oli 18-vuotias. Esikoinen halusi pois kotoa ja oli samaan aikaan huolissaan pikku siskostaan, jota mummo koetti välillä käännyttää Jehovan todistajaksi tai jehovalaiseksi, kuten kirjailija itse sanoo. Maailma veti puoleensa ja toisaalta suretti jättää sisko isän ja tämän uuden Raakelin kanssa. Tosin ”Uusi Raakel”, joka tuli tutun Anjan, tuulensuojan, tilalle ei oikeastaan ollut uusi. Ensimmäisen kerran ”Uusi Raakel” ja isä olivat tavanneet 1950-luvun alussa, kun Raakel oli tullut koululle toiseksi, epäpäteväksi opettajaksi. Raakel oli varmaan suurin piirtein samanikäinen kuin kirjailijan Pauli-isä, vuonna 1932 syntynyt.

Mielenkiintoista on, että Tossavaisen romaaneihin pääsin sisälle vasta pimeänä syksynä 2009, kun luin Koulun. Koulun kyydissä pysyin. Eskimobaarissa putoilin kärryiltä. Putoilin, mutta taistelin sen sankarillisesti loppuun. Istuin Kuopion Männistön torin laidalle parkkeeraamassani autossa juuri ennen kuin menin haastattelemaan sen kirjoittajaa. Ajattelin, että pakko tämä on lukea loppuun ja hyvä, että luin. Kirjailija testasi sitä haastattelun aikana.

Kun Jouni Tossavainen aloitti bloginsa Kuva ja sana, hän kutsui minut sitä lukemaan. En ymmärtänyt silloin tuon taivaallista internetistä ja niin Tossavaisen piti luoda minulle oma gmail-sähköpostiosoite. Se helpotti blogiin pääsyä tai ehkä jopa oli tuohon aikaan edellytys blogin lukemiselle. Muistan kirjoittaneeni Tossavaiselle uudesta sähköpostiosoitteestani, että meinaan kuoria hänet niin kuin sipulin.

Olen aina kokenut, että Jouni Tossavainen on kuin sipuli tai pikemminkin järvisimpukka. Lymyilee pohjassa ja suojautuu tiiviisti ytimensä ympärille. Avautuu vain pakottamalla. Tai kuorimalla. Tai suattaahan hän olla myös jokirapu, joka etenee peruuttamalla.

Koulu oli Tossavaisen ensimmäinen romaani, josta jotain ymmärsin. Ovatko Kuohareiden hahmot jo Koulussa? Kuka on romaanissa Pauli Tossavainen - Janneko, joka etsi koskematonta neitsyttä ja joka pääsi palvelutalosta kahdeksan vuotta aiemmin kuolleen vaimonsa viereen? Mitä Tossavainen koetti Kouluun piilottaa tai mistä hän itse asiassa fiktion suojassa kirjoitti?

Joka tapauksessa aivan lopussa Kuohareita, joka on ykkös- ja kakkososiltaan pääosin kirjallisten isien kirja, Tossavainen nostaa seinälle omat kuvansa. Kolmasosan alussa on translitteroituna pojan ja isän käymä keskustelu kuoharin toimesta. Sen jälkeen mennään Vihta-Paavoon, joka on minulla kyllä hyllyssä, mutta jota en ole edes avannut. Jotenkin oli sellainen kutina, että Vihta-Paavo on maailmasta, joka ei minussa resonoi. Minua kun eivät 1700-luvun ukonköriläät kiinnosta, mutta 1900- ja 2000-luvun taitteen kirjailijat kyllä. Kirjailijat kiinnostavat henkilöinä, ihmisinä, miehinä, aviomiehinä. Eivät tekstuurina,

Mielenkiintoista on, että romaanin takakannessa Kari Levola mainitsee, että Tossavainen ei lukeudu kirjailijoihin, jotka kirjoittavat samaa teosta läpi tuotantonsa. Toki Levolakin lisää, että ainakaan ulkoisesti. Nyt vasta hoksasin, että hyvänen aika – Vihta-Paavohan on ollut naisten mies. Takakansiteksti sanoo, että ilman kopsakkaa Liisa-vaimoa talonpoika ja runoilija Vihta-Paavo ei saata elää, vaikka kylällä puhuvat Kolmen Liisan Vihtajärvestä ja yhdestä varaliisasta. Vihta-Paavo on kuitenkin niin arkaaista tekstiä kalevalaisine alkusoinnutuksineen – kanteleen kieltä kynnen kulmalla värkätä – että en minä sitä ihan vähässä kummassa lukene.

Kuohareiden kakkososan lopussa on päiväkirjamainen selvitys kesästä 1979. Kummallista, tai sitten tämä on hämärää ja tarkoituksella hämäävää Tossavaista ihtiään, että osio Kesä 1979 alkaa lokakuun 30. päivästä. Siinä kirjailija on tullut käymään lapsuudenkodissaan Tervon Saarismäellä. Maatalous on talosta sekä paljolti koko seudultakin loppunut. Tekstistä ei yhdeltä lukemalta eikä toiseltakaan käy ilmi, mitkä osiot on kirjoitettu vuonna 2018 ja mitkä osiot ovat vuodelta 1979. Onko tämä nyt suora juonne tulevaisuuden blogikirjoituksiin, että päiväkirjamerkinnät etenevät jatkossa uusin päällimmäisenä?

Päiväkirja on aloittelevan toimittajan ja urheiluvalmennettavan päiväkirja. Siksi varmaan luin sen ensin huonosti ja hyppelehtien. Ärsyynnyin lyyrisistä polveiluista, kuten ”…jäinen pinta uuden Adidaksen alla pitää yhtä huonosti kuin eilen, lipsuu niin kuin koko pitkä syksy.” Tekee mieli pohjoiseteläkarjalaisena alkaa kirkua, että saatanan savolaiset, miksi ei voi sanoa suoraan, että juoksukenkä lipsuu jäisellä tiellä.

Ensin lukija houkutellaan luulemaan, että juoksija ei liukastele ja sitten vedetään matto jalkojen alta. Juoksija onkin alituiseen ollut vaarassa kaatua. Sydänalassa muljahtelee jatkuvasti, kun Tossavaista lukee. Ei tiedä, missä kohtaa on hämäystä.

Päiväkirjanomaisissa selostuksissa kirjailijan tulevaa tuulensuojaa puhutellaan sinuksi. ”… istuit kivelle, jonka vierestä noppasin kieloja valmiiksi, ennen kuin avasit tuliaispaketin...".

Päiväkirjaosuudessa on mukana on tuulensuojan kirje ”mun omalle siellä Savossa! ”. Kirjeessään tuleva vaimo mainitsee tuliaispaketin kyproslaisen maljakon ja iloitsee, että hänen omallaan on juokseminen. Jos juoksemista ei olisi, ei olisi pakotietä. Tulevalta tuulensuojalta vaadittaisiin enemmän. "Mä tunnen, etten ole mikään kovin monitahoinen ihminen niin kauhulla ajattelen sitä, jos lopettaisit. Sillä mä tiedän, etten pystyisi sitä korvaamaan.”

Kuohareiden avioliittoromaaniosuudessa tulee esille nuoruuden epävarmuus. Yllä olevasta saattaa päätellä, että vaikka on ikävä, ei nuori nainen ole täysillä mukana. Hän valmistelee omaansa siellä Savossa bänkseihin. Tuleva kirjailija lukee kirjettä oikein ja ajattelee, että voi ottaa yhteyttä lukioaikaiseen ihastukseen Marjoon, vaikka on tyttöystävä, sillä piruko sitä tietää, onko huomenna.

Tuleva tuulensuoja aavistaa, että häneltä odotetaan liikaa. Hänen omansa huomaa, että kun tyttöystävä pääsee tiedotusoppia lukemaan, hän putoaa kyydistä - juoksipa kuinka lujaa tahansa. Tai pääsee liikuntatieteelliseen toisessa kaupungissa. Jossain häämöttää Markku, koripalloilija, pitkä mies, jonka kanssa tuleva tuulensuoja kävi syventäviä keskusteluja.

Voi kuinka selkäpiitä karmivaa, niin totta, niin totta ja tunnistettavaa! Ja mitä tekee tuleva kirjailija päiväkirjamerkinnöissään. Kirjoittaa kaikesta muusta, mistä pitäisi. Kirjeessään rakastetulle takaisin oma Savossa on epävarmuuttaan etupäässä tyly. Ikävä on, kerran mainitsee, ei auta valokuvakaan.

Kuoharit I – III olisi pitänyt lukea yksi osa kerrallaan. Olisi pitänyt kirjoittaa ensin ykkösosasta, sitten kakkosesta ja lopuksi vasta kolmosesta. Romaanissa on ihan liikaa kaikkea kerralla. Se on kirja isähahmokirjailijoista, avioliitosta, juoksemisesta, nuoruuden epävarmuudesta, savon kielestä ja olen siellä minäkin aviomieheni Matin kanssa sivulla 35: ”Kumpiko eksytti toistaan Peterin (Rüfenacht) ja Liisan (Laukkarinen) suhteessa? Sekin selvisi yhtä vähän kuin Matin (Pulkkinen) ja Vuokon (Rissanen) ja Matin (Valkonen) ja Pian (minä!!!!) eksytykset.”

On hauska olla romaanissa. Olen sivulla 35 ja parissa kohtaa muuallakin Kuohareiden ykkösosan alkupäässä sen takia, koska satuin asumaan samalle paikkakunnalle, jossa kirjailija Matti Pulkkinen eli viimeiset vuosikymmenensä. Sitä mukaa, kun luin Kuohareita lähettelin tekstiviestejä klovni-runoilija Esko Laitiselle. Hänen tehtävänsä Kuohareissa oli todistaa hetkeä, jolloin tuleva kirjailija oli housut kintuissa tulevassa tuulensuojassaan ensi kertaa kiinni. Se tapahtui Haapaveden opiston asuntolassa.

Koska klovni-runoilija ei vastannut, luulin tämän suistuneen ryyppyyseen. En tarkalleen tiedä, oliko kyseessä juomiskausi vai jumittunut kännykkä, mutta vasta kuukausi myöhemmin tuli kiukkuinen viesti: ”Mikä ihmeen Kuoharit?” Klovni-runoilija luki Tossavaisen autofiktiivisimmän romaanin vasta sen ilmestymistä seuraavana keväänä.

Luin romaanin yhtä putkeen varmaankin siksi, että halusin tietää, pääsinkö osaksi Tossavaisen elämää aikaisemmin. Kuten edellä hoksasin, omaelämäkerrallinen osuus Kuohareista etenee peruuttamalla, kuten blogit, kunnes lopussa ollaan nykyhetkessä.

En valitettavasti ollut, vaikka se, kuinka ensi kertaa näin tulevan kirjailija Jouni Tossavaisen, on piirtynyt verkkokalvolleni lähtemättömästi.

Se oli kuuma kesä 1988. Otin Lapin Kansan toimituksen isoimman ja hienoimman auton, sillä pienimmällä ja näppärimmällä tykkäsi ajaa valokuvaaja Pekka Aho. Hän ei voinut sietää minua, suulasta etelän pillua, joka vielä kaiken lisäksi kiroili juttumatkoilla kuin turkkilainen.

Minä inhosin isoa autoa ja pelkäsin ruttaavani sen ensiperuutuksella, mutta pelkäsin vaikutusvaltaisen valokuvaajamestarin varpaille astumista. Olinhan niillä tanssinut tietämättäni alkukesästä jo niin, että kumpikaan valokuvaaja Ahoista – ei sen enempää isä-Matti kuin poika-Pekka suostunut lähtemään kanssani juttukeikoille.

Siitä muuten alkoi valokuvaavan toimittajan urani. Tulin siihen tulokseen, että työskentelen parhaiten yksin. Ja mieluiten yksin. Oikeastaan en kaipaa toimitukseen edes siivoojaa. Mieluummin siivoan itse ja olen senkin ajan yksin.

Tosiasiassa olin tyrmistynyt siitä, että yhteenkään ihmiseen Rovaniemellä ei purrut itäsuomalainen välittömyyteni, joka alkoi juttukeikka juttukeikalta yhä enemmän purkautua hysteerisenä pälpätyksenä. Huomasin pelkääväni vaitonaisia, salaperäisiä ihmisiä. Mitä enemmän pelkäsin, sitä enemmän pälpätin ja sitä rasittavammaksi minut koettiin ja sitä enemmän pelkäsin ja pulputin.

Otin ison Lapin Kansan toimituksen auton ja kuulin jälkeenpäin kuitenkin valokuvaajien hakut. Isoimman auton se tyär otti. Autoilin iloissani vapaudesta ja itsenäisestä yksinäisyydestäni läpi Pudasjärven ja monta muutakin pitäjää takalasissa vilahti. Kajaanissa odotti Kaukametsän kulttuuriseminaari. Asuin yksin hienossa hotellissa, jonka läheisyydessä kulttuuripalatsi oli ja on vieläkin. Seminaaripalatsin lehdistöhuoneeseen tuli Savon Sanoien legendaarinen kulttuuritoimittaja Jouni Tossavainen, josta Tampereen yliopiston alakuppilassa toimittajatutkintolaisten keskuudessa huhuttiin, että tämä voisi vallan hyvin olla urheilutoimittajakin.

Tuijotin savolaista ihmettä kerrankin vaiti. Samalla olin ihmeissäni. Kulttuuri- ja urheilutoimittaja näytti eteläpohjalaiselta painijalta. Minä en elävän legendan silmissä näyttänyt miltään, sillä hän ei huomannut lehdistöhuoneessa ketään itsensä ympäriltä.

Ja sitten legenda menee kirjoittamaan Kuohareissa, että vaan kehenpä naisen puoleen – tässä kohtaa kertomaa Kansan Raamattuseuran seurakuntasisareen - en ollut ihastunut. Vai niin.

Legendan sain sitten käymään useaan otteeseen Lapinlahdelle Matti Pulkkisen varjolla. Tossavainen kävi Pulkkisen luona kylässä ja käytin Pulkkista Tossavaisen luona kylässä. Kaikki muut olivat Pulkkisen tämän viimeisinä vuosina hyljänneet, mutta Tossavainen ei. Pulkkinen on hänen nuoruutensa idoli. Kun Pulkkinen kuoli, Tossavaisen avulla sain yhteyden Pulkkisen aktiivikauden kirjailijatovereihin, Simo Hämäläiseen, Keijo Siekkiseen ja Matti Pajulaan. Vuosi Pulkkisen kuoleman jälkeen kirjailijatoverit tulivat Pulkkisen muistoseminaariin ja siellä puhelimeni osoitteistoon tallensin klovni-Tatun, runoilija Esko Laitisen, Tossavaisen nuoruudentoverin, puhelinnumeron. Ehkä oli syksy 2013 ja Lapinlahden Aikataika, kun Esko palautti toveri Tossavaiselleen vanhan kirjoituskoneen, joka hänellä oli ollut lainassa muutaman vuosikymmenen ajan.

Aikataika-tapahtumassa kirjailija Tossavainen esitteli lyyristä lyhytproosaansa Kesäpäivä. Kesäpäivä on kirjallinen kokeilu tekstistä, joka vie eteenpäin ilman yhtään persoonamuodossa olevaa teonsanaa. Teksti etenee kuin hyökkäysvaunu, mutta jokin jäi mieleni pohjalle kaivertelemaan, Kesäpäivä on äitikirja ja jotain särää, särinää on Tossavaisen äidin ja isän välissä. Kysyinkin kirjailijatilaisuuden päätteeksi, milloin Tossavaiselta ilmestyy isäkirja.

Vastaukseksi tuli tossavaismaista mutinaa.

Kuoharit I – III alkaa kohtaamisella Matti Pulkkisen kanssa. Olen useasti puhunut Tossavaiselle Matti Pulkkisen elämäkerran kirjoittamisesta. Voi olla, että Pulkkisesta ei sen enempää kuin Kuohareiden alussa on, näillä tiedoin olekaan kirjoitettavissa. Pulkkinen on itse sanonut Matti ja Liisa -lehden toimittajalle Katri Viitaniemelle, että kaikki hänestä löytyy hänen tuotannostaan. Pulkkinenhan ensimmäisenä kirjoitti postmodernia autofiktiota.

Pulkkisen elämäkertaan mahdollisuudet ovat entisvaimolla Vuokko Rissasella. Jostain kumman syystä kukaan ei uskalla hänelle soittaa. Ehkä sen vuoksi, että muistotilaisuuden alla Vuokko Rissanen soitteli Lapinlahden kuntaa, kirjastoa, seurakuntaa ja kirjailija Simo Hämäläistä myöten kaikki ja pelästytti sekä meidät, kunnan että seurakunnan. Ainoat, jota Vuokko Rissanen ei saanut järkähtämään, olivat Simo Hämäläinen ja Liisa Laukkarinen.

Pulkkisen haudalle ei saanut mennä, kuului käsky. Me muut olimme kuuliaisia Lapinlahden hautausmaalla, mutta Liisa Laukkarinen ei. Hän tempaisi viinipullosta törröttävät horsmansa muualle haudattujen muistomerkiltä ja sanoi minulle käskevästi kuin vääpeli: ”Nyt näytät meille, missä Pulkkisen hauta on!” Minua pelotti, että salama halkaisee, mutta mitään ei tapahtunut. Temppelin esirippu ei revennyt eikä naivistitaiteilija, Pulkkisen juomakaveri, Mikko Valtonen, vajonnut hautausmaan aidan viereen kuolleena maahan, vaikka oli koko kummallisen seremonian ajan lojunut sen näköisenä, että bentsodiatsepiiniannoksen vaikutus on lakkaamassa ja kohta tulee vieroituskouristus ja kuolema.

Jouni Tossavaisen blogissa on tilaisuudesta kuvia. Minä näytän niissä kovin pontevalta ja lihavalta, mitä toki olenkin. Näytin itseltäni.

Suomen kirjallisuuden seuran arkistossa on vain yksi postikortti Pulkkisen aineistokokoelmassa. Sen Pulkkinen on lähettänyt iisalmelaiselle kirjailijatoverille Eino Säisälle. Jouni Tossavainen on toisen kirjallisen isähahmonsa tavoin saari-ihmisiä. Kuohareiden kakkososa koostuu Eino Säisän saaresta, jonka lähiveteen Säisä hukkui 30. lokakuuta 1988, kun teki matkaa mantereelle.

Eino Säisän kuolema lokakuisessa hyisessä mustanpuhuvassa vedessä tuntuu niin pahalta ajatella, että en kunnolla voinut lukea Kuohareiden kakkososaa. Sen mitä luin, tuntui siltä kuin olisin vaeltanut loputtomasti Unto Koistisen maalauksessa Kuhilaspelto.

Kuohareiden kannen kuvassa kirjailijan isä pitelee mukia ja hymyilee leveästi. Isä teki Tervon Saarismäen pientilallisena vaikka mitä perheen elannoksi. Kuohitsi sianporsaita, kuten kirjailijan pappa, ja myi puhelimessa lehtiä. Kirjailijalla on kuvaus siitä, kuinka isä tekee työtä. Kyllä sitä hyvällä tuulella pysyy, kun tilauslistojen kaverina odotti muutama lusikallinen sokeria, kuumaa vettä ja puoli lasillista kirkasta kilisevän lusikan kanssa.

Pojan oli isäänsä vaikea työmiehenä pitää. ”Mistä se työmies tulee? Milloin sinä teet työtä? Istut vaan puhelimessa.”

Jouni Tossavainen ei mainitse Matti Mäkelää kirjallisena isähahmonaan. Ehkä Matti Mäkelä on siihen liian suora pohjalainen, suora kuin puhelinpylväs, sanovat venäläiset hieman väheksyen. Mäkelä kirjoitti Helsingin Sanomissa analyysin Kuohareista. (HS 22.12.2019)

Mäkelä mainitsee vistohkoon sävyyn, että autofiktio on muotitermi ja Kuohareiden kolmas osa on romaanin autofiktiivisin. Eteläpohjalaisena Mäkelä kiinnittää huomiota Tossavaisen savon kieleen. Savon kieli houkuttaa kirjoittamaan assosiatiivista proosaa. Assosiatiivinen proosa tarkoittaa polveikkaita lauseita, joissa syy- ja seuraussuhteet katoavat loppupään rajoittavien tai laventavien määreiden alle. Sekavuus on savonkielisen maailmankuvan olennainen osa tai voihan se olla niinkin, että Mäkelästä - selkeiden syy- ja seuraussuhteiden maailmasta tulleena - vain tuntuu sekavalta.

Avioliittoromaani-Kuohareissa Tossavainen kuvaa vaimoaan, puhuttelee sinä-muodossa, päivittelee sitä, että on ollut huono aviomies, Marita-vaimo on kestänyt sankarillisesti Tossavaisen tinkimishalua, punnerruksia ja tempauksia sekä kuohareiltaan periytynyttä juopottelutyyliä. Koska kirjailija ajatteli vain omaa vapauttaan jäämällä vaimon palkalla vapaaksi kirjailijaksi 2000-luvun alussa, hän korvaa sitä lopulta muuttamalla vaimon työn takia Espooseen. Lopulta, jos oikein Kuohareiden julkkareissa ymmärsin, pariskunta oli palannut Kuopioon. Suhde näytti seesteiseltä.

Kuohareiden viimeisellä sivulla Tossavainen kirjoittaa: ”Minulle minän sanominen on ollut liikaa.”

Voi näitä savolaisia 1950-luvulla tai aikaisemmin syntyneitä! Heillä on elinikäiset avioliitot tai ainakin sellaisen ihanteet ja vaikea vapautua häpeästä. Lisäksi he häpeävät meitä minäminäilijöitä, jotka ripustamme nolot juttumme sensuuritta nettiin – faceen, instagramiin, blogeihin ja mitä niitä nyt onkaan.

Me emme taida tulla aikuisiksi. Taidamme jäädä ikuisiksi kolmivuotiaiksi: Minä haluan, minä tahdon, minäminäminä.

Syntyikö esikoinen, Jouni, Anjan ja Palin perheeseen jo valmiiksi aikuisena? Onko Tossavaisen koko ajan oltava niin pirun isovelimäinen ja syyllisyydentuntoinen? Missä on raivo? Missä on viha? Kummallisen samanlaisia, jotenkin viattomia ja vihattomia, laskelmoimattomia, omien ajatustensa kiemuraisiin sokkeloihin sotkeutuvia, olette te, kummatkin savolaiskirjailijat – Teppo Kulmala ja Jouni Tossavainen.

Suloisia olette, pus, pus!

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi