Ihana vanha mies

Blogianalyysi

ma 3.6.2019

Ei tässä ehdi mitään. Hermostuttavaa. Julkaisen tämän tietokirjoittamisen blogianalyysiosion.

Rakastan kirjailija Hannu Mäkelän blogia Vanha mies mutisee, koska kirjailija, vanha mies, uskaltaa kirjoittaa nyxästään täydellisen ja nolon sentimentalian vallassa, että Hän on paras eikä kirjailijasta olisi mihinkään ilman omaa Lyygiaansa.

”Hän on ihana, ainoa, oma, laisensa;
ainutlaatuinen, vertaansa vailla;
paras, täysin omaa luokkaansa…”
(https://www.hannumakela.com/2019/04/29/millainen-mina-olen-ja-millainen-han/)

Toukokuisten kukkasten täyttämässä merkinnässä Mäkelä mainitsee Joel Lehtosen runon Lyygiasta ja lisää itse: ”Siksi minäkin tiedän yhä varmemmin, että ilman omaa Lyygiaani ei minulla mitään olisi.” Lyygiasta en tiennyt mitään tätä ennen. Pakko oli ottaa selvää.

Erilaisten kirjallisuusblogien avulla käy ilmi, että Lyygia esiintyy Joel Lehtosen novellissa Muttisen onni ja runossa, joka löytyy novellista Kuolleet omenapuut. Lyygia on todellinen hahmo, Joel Lehtosen epäsäätyinen, hierojatar-susiparivaimo, jolla on kaiken lisäksi entisestä suhteesta avioton lapsi. Lehtonen taluttaa Lyygiansa, Lydia Thomassonin, työmiehen tyttären, vihille vasta viiden avoliittovuoden jälkeen ja sitten uskaltaa erakoitua.

Lyygiasta on blogissa Kirjastonhoitajan mietteitä maailman menoista ja tuloista kirjoittanut, että Lyygian ja Aapeli Muttisen suhde on vakaalla, mutta kuitenkin hataralla pohjalla. Kirjailija Mäkelä lähettelee blogissaan uudesta rakkaudesta silloin tällöin tunteentäysiä lauseita, mutta taustalla väreilee pienoinen alakulo: ”Kaksin on parempi katsoa luontoa ja elää siinä kuin yksin. Mutta toki jokaisella on oma elämänsä ja oma tiensä. Ketään tässä maailmassa ei voi pakottaa, opastaa tai sitten neuvoa miten elää ikään kuin oikein: jokaisen ihmisen – jos se suinkin on olosuhteista johtuen mahdollista – täytyy itse lopulta aina valita miten olla ja minne kulkea.” (Juuri nyt on kesä 19.5.2019)

Hannu Mäkelä on feminiininen kaunosielu eikä häpeä sitä. Hän valokuvaa kukkia ja lumihärmän peittämiä maisemia. Hän on juuri saanut julkaistua kirjan Jeanne D´Archista. Pidän Mäkelän blogista äärettömän paljon senkin vuoksi, että hän kirjoittaa merkintöjä joskus monta kertaa viikossa. Pitäisin varmasti mimosanherkän kirjailija-runoilija Jouni Tossavaisenkin blogista paljon enemmän, jos en aina välillä unohtaisi, että tällä mitään blogia onkaan. Hän kirjoittaa ani harvoin.

Sitä paitsi Tossavainen on niin toimittajaa jopa kaunokirjallisissa teksteissään. Hän pelkää yli kaiken aiheuttavansa nolostusta. Niinpä Tossavaisen rakkauselämästä ei saa lukemalla tolkkua. Toveri Tossavainen ei todellakaan tuuleta pikku housujaan talon pihalla pyykkinarulla. Hän pesee likapyykkinsä kotinsa seinien sisällä. Tai mistäpä minä tiedän. Jospa toveri Tossavaisella ei ole likapyykkiä lainkaan.

Olemme toveri Tossavaisenkin kanssa miettineet sitä, mikä sai kirjailija Matti Pulkkisen entisvaimon Vuokko Rissasen vihamieliseksi. Aivan kuin aviopuolisot olisivat olleet toistensa pahimmat viholliset. Mitä jos Vuokko Rissasella oli syynsä siihen? Hänen miehensä alkoholisoitui ja eikä aviomies tuonut esille sen enempää Romaanihenkilön kuolemassa tai Ehdotuksessa rakkausromaaniksi sitä, että oli jollain Afrikan-reissullaan pyrkimässä suomalaisen kehitysaputyöntekijättären sänkyyn. Varmaankin alkoholilla oli osuutta asiaan. Tämän aviomiehelleni Matti Valkoselle kertoi keväällä 2017 muudan rakennusliikkeemme asiakas, kehitysaputyöntekijä, jonka sänkyyn kirjailija oli pyrkäisemässä. Teimme asiakkaalle korjaussuunnitelman isosta talosta Kanta-Hämeessä, yhteystiedot löytyvät meiltä kotoa, jos elämäkertureita kiinnostaa.

Löysin Hannu Mäkelän blogin, kun olin lukenut Eeva-lehdestä hänen venäläisen vaimonsa kuolleen. Muistaakseni jutussa sanottiin jotain kirjailijan blogista. Joka tapauksessa googlailin ja osuin blogiin Vanha mies mutisee.

Hannu Mäkelän tiesin Herra Huu –miehenä ja lastenkirjailijana, sillä isäni oli jouluna 1977 ostanut minulle lahjaksi kirjan Hevonen, joka hukkasi silmälasinsa. Meillä kotona vallitsi pellervolainen maaseudun sivistystahto, vaikka yhteiskunnalliselta asemaltaan äidin ja isän olisi pitänyt olla SMP-läisiä ja isältä tuli joululahjaksi kirja aina siihen asti, kunnes olin omassa huushollissani ja isä alkoi ostaa minulle laadukkaita ja värikkäitä pussilakanoita. Aina, kun lajittelen aviomieheni sukkia, muistelen isän minulle ostamaa parivuoteen pussilakanasettiä – siinä oli kaksi pussilakanaa ja tyynyliinaa kuvioituna Rakkautta on –kuosilla. Love is.. –sarjaa oli postikorteissa, pikku kirjasissa, sisustustauluissa ja niin – pussilakanoissa. Googlasin Loveis + comics ja pääsin wikipedia-sivuille, joissa kerrotaan, että sarjakuvahahmot ovat uusiseelantilaisen Kim Casalin. Hän loi sarjakuvahahmot 1960-luvulla tulevalle miehelleen Robert Casalille. Olen laatinut ihan itse Kim Casalin hengessä – hän synnytti aviomiehelleen lapsen kuusitoista kuukautta aviomiehen kuoleman jälkeen tämän jäädytetyn sperman avulla tehdystä keinohedelmöityksestä – Rakkautta on –runon:

Rakkautta on … poimia hänen sukkansa lattialta.
… viedä ne pyykkikoriin
… pyykätä, pyykätä, pyykätä
… vaikka olisin minä mieluummin pyykännyt
hänen lapsensa pyykkiä minussa

Olin kuitenkin jouluna 1977 jo 12-vuotias ja luin pääasiassa ihan oikeita hevoskirjoja. Hevonen, joka hukkasi silmälasinsa oli minulle silloin liian lapsellinen ja se on minulta vieläkin lukematta enkä ole lukenut sitä jostain syystä omille tyttärillenikään. Ehkä kirja pitää lukea minun nyt itse, sillä se kertoo hevosesta, joka hengen pitimikseen lukee hevoskirjoja ja lähettelee niistä arvosteluja hevoslehtiin.

Hannu Mäkelän elämänkaarellista kirjaa Isä oli tarjolla Varkauden Portilla halpakirjakaupassa ja vaikka minulla oli hyllyssäni molemmat Mäkelän Eino Leino –kirjat, en tarttunut Mäkelän Isään. Aika vain ei ollut kypsä. Sen sijaan juuri ennen kuin olimme lähdössä perheen yhteiselle ja toistaiseksi viimeiselle koko porukalla tehdylle Turkin-matkalle kesällä 2013, otin kirjastosta matkalukemiseksi Mäkelän Eetu – Matkoja Edouard Uspenskin maailmaan.

Eetu varmaankin kiinnitti huomioni siksi, että olimme tekemässä nykyisen perheeni yhteistä reissua lasteni biologisen isän kuolinrahoilla. Lasteni biologinen venäläinen isä oli kuollut tavalliseen venäläisten miesten kuolinsyyhyn ja koska oli työskennellyt maatalouslomittajana Suomessa seitsemän vuoden ajan, saivat tyttäreni kunnallisten työntekijöiden henkivakuutuksesta huoltokorvausta. Summa oli mukava ja sillä läksimme Alanyaan viikoksi. Isäpuolenkin huolimme mukaan.

Lasteni biologinen isä siteerasi tyttärillemme useasti Uspenskin Fedja-setää, kissaa ja koiraa venäjäksi. Ja tietenkin meillä pyöri aina tarina neuvostoaikaisena animaationa.

Mäkelän Eetu-kirja oli ihana. Jonkin aikaa muistin väärin, että olisin käynyt opiskeluvuotenani Moskovan lähellä Eduard Uspenskin kotitalossa, mutta ei se niin ollut. Rakastettu lastenkirjailija, jonka pikkuruiselle ja pittoreskille kotitalolle Moskovan-opettajamme meidät ulkkuopiskelijat veivät, oli varmaankin Kornei Ivanovitš Tšukovski. Tšukovski oli tuolloin syksyllä 1990 ollut pari vuosikymmentä kuolleena ja hänen Kuntševossa sijaitseva mökkinsä osui retkireitillemme Zagorskiin, ortodoksiseen kaupunkiin. Kaupungin nimi vaihdettiin saman tien Sergijev Posadiksi. Me ehdimme kokea Neuvostoliiton ja Zagorskin, mutta pääosissa retkellä oli jo ortodoksisuus. Kolusimme reissussa Sergei Radonežilaisen vuoden 1345 tienoilla perustama Pyhän kolminaisuuden eli Troitse-Sergijevin luostarin. Luostarissa työskenteli 1300- ja 1400-luvun molemmin puolin ikonimaalari Andrei Rjublov ja minulla on hämärä muistikuva siitä, että olisin Moskovan-opiskeluvuotenani nähnyt kuuluisan Pyhän Kolminaisuuden Ikonin, itsensä Rjublovin maalaaman.

Tyttärilläni oli pienenä katselukirjana englanninkielinen The subjects of Early Russain Icons ja tottahan heille on tuttu pienestä pitäen Tšukovskim Tohtori Kipula, Aibolit. Kun tytöt olivat siinä iässä, että pääosin maistelivat kirjoja suullaan, olimme köyhiä emmekä voineet ostella tytöille kalliita kuvakirjoja. Olimme sen varassa, mitä minulla kirjahyllyssäni oli ja mitä meille sukulaiset Venäjältä lähettivät. Tai mitä suomalaiset kummit suuresta armostaan meille soivat. Tulihan sieltä välillä kirjojakin.

Se, että Hannu Mäkelällä on löytänyt uuden rakkauden, oli luettavissa kirjailijan blogista 17. joulukuuta 2018. Piti vain olla tarkkana. Otsikon Lunta ja unta alla oli hienoisesti lainehtivaa tekstiä siitä, että eletään vuoden pisimpiä öitä, valoa on vähän, mutta lunta jo pikkuisen. Mäkelä lainaa kirjailija Boris Pasternakia, joka lainaa kansanviisautta Жизнь прожить – не поле перейти (Ei eläminen ole vain pelkkää pellon yli kävelyä). Mäkelä kuvaa kännykällään peltoa, jonka sänki hieman paistaa lumen alta ja tulee joen rantaan. Rannassa on laituri, jonka kirjailija rakensi Svetalleen, Valolleen, vaimolleen. Yhden kesän hän sitä ehti käyttää. Merkinnän lopussa on lause: ”Viimeisin unelmista oli kuitenkin ihmeellistä kyllä todellinen ja näkyy sellaisena pysyvän. Sen varassa jaksaa elää.”

Uuteen rakkauteen saattoi olla viittauksia jo aiemminkin, mutta ne piiloutuivat rivien väliin ja runosäkeisiin. Merkinnät pitäisi syksyltä 2018 käydä läpi vieläkin tarkemmin kuin tähän hätään ehdin. Rakkauden saapuminen kirjailijan elämään oli valtava helpotus – minulle lukijallensa -, sillä kirjailijan Sveta-vaimo vain kuoli. Rakkaan ihmisen äkkikuolema on jotenkin niin julmaa ja pahaa, että sitä ei oikeastaan uskalla edes ajatella.

Minun Leonidini sentään teki selväksi jo Suomen-viisumia odotellessaan, ettei aio Suomessa muuta kuin elää vähäsen ja kuolla sitten. Olin pelännyt hänen kuolemaansa 15 vuoden ajan ja kun Kysiltä tuli soitto, ajattelin, että se oli viimeinen pelon aamu.

8. elokuuta 2017 Mäkelä kirjoittaa merkinnän Tshehovia lukiessa. Kirjailija ei ole viitsinyt etsiä tietokoneensa näppäimistöltään hattuässää. Minä teen hattuässän aina sillä tavoin, että googlaan netistä Tšehovin. Nyppäisen erikoismerkin kirjailijan nimestä. Kirjailijan hattuässä käy vaikkapa Kornei Tšukovskista kirjoittamiseen.

Kirjailija ja hänen vaimonsa ovat matkalla Lapissa ja kirjailija oli edellisenä päivänä koettanut kääntää vaimolleen Kirsi Kunnaksen runokäännökseen tehtyä laulua Mistä on pienet tytöt ja pojat tehty. Filologivaimoa ihastuttavat suunnattomasti säkeet “Etanoista, sammakoista, koiran häntätupsukoista. Niistä on pienet pojat tehty.” Mäkelä ei osannut siltä istumalta kääntää häntätupsukoita, vaan käyttää kiertoilmaisua ”Koiran hännänpään hauskoja karvoja”.

Tulevat ihan mieleen omat tulkkaukseni Venäjän ortodoksisen kirkon piirissä.

Riita puhkeaa Jerisjärven mökillä, jota suomalais-venäläinen pariskunta oli alkanut jo kodiksi kutsua. Mäkelän käännökset eivät tyydyttäneet Svetaa, joka rakasti yli kaiken Joseph Brodskyn runoja. Niitä Mäkelä ei etenkään venäjäksi tajunnut. Lopulta Mäkelä nostaa kätensä ja puuskahtaa vaimolleen: “Tyi nje ponimajesh poeziju – Sinä et ymmärrä runotta.”

Voin miltei itse tuntea vihan läikähdyksen, joka käy Svetan lävitse. Tuollaisesta lauseesta filologille voi ansaita oman murhansa. Sveta ilmoittaa kylmästi suomalaiselle kirjailija-aviomiehelleen: “Tämähän on kuin Moskovan kirjailijaliiton kokouksessa”.

Svetan ja aviomiehensä riidassa järisevät mannerlaatat. Minä olin valmis siirtämään valtioiden rajoja saadakseni tyttäreni alkuun, saadakseni luokseni lasteni biologisen isän.

Yhteisen Lapin-reissun eloisien kuvausten jälkeen Mäkelä kirjoittaa vielä merkinnän Pentti Saarikoskesta ja joiuista muistellen Lapin-matkaa. 29. elokuuta 2019 Mäkelän blogiin ilmestyy runo Viimeinen viesti. Ja valokuvia sekä teksti (Svetlana Aksjonova 20.11.1962 – 28.8.2017).

Yöllä oli tullut puhelinsoitto: “Sveta umerla. Vsjo. – Sveta on kuollut. Tässä kaikki.”

Minä jouduin vaihtamaan heti puhelimen soittoäänen sen jälkeen, kun Kysiltä ilmoitettiin Leonidin kuolleen. Olimme tyttöjen kanssa illalla olleet isää katsomassa.

Katsoin sinua syvälle silmiisi.
Vedit minua mukaasi.
Kahden tunnin päästä olit kuollut.
Kuolinhetkelläsi istuimme terveyskeskuksessa.
Näytimme lääkärille, kun nuorimmaisella oli taas paha afta.

2. syyskuuta Mäkelän blogissa on merkintä Hauta. Kaikki on jo silloin ohi. Ei mennyt kuin kolme päivää ja Sveta on haudattu. Merkinnässään kirjailija kertoo, että ei muista yhtään perustavaa laatua olevaa riitaa eikä loukkausta. Pariskunta selvitti aina riitansa. Jos ei muuta, kirjailija aloitti laulamisen. Se selvitti riidasta paksua ilmaa. Ja aina kirjailija jaksoi sanoa: “Natshinajem ot natshala – aloittakaamme alusta.”

Vanhan miehen elämänilo on palannut. Uusi rakkaus ja kuolleen aviovaimon tytär Olja ovat tavannut ja tapaaminen meni hyvin. Siitä on merkintä 19. maaliskuuta 2019 otsikolla Kulttuurin kevättä. Ensin kirjailija on Pietarin-tyttärensä kanssa Kiasmassa ja Oodissa ja illalla kirjailijan residenssiin. Lohjalle, tulee käymään Uusi Rakas.

Sitten tuli suuri tulva ja kirjailija kiiruhti pelastamaan venettä jokirannasta. Kevät sai tulla!