Ei ikinä enää!

la 1.6.2019

Sain eilen tietokirjoittamisen tehtäväkokonaisuuteen kuuluvan blogianalyysin valmiiksi ja sen jälkeen olisi pitänyt vielä pykätä oppimispäiväkirja. Aivoni menivät aivan jumiin.

En kyennyt enää muuhun kuin oikolukemaan siihen asti kirjoittamaani, jota olikin kertynyt 29 sivua. Tämän aamua olen jatkanut oikolukkua ja korrehtuurikirjoittamista. Olen myös tapellut erilaisten tallennusmuotojen kanssa. RTF-tekstit eivät enää avaudukaan kaikilla.

Sepä söpöä, sillä osan teksteistäni olin kirjoittanut Libre Officella keittiössä ja osan vanhentuneella Wordillä täällä tuvassa. Kyllä otti aivoon, kun rivit horottavat dokumentissa ihan miten saattuu.

Ja jos jotain vihaan, vihaan viitteiden merkitsemistä. Jokaisella oppialalla on näköjään oma tapansa viitata. MInä en tiedä, minkä oppialan viittausmuotoa tässä käytin, mutta koetin olla edes johdonmukainen.

Deadline olisi ollut eilen, mutta olen itselleni armollinen. Lähetän tekstikimaran huomenna ja värkkään siihen aamulla oppimispäiväkirjan. En tosin vieläkään tiedä, mitä päiväkirjaan kirjoitan, sillä minusta se, mitä kirjoitin, on samalla oppimispäiväkirja.

Yöllä katsoin kaikki Vallan vahtikoirat -sarjan Ylen Areenalla olevat jaksot. Ei ollut tarkoitus. Tarkoituksena oli katsoa vain eilisillan jakso ja säästää loput tuleviin perjantaihin. No, pääsenpäs tulevina perjantaina nukkumaan heti iltauutisten jälkeen, kun koko sarja on nyt katsottuna.

Hyvä oli ja hyytävä. Onnistuin tarkastelemaan myös käsikirjoitusta. Käänteitä riitti ja onneksi myös armollisia suvantokohtia. Pahat eivät olleetkaan yksiselitteisesti pahiksia. Esimerkiksi The Post -lehden päätoimittajasta ensin ajattelin, että siinäpä vasta kylmämulkkunen, Olavi Paavolaisen ja Kalmin, brittiviihdeninkarnaatio, mutta ei se niin ollutkaan.

Päätoimittajan vaimo olikin aloittanut bylsimisvaltataistelun makaamalla miljonäärin kanssa. Tosin ei ihan selvää ollut, kumpi petti ensin, mutta aika suossa eliittipariskunnan suhde oli.

Sarjassa oli myös yhteiskunnallinen ulottuvuus. Pahislehden The Postin kilpailijan, The Heraldin, terävä, mutta yksinäinen toimittajatar, tutkii asiakirjoja ja huomaa, että jossain sikäläisessä sairaalassa oli yht´äkkiä kuolleisuus noussut. Syynä oli se, että siivousyritys oli kilpailutettu ja siivousfirma saattoi painaa hintaa alas sillä, että käytti vain 20-prosenttista pesuliuosta. Halvin hintahan siinä kaiketi oli kriteerinä.

Tutkivat toimittajaryhmä paljasti asian, mutta samalla tuli ongelma. Sairaalan johtaja oli jo korjannut ongelman - tai pakottanut firman korjaamaan - ja potilaita ei kuollut niin paljoa enää. Siitä huolimatta sairaalanjohtaja joutui eroamaan.

Uusliberalistinen kilpailutus on perseestä, sanon minä!

Toinen vaikea kysymys oli siinä, kun The Heraldin toimittaja paljasti hallituksen siunaaman vakoiluohjelman. Vakoiluohjelmalla saattoi saada selville, missä päin suunnitellaan terrori-iskua. Niin. Kaikkihan haluavat, että terrori-iskut ehkäistään, mutta haluammeko sitä, että meitä voidaan vakoilla puhelimen sekä television kautta?

Minä muuten itse jouduin vähän saman ongelman eteen. Olin käymässä ihanassa joenmutkassa, josta minulle on viestitetty, että minulla ei ole sinne mitään asiaa. Ei olekaan. Minä vain haaveilen joenmutkan ostamisesta. En minä sinne haluaisi muuttaa kuin joskus keväällä, jolloin on valoisaa, mutta paikka on niin silmiähivelevän kaunis, etten saa uhkauksista huolimatta pysyttyä sieltä pois.

Paikassa oli riistakamerat ja haaskoja. Kamerat tallensivat, kuinka uutterasti Pimu vaihteli haaskojen paikkaa ja piilotti osan syöteistä. Vaihtoi piilojen paikkaa. Pyry muuten vain mykersi joenrannassa ja juosta hölpötti pellon ympäri.

Yht´äkkiä tajusin, että pellon laidassa on loukkupyydys. Pienpetojen loukkupyynti on käytännössä kielletty 1.5. - 31.7. välisenä aikana. Olin jo soittamassa riistanvartijalle tai paikalliselle metsästysseuralle, että mitäs vittua tämä on. Ja sitten tajusin, että niinhän nyt on koirien kiinnipitoaika ja meidän koirien vapaa myllerrys oli tallennettuna riistakameroihin.

The Heralsin journalistinen linja oli toinen kuin The Postin, mutta The Postilla oli paremmat resurssit. Vallan vahtikoirat-sarjassa oli melkein samanlainen musiikki kuin Doctor Fosterissa. Ja tunnelmakin oli sama.

En enää ikinä koukkuunnu yötä vasten televisiosarjasta. Tänään aivoni eivät ole vain jumissa, vaan myös hiekkaiset.