Pia Valkonen

Papin rouva

ti 28.5.2019

Neljästoista hääpäivä tänään.

Aloitin Juhani Ahon Papin rouvan. Sijoitin tapahtumat Väärnin pappilaan, sillä pienoisromaanin alussa kaikkitietävä kertoja kuvasi pienen niemekkeen mutkassa olevaa söpöä rakennusrykelmään ympäröivine ruishalmeineen niiiin tenhoavasti, että Väärnin maisemat verkkokalvoilleni piirtyivät. Hammasta purren selviydyin kaiho-tenho-vuon lävitse kuin viidakkoseikkailija.

Seis! EI! Kun luin Heikki Turusen Tulilintua, kirjailijan nuoruuden kronikkaa, vuonna 2009, tuntui siltä kuin olisin heilutellut isoa ja leveää veistä viuh, vauh runsaassa ja mehevässä viidakossa. Märkä maa tirsui varpaiden välistä.

Juhani Ahon tekstistä selviytyminen oli erilaista. Otetaan lause: "Hiljaisena, tyynenä ja vähän viileänä iltana tuntui siltä, kuin olisi sen asukkaan pitänyt istua käsi posken varassa, pää alakuloisesti kallellaan, mielessä joku  (po. jokin, blogistin huomautus) salainen, sanaton kaiho." (Valitut teokset, Juhani Aho, 1953, s. 98)

Selviydyin lauseesta kirjoittamalla kirjan marginaaliin: Ei ole todellista! Sanaton kaiho! Prkl, tässä täytyy olla pikkuisen parodiaa. Hienoista vittuilua. Herramujee, Juhani Aho parodioi.

Seuraavalla sivulla melkein puraisin poskihampaani amalgaamit palasiksi raivosta. Joutavan lihavan ja vähän tyhmänpuoleisen pastorin komea nuori rouva, Elli, katsoo itseään peilistä. Ei se ole naisen katse. Se on vittu Juhani Ahon vittu katse. Juhani Aho kirjoittaa seuraavasti: ".... neitseellisen jäntevä vartalo...." Elli ei ole vielä synnyttänyt. Hänellä on neitseellisen jäntevä vartalo ja varmaankin synnyttämättömän naisen synnytyskanavat. Toisin sanoen piukka pillu, vittu, vittu, vittu, kuten varmaankin vaimon pikku siskolla, jota kirjailija bylsi joutohetkinään.

Saatana.

No niin. Olavi Kalm, kas kun ei Kalmakurki, Kylmämulkku, tulee pappilaan vieraaksi ja seuraa kaikenlaista teennäisen latautunutta small talkia. On viipyileviä katseita ja kahahtelevia kesämekkoja. Hatussakin on uusi harso.

On rovastilan nuorta neiti Liinaa ja rovastin mustasukkainen ruustinna. Tämä oli ihan jännä kohta. Nuori Elli ei rakasta pastoriaan, minä muuten aloin novellin edetessä tuntea myötätuntoa hyväntahtoista ja pulleaa aisankannattajaa kohtaan, joka ei voinut millään uskoa vaimonsa olevan ylimielinen hapansitruuna. Elli alkaa uskoutua vanhemmalle papille ja poks, pian vanhempi esimiespappi onkin nuoren Ellin luomoissa. Rovasti jopa peittelee apulaispapin rouvan aina rekeen. Onpa se ihana nainen!

Kaamea haahka, ruustinna, huomaa rovastin ihastuneen ja palauttaa aviomiehen maanpinnalle.

Minä olen lihava apupappi ja minä olen mustasukkainen, hedelmällisen iän ylittänyt ruustinna.

Papin rouva on taitavasti aseteltu. En oikein tavoita, mikä Ellissä on, mikä saa miehet lakoamaan hänen jalkojensa juureen. Ehkä se on salaperäisyys ja juuri neitseellinen jäntevyys. Pidättyvyys, simpukkamaisuus, Elli ei tuulettele pikkuhousujaan julkisesti pihamaalla.

Pienoisromaanissa on myös kirjallisuusviittauksia ja niiden edessä olen aina voimaton. Kaikkitietävä kertoja mainitsee Anna Kareninan ja August Strindbergin.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi