Pia Valkonen

Gerry Birgit Ilvesheimo ja hänen Ilmestyskirjansa

ke 8.5.2019

KIKV1005, tietokirjoittaminen, Oppimistehtävä 2, ryhmä 2, asiantuntijablogi

osio C blogiartikkeli 1(4)

vihkoon käsin la 4.5.2019 ja puhtaaksi ti 7.5.2019

Olimme pitämässä Matti Pulkkisen muistoseuran hallituksen kokousta ennen Lapinlahden Aikataika-tapahtumaa, taiteiden iltaa. Oli syksy 2016. Joku kirjailijavieras meillä Aikataikan kirjastotilaisuudessa taisi olla, muistaakseni silloin kiuruvetinen kirjailija Heidi Jaatinen.

Kun pääsimme kokouksen esityslistan kohtaan muut asiat, ovesta purjehti sisään kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimo. Hän oli synnyinseudullaan ensimmäistä kertaa yli kolmeen vuosikymmeneen. Lapinlahdelta hän oli lähtenyt nimellä Ritva Ruotsalainen. Tuiki tavallinen yläsavolaisnimi putosi pois kirjan selkämyksistä vuonna 1996 ilmestyneen esikoisteoksen Pandoran jälkeen.

Gerry ilmoitti meille, että aikoo tehdä kirjailija Pulkkisen kohuteoksen Romaanihenkilön kuolema pohjalta poikkitaiteellisen performancen, jossa olisi runoja ja japanilaista butotanssia. Me tietenkin ablodeerasimme, sillä meiltä kirjailijan nimikkoseurassa olivat eväät loppuneet jo heti alkuunsa. Ideoita meillä oli, mutta kun Pohjois-Savon taidetoimikunnan palkattu virkahenkilö ei edes tiennyt, kuka on Matti Pulkkinen, saatoimme vain jäädä vääntelemään naamaamme paheksuen palkkakulttuurivirkahenkilön selän takana; rahaa ei tippunut pennin pyörylää.

Kaikkein parasta oli, että Gerry Birgit Ilvesheimo oli itse ajatellut hakea rahoitusta Taiteen Edistämiskeskukselta.

Rahaa saatiin, mutta ei tarpeeksi. TaiKen rahoituksella järjestimme pari tavallista kirjallisuusseminaaria – ensimmäisessä Ilvesheimo ja hänen ystävänsä kirjallisuustutkija ja uskontotieteilijä puhuivat Romaanihenkilön kuolemasta ja me alkuperäiset pulkkisseuralaiset saimme kunnian olla nöyriä kuunteluoppilaita. Pulkkiselämäkerturiksi lupautunut alkuperäisseuralainen Pentti Stranius pääsi kuin pääsikin seminaaripöytään – tutkija kun on. Straniukselle iso kiitos siitä, että muisti meidän perustyön tekijöidenkin olemassaolon.

Meni vuosi pari ja valitsimme Gerry Birgitin Matti Pulkkisen seuran puheenjohtajaksi. Me alkuperäiset siirryimme syrjemmälle, sillä meillä ei kärsivällisyys eivätkä elinvuodet riitä rahoittajien vakuuttelemiseen. Sitä paitsi olen jopa alkanut ajatella, että Gerry Birgitin elämäkertahan se meidän tulee kirjoittaa eikä Matti Pulkkisen.

Aloitin Gerry Birgitin opiskelun romaanista Lykantropia. Jätin kirjan sikseen sivulla 20, jossa kirjailija kuvasi kauniisti hopeista kuuraa raiskatun, tapetun ja jäätyneen tytön häpykarvoissa. Kirja on edelleen hyllyssäni. En jättänyt sitä junaan, kuten joku kirjablogisti kirjailijan itsensä kertoman mukaan kauhistuneena teki. En vain voi lukea Lykantropiaa eteenpäin. En voi.

Häpykarvakohtauksessa purkautuu vihaa – miksi vihaavan katseen kohde on nuori tyttö? Miksi pitää kuvata nimenomaan kaunis tyttö raiskattuna ja häväistynä? Ketä kirjan sisäispuhuja vihaa?

Otin käteeni Ilvesheimon seuraavan romaanin Kuristajaviikunat. Sen takakannessa on ensimmäisenä lause: ”Voisin päästää siskoni päiviltä.”

Tuli takauma. Vihasin Albert Camus´n Sivullista jo 1980-luvun lopulla, kun olin yliopisto-opiskelija. Sivullinen alkaa totaalisella välinpitämättömyydellä: "Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Sain vanhainkodista sähkeen: ´Äiti kuollut. Hautaus huomenna. Osanottomme.´Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen." Kaikki, jotka olivat olevinaan supercool, olivat jatkuvasti eksistentiaaliahdistuksen vallassa. Minulla oli ikävä äitiä, haaveilin prinsessahäistä ja halusin pian synnyttämään vauvoja.

Ajattelin silloin 1980-luvun lopulla, että minun ei tarvitse koskaan lukea Sivullista. Se tuli kuitenkin märkänä rättinä päin naamaa kesäyliopiston kirjallisuuden perusopinnoissa 2010-luvun lopulla. Kun kerta olin Sivullisesta jotenkin selviytynyt, arvelin, että jotain on pakko Gerry Birgit Ilvesheimoltakin lukea. Tuumin, että kuuluu yleissivistykseen tietää, mitä perustamani yhdistyksen puheenjohtaja ajattelee.

Ilmestyskirja on helpommin lähestyttävä. Se alkaa hauskasti kissan ajatuksilla. Kissa on monikerroksinen kuin tuhatlehtitorttu. Se elää vuotta 2126 ja se osaa havainnoida monifokusoivasti ja holistisesti kokonaisuuksia, joita sata vuotta aiemmin elänyt ihminen käsitti vain lineaarisesti. Kissa on ylivertainen, vaikka olisi ehkä sittenkin halunnut itselleen seiväshyppääjän olomuodon. Olisi ainakin saanut lyödä rahoiksi ruumiillaan. Kissa on myös tavallinen kissa ja pitää henkilökuntaa, tosin yhtä vain.

Kun kissa katsoo henkilökuntaansa, se vakuuttuu siitä, että ihminen on typerä olento, jonka evoluutio on jalostanut vain syömiseen, lisääntymiseen ja hengissä pysymiseen. Kohta nauratti minua erityisesti, sillä olin monia armorikkaita vuosia kestäneen hengellissävytteisenkin pohdinnan tuloksena tullut siihen tulokseen, että elämän tarkoitus on elämä itse. Toisesta päästä pannaan sisään kaurapuuroa ja toisesta päästä tulee kakkaa. Jos aineenvaihdunnan välissä pystyy jotain tekemään, kuten lapsia tai työtä, hyvä, mutta elämä sinänsä on pyhä.

Se, miksi meillä on ravintoketju, jäänee minulle ikuiseksi arvoitukseksi. Jos kerta elämä on mielestäni pyhä, miksi syön Pesolan pihvilihaa, jolla on ollut eläessään otsatukka?

Kirjan alku on petollinen ja yhtä aikaa on hyvä, että kirjan alku on hauska. Jollain keinollahan lukija pitää saada vedettyä mukaan tekstiin.

Ilmestyskirjan kissan sisällä on kirjan päähenkilö Christa Sandström, vuosisadasta toiseen sinnittelevä aivo. Kissan rotu on cornish rex ja kirjan loppukiitoksissa mainitaan erikseen Katra ja Sissi, joiden sielunelämään kirjailija on saanut kissanhoitajana tutustua.

Koska minua kiinnostavat enemmän elävät ihmiset ja romaanihenkilöt, joihin voi samaistua, aloin seurata Christa Sandströmiä ja tämän rakastettua Kia Kuusta. Minusta luomuihmisten tavalliset tarinat, joissa syödään, juodaan, naidaan, synnytään, synnytetään, vanhetaan ja kuollaan, ovat paljon kiinnostavampia ja ymmärrettävämpiä kuin kyberhahmot, vaikkakin myönnän, että meillä kotona inhimillistetään esimerkiksi autot. Meillä on JHA eli JuHA ja SRG eli SeRGei. Tyttären Skoda on nuori ja oikukas tyttö, sanon sitä kyllä Skeidaksi, mutta en tarkoita sillä mitään pahaa.

Kirjallisuudessa en ole kuviteltujen maailmoiden, scifin, ystävä. Onneksi Ilmestyskirja kuvaa rakkauden loppumista siten, että aistittavissa on tuska ja kipu. Onneksi romaani ei tarjoile mitään eitunnutämämissäänsamantekevää – promiskuiteetti on pirteää -paskaa, vaikka jossain alaviitteessä olikin maininta pirteästä promiskuiteetin kannattajasta. Vai oliko se nyt niin muodikas polyamoorikko?

Sandströmin ja Kuusen suhteen väljähtyminen ja mustasukkaisuuden kehittyminen oli kuvattu osuvasti ja hyytävästi. Sandström rakastaa Kiaansa. Kian iho oli kuin nurmikuukunen – yhtä valkoinen. Ruumiillisuus on Ilmestyskirjassa muutakin kuin oksetusta ja jäätyneen raadon kimaltelua pakkasessa. Vaikka Kia Kuusi sheivasi, tuntui sänki iltaisin Christa Sandströmin poskea vasten juustoraastimen tavoin. Voiko toisesta ihmisestä hellemmin sanoa?

Kirjan kaikkitietävä kertoja tiesi varoittaa, että pariskunta halusi itselleen elämän, joka loppuisi raha-, luottamus- ja läheisyyspulaan. ”Ei se mitään, jos et sä heti löydä duunia tai teet jotain pätkää.” Se ei ollut totta, huomauttaa kaikkitietävä kertoja, pääkaupungissa vain fakiirien muodostama perhe pystyi elämään yhden ihmisen palkalla. Rakkaustarinalla ei ollut onnellista loppua eikä se väljähtänyt kiistelyyn roskapussien viemisestä. 

Se, kuinka rakkaustarina loppui, oli vähän turhan raflaava, vähempikin olisi riittänyt Sandströmin syrjäytymisen selittämiseksi. Ei Ilvesheimon kirjaa ilman verta ja suolenpätkiä. Ehkä vain on tyydyttävä siihen.

Tarinan päättymisen jälkeen Sandström pitää huolta Kuusen penskasta. Penska on itse asiassa hellä sana, jolla Ylä-Savossa, kirjailija Ilvesheimon kielialueella, koetetaan välttää liika tunteilu. Kaikki tietävät, että penskasta puhuva vanhempi rakastaa lastaan yli kaiken, mutta on liian tuskallista osoittaa sitä suoraan.

Kuusen penskassa, Johannassa, ei ole Sandströmin geenejä, mutta Johanna saa Sandströmiltä meemejä sitäkin enemmän. Johannan isä oli jo aikojen alussa häipynyt Jenkkeihin ja penskan kanssa tuli käytyä Kentucky Fried Chickenissä kunnioittamassa Johannan yhdysvaltalaista kulttuuriperintöä ja samalla tuli salattua se, että ei ollut rahaa syödä kuin pikaruokapaikassa.

Kuvaus Sandströmin elämästä Kia Kuusen jälkeen on paras syrjäytymisen kuvaus, jonka olen lukenut. Kuvauksessa esiintyvät lähiön vaalikampanjateltat. Ensimmäisessä on tarjolla alkupalaksi hernekeittoa, toisessa pääruoaksi makkaraa, kolmannesta tuli haettua kahvit ja neljännestä sai kahvin kaveriksi pullaa.

Vaalit merkitsevät köyhille ihmisille ilmaisia aterioita.

Ensimmäisellä lukukerralla romaani antoi tarkan ihmissuhdekuvauksen ja todenmakuista kertomaa köyhyydestä. Toisella lukukerralla seurasin sitä, mitä tapahtuu Sandström-kissassa ja –kissalle. Noin sata sivua ennen loppua koin, että romaanin kudelma hajosi.

Seuraa apokalyptinen dystopia ja kirja päättyy akselille Helsinki-Murmansk marraskuun jälkipuoliskona 2126. Porukkaa siirtyy paikasta toiseen, etelästä pohjoiseen, mutta onnistuin kadottamaan idean; miksi kaikki tämä kansainvaellus? Kirja lienee luettava useampaan kertaan, jotta havaitsisi, missä kohtaa käänne tapahtui. Ilvesheimo viittaa, että etelässä kaikki on suistunut kaaokseen. Lihaa ei enää ole kaupoissa ja mummoja ryöstetään kadulla ostoskassien vuoksi. Ihmiset ryöstelevät nälkäänsä.

Kirjailija Gerry Ilvesheimon Lapinlahdellakin käväistään, kun puoliksi maksettu auto sammahtaa. Arvelen, että se päätyy meidän talon pihaan, täällähän näitä on muitakin, JuHA ja SeRGei ja Skeida sekä liuta ladoja ja saabeja. Matka jatkuu rautateitse Inariin.

Kirjan lopussa on ruumiiseen sekaantumista ja ihmissyöntiä. Nike, varmaankin satiirinen hahmo, mutta en ymmärrä, missä kohtaa se tarinaan pukkasi, seisoo rautatieasemalla ja jonottaa lippuautomaatille. Alkaa valkoinen syvä uni, jonka jälkeen on uutinen Murmanskin paikallislehdessä.

Ehkä Ilvesheimon Ilmestyskirja on luettava ainakin viisi kertaa ennen kuin se antaa kaikkensa. Ja ehkä sittenkään Ilmestyskirjaa ei tavallisen aineenvaihduttajan yksinkertaisilla luomuaivoilla saa hahmotettua.

Mukava kuriositeetti romaanissa oli Ilvesheimo itse. Hän puikahteli kameraa kantavan toimittajan hahmossa eri puolilla kirjaa ja eri puolilla maailmaa. Hän esiintyi sivullisena ja toisia tarkkailevana.

Ehkä Ilmestyskirja on vieläkin monitasoisempi ja moniulotteisempi kuin Romaanihenkilön kuolema, jota koetin alkuun useaan otteeseen ja joka ei vielä viidennelläkään lukukerralla antautunut lopullisesti tai ammentunut tyhjiin.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi