Pia Valkonen

Katja Ketun Yöperhosen hyvät kohdat

Mika Anttonen Kauppakamarin tilaisuudessa eilen

pe 24.5.2019

Jouduin jättämään Hoijakan villiyrtit eilen väliin, sillä olin päättänyt, että tänään en enää palaa Mia Kankimäen Asioihin, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin. Kirjoitin asiantuntija-artikkeliini kaksi loppukappaletta ja tallensin Kankimäen ihastuttavimman maisemakuvauksen sivunumeron tekstiini.

Tässä sivunumero ja muutenkin vähän korjattu kappale eiliseen tekstiini:

"Samaa voi sanoa Mia Kankimäen omista maisemakuvauksista. Untuvaisen pehmeästä, riisipeltojen keskellä ikuisuuteen jatkuvasta mäntykujasta muodostan oman Japani-kuvani, jossa mäntyjen neulaset piirtyvät sifonkihuivina taivasta vasten. Ei maisemakuvaus ihan noin mennyt sivulla 123, mutta niin sen muistan. Kuvausta lukiessani tunsin silkkisten havunneulasten pyyhkäisevän käsivarsieni ihoa. Kuvaus välittyi tekstistä fyysisenä hipaisuna."

Kun tein lähtöä Hoijakkaan, hoksasin, että Kankimäen Japani-kirja muistuttaa lyhyessä Tokio-kuvauksessa Johannes Ekholmin Rakkaus niikua. Siinä vaiheessa olin jo auttamattomasti pulassa päivän aikatauluineni. Rakkaus niiku oli piiloutunut keittiön uuden kirjahyllyvirityksen uumeniin. Sain uuden Ekholmin kummipoikani sankariäidiltä, kun Maria oli vienyt minun alkuperäiseni Helsinkiin eikä sille oikein löytynyt selkeätä paikkaa yläkerrasta, sillä minulla ei ole muita Ekholmin kirjoja. Graafisen suunnittelun voisin jostain hommata itselleni. Jotenkin.

Meinasin jo soittaa tai whatsapata Marialle siitä, miten SAD6IRL kirjoitetaan. En olisi kuitenkaan saanut tarpeeksi nopeata vastausta, sillä Marialla oli koulupäivä. Itse asiassa SAD6IRL ei kirjoitu noin. Kuutosen tilalla pitäisi olla ysi väärinpäin, mutta minulta semmoinen ei näillä näpyttimillä onnistu.

Tämmöinen (jossain tuolla alla parin kappaleen päässä) teksti tuli Johannes Ekholmin Rakkaus niikusta eiliseen asiantuntija-artikkeliin, kun vihdoin löysin sen keittiöstä piileksimästä. Siellä vieressä oli myös toveri OIva Hevosen minulle tuliaisiksi tuoma Anna-Leena Härkösen Juhannusvieras. Voi olla, että otan Juhannusvieraan mukaan tietokirjoittamisen esseeseeni, joka lähtee alulle ainakin luonnosvaiheessa tänään.

Anna-Leena Härkönen on ikätoverini ja kaikesta kokoomuslaisuudestaan huolimatta (oli ammoin Nykypäivän kolumnisti, en voi antaa sitä hänelle anteeksi millään.) tai ehkä juuri siksi, terävistä terävin keskiluokan kuvaaja. Juhannusvieras alkaa viisikymppisen pariskunnan kuvauksella. Pariskunta tulee päähenkilön luokse suunnittelemaan remonttia. Koti pitää saada uusiksi ja sen jälkeen pariskunta voikin erota.

Kylmäävää. (Niin, minä jo kirjoitan tulevaa tietokirjoittamisen esseetäni tässä, tämä on samalla suunnittelua, putositte jo varmaan kärryiltä, niin niin.)

Tässä Ekholm-lisäykseni Mia Kankimäki -kirjatekstiini:

"Minna Eväsojan Japani-kirja Melkein Geisha tuntuu niin tutkijan kuivakkaalta Mia Kankimäen Shōnagon-kirjaan verrattuna. Kankimäki hapuilee, haahuilee, eksyy ja turhautuu. Tokio-luvussa Kankimäki hylkää kiireessään, hektisyydessään ja väsyksissään jopa välimerkit. Luvusta tulee mieleen Johannes Ekholmin Rakkaus niiku. Ekholm rikkoo kirjassaan kirjoittamisen konventioita. Siinä yhtenä tärkeänä hahmona on päähenkilön, Joonaksen, virtuaalinen ystävä SAD6IRL. Ekholm antaa SAD6IRLin kirjoittaa melkein ilman välimerkkejä ja muutenkin vailla sääntöjä, joskus SAD6IRLillä on pilkku paikoillaan ja joskus ei ja joskus hän kirjoittaa ks niin kuin pitää ja joskus x-kirjaimella.:
´koska taide toimii tulevan maailman piirissä, ja sen
arvo syntyy vallitsevasta järjestelmästä huolimatta,
ei sen ansiosta tai sen palveluksessa.
tai must on pervoo että esim. taiteenedistämiskeskuxella on
tiimi jonka tehtävä on edistää taiteen hyvinvointivaikutuksia.´(Ekholm, Johannes, Rakkaus niiku, s. 126)"

Tässä loppukappaleet Asioita, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin -tekstiin:

"Kirjallisuuspaaviksi kohonnut Tuomas Anhava sanoi Sylvi Kekkosesta, kun tämän teos Amalia oli ilmestynyt, että presidentin rouva oli lahjaton raapustelija. Tämä käy ilmi Johanna Venhon huhtikuussa 2019 ilmestyneestä kirjasta Ensimmäinen nainen. Runoilija Jenni Haukio ei koskaan saavuta asemaa runoilijana, vaikka kuinka hänen runonsa olisivat tenhoavia, hopeanvärisiä ja kauniita. (Pidän niistä ihan hirmuisesti!) Jenni Haukio jäänee kansakunnan muistiin valtakunnan ensimmäisenä naisena, joka synnytti istuvalle presidentille vauvan. Sekin on hyvä! Vauvoja aina tarvitaan. Pehmeitä pyöreitä vauvoja. Jos hänet joskus löydetään runoilijana, hyvä. Ja Sukevan sekä Sonkajärven kirjallisuuspiiriläiset – minä mukaan lukien – pitivät Sylvi Kekkosen Amaliasta kovasti. Se oli taitavaa kerrontaa ja sisälsi aineksia Sylvi ja Urho Kekkosen vaikeasta suhteesta. Amaliallakin oli työteliäs rengistä aviomieheksi kohonnut rakastettu, joka oli muiden naisten mieleen.

Sei Shōnagonissa on jotain samaa. Vasta historia hänet tunnusti."

Iltapäivä Saanassa

Koska en mennyt Hoijakan villiyrttijuttuun, ehdimme Matin kanssa Kuopion Saanaan hyvissä ajoin. Saimme valita paikat ja otimme ensimmäisinä kahvia. Huljakka paikka se Saana. Vähän laitosmainen, mutta jospa se siitä. Juottola tuli mieleen, sillä aulassa olivat näyttävästi esillä vain erilaisten alkojolijuomien hinnat. En ensimmäisenä menisi Saanaan gourmet-elämyksiä etsimään. Pitää siellä kuitenkin syömässä käydä ja tykkäänhän minä Siiskosen leipomonkin suuresta ruokasalistakin - siellä on kömpelöt täyspuiset tuvan pöydät ja puiset möhkäletuolit.

(Arkkitehti Myllys-vainaa oli Restaurointikillan mööttimatkalta palatessa käskenyt Matin painaa kaasua Siiskosen leipomon kohdalla. Kuulema on arkkitehtonisesti hirveä hökötys eikä Reijo Myllynen suvainnut pysähtyä siihen. Voi olla. Matti käytti tiistaina ainakin viisi minuuttia haukkuakseen leipomon takaseinustalla olevaa punaista lämpökeskuksen piippua. Se oli muovinen ja mitä kaikkea. Minusta kaikki Siiskosen leipomossa on söpöä ja parasta on, että se antaa työtä 27:lle eteläsavolaiselle - ja sijaitsee Juvalla ei-taajamassa eikä ole ABC.)

Tosin Siiskosen leipomo on rakentunut leivän ympärille. Saanasta tuli mieleen, että alkoholin. Näin jo sieluni silmin turvonneen keskiluokan, joka notkuu Saanan terassilla pikkupäissään span jälkeen naama punakkana. Yöks. Se oli raivoisan raittiusseuranaisen osuuteni tässä merkinnässä.

Olen valmis muuttamaan mielipiteeni, jos Saanasta saa hyvää ruokaa. Lounastakin on kuulema tarjolla ja se tulee testata Matin kanssa. Annan kanssa pitää mennä tutkimaan muu ruokalista. Toinen perheen herkkuperse on nyt Helsingissä - tai voimmehan lykätä Saanan ruokalistan tutkimisen siihen, kun haen Marian Savoon kesälomalle.

Lupaan olla suopea.

Eero Yrjö-Koskinen Saanassa

Vaikka menin Kuopion Kauppakamarin tilaisuuteen kuuntelemaan ensisijaisesti Mika Anttosta, panin merkille, että toisena pääesiintyjänä oli Keskuskuppakamarin vastuullisuusasiantuntija Eero Yrjö-Koskinen. HÄnet muistan Ydin-lehden vuoden 1989 päätoimittajana ja Suomen luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtajana vuosina 2002 - 2015.

Nyt en ole ihan sataprosenttisen varma tästä. Mielestäni tilasin Ydin-lehteä jo asuessani Tampereella. Täytyy se niin olla. Olin kansainvälisen politiikan sivuainelukija ja Ydin käsitteli rauhan ja konfliktin kysymyksiä. Hah, sen taustalla ovat Sadankomitea ja Suomen Rauhanliitto. Juu, kyllä tilasin sitä. Ehkä vuodesta 1987 alkaen pitkälle 1990-luvun lopulle asti. Tilauksen panin poikki ehkä 2000-luvun alussa, jolloin olimme Leonidin kanssa tosi tiukilla. Piti valita joko lehtitilaukset tai halvin Edam-juusto leivän päälle. Arvelen, että Leonid arvosti enemmän Edamia kuin Ydin-lehteä, vaikka olisi kyllä osannut taikoa leivänpäällyksiä pelkästä raa´asta sipulista tai omenalohkoista.

Minä sitä juustoa halusin.

Mielestäni Eero Yrjö-Koskinen olisi saanut esittää selkeämpää fossiilikapitalismin kritiikkiä, mutta voihan se olla, että sen lauluja laulat, jonka leipää syöt. Olihan sekin jo jotain, että Ydin-lehden entinen päätoimittaja on töissä Keskuskauppakamarissa. Ei kun Keskuskupppppp….

Yrjö-Koskisen slaideista kävi ilmi, että kiire tulee, jos valtioiden pitää irtautua fossiilikapitalismista parin vuosikymmenen aikana. Esimerkiksi Kiinassa näyttää kivihiilen osuus energiantuotannosta olevan edelleen kolme neljännestä. USA:ssa miltei samat osuudet. Saksa se vasta kivihiiliriippuvainen onkin – Saksa tuottaa 80 prosenttia energiastaan kivihiilellä - sillä on päättänyt ajaa alas ydinvoimalansa. Uusiutuvien energioiden osuus Saksassa on kasvussa, mutta toistaiseksi se on vain 14 prosenttia.

(Kiina roikkuu samassa fossiilikapitalistisessa hirressä kuin muutkin, vaikka miten olisi mukamas kommunistinen.)

Mika Anttonen Saanassa

Jouduin kummallisen kärsimättömän happamuuden valtaan kuunnellessani Mika Anttosta. Ensin tähän hyvät asiat Anttosen alustuksesta. Anttonen mainitsi parikin kertaa sanan globaali solidaarisuus ja puhui ihmisistä, jotka tulevat toimeen alle kahdella dollarilla päivässä ja joiden päällimmäinen huoli koko ajan on, mistä saada seuraava ruoka-annos.

YK on määrittänyt äärimmäisen köyhyyden rajaksi alle kaksi dollaria päivässä. Dollarimittaria on wikipedian mukaan arvosteltu siitä, että se uusintaa länsimaista rahakeskeistä elämäntapaa.

Siitä, että globaalikapitalismissa on onnistuttu nostamaan yhä suurempia ihmismääriä äärimmäisestä köyhyydestä, oli puhetta vaalitiimin whatsapp-keskustelussa, kun ostin Helsinkiin mennessäni lauantaina 13. huhtikuuta Thomas Pikettyn 2000-luvun pääoman Varkauden Portilta Kirjakauppa.comista ja lähetin ryhmään kuvan kirjan kannesta. Ostin sunnuntaipaluumatkalla ehdokkaalleni oman Pikettyn Heinolan Kirjakauppa.comista, sillä minusta hänen tulee sietää kapitalismin kritiikkiäkin. Luovutan kirjan hänelle heti, kun saan luettua Adolf Ehrnroothin Ulla Appelsin –muistelmat. Olisipa Ehrnroothin muistelmien toimittaja kuka tahansa muu kuin inha Appelsin. Kirja olisi jo luettu.

Wikipedian mukaan köyhyyttä on pystytty vähentämään radikaalisti Itä-Aasiassa ja Tyynenmeren ympäristössä. Sen sijaan Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa löyhyys sen kun lisääntyy. Siellä väestö myös lisääntyy ja ruoasta saattaa kohta olla todellinen pula.

Parempi kuin dollarimittari köyhyyden mittaamiseksi olisi moniulotteinen köyhyysindeksi (Global MPI, Global Multidimensional Poverty Index). Tässä siivu wikipediaa: ”Ulottuvuuksina arvioidaan koulutusta, terveydentilaa ja elinoloja. …Moniulotteisen köyhyysindeksi korreloi voimakkaasti matalan tulotason ja köyhyyden kanssa. Tämä antaa viitteitä siitä, että julkisten peruspalvelujen saatavuuden parantaminen toisi yhteiskunnalle merkittävää edistystä.”

Olisin niin toivonut, että Mika Anttonen olisi sanonut salilliselle meitä savolaisia kuppakamarilaisia, mitä tehdä. Mehän selvästi kaikki halusimme tehdä jotain. Siksihän me siellä olimme ja kuovimme jaloillamme Saanan ison salin lattiaa into pinkeinä. Jotenkin Anttosen esitys loppua kohti hajosi. Ja lässähti ja ainakin minä tulin kiukkuiseksi.

Hyvä on. Päätän seuraavat asiat ihan itse:

1. Äänestän sellaisen vaihtoehdon puolesta, että lentäminen kielletään niiden kaupunkien välillä, joiden välimatka on luotijunalla vain tunti tai kaksi. Tätä Anttonen oli ehdottanut ja saanut vastauksen, että ei lentämistä voi ihmisiltä kieltää. (Keltähän Anttonen kysyi, Bernerin pölliäiseltäkö?)

2. Vähennämme perheessä lihan syöntiä. Kun syömme lihaa, syömme vain kotimaista, mieluummin ihan lähellä tuotettua. Joka tapauksessa minusta on ihanata, kun Atrian kanasuikalepaketissa on merkitty, mistä kanalasta suikaleet tulevat. Pääosin pongailen eteläpohjalaisia munantuottajia. Suurkanaloita täällä ei taida olla. Minulle on tärkeää, että suomalainen maaseutu säilyy. Sen vuoksi tilaan Maaseudun Tulevaisuutta ja luen Hesaria vain Kuukausiliitteenä sekä satunnaisesti netistä.

3. Koetan liikkua Helsinkiin etupäässä junalla. Jos menen autolla, koetan yhdistää reissuun Paula-siskon kuskuuta Villen sukulaisiin tai muuta logistista, kuten Ylä-Savon subcomandante Marcosin Helsingin-matkailua. Pyrin välttämään sitä, että istun vitostiellä autossani yksin. Poimin mukaan kaikki liftarit ainakin. Liftarit ovat harvinaisuus, mutta aina olen yllättynyt, miten fiksua porukkaa olen kyytiini saanut. Viime kesänä veimme Mehtosen Reetan kanssa venäläisen elokuvamiehen Varkauteen asti, kun en hennonnut ennemmin auton kyydistä häntä päästää. Sain puhua venäjää ja vielä älykkään ja oppineen ihmisen kanssa! Iisalmessa alkutalvesta kuskasin pirkanmaalaista hirsitalon ostajaa. Hän oli siirtämässä hirsimökkiä Iisalmen maaseudulta Hämeeseen ja nukkui yön potentiaalisessa talossaan, oli palaamassa Onnibussilla takaisin kotiin.

4. Osallistun Puumalan Kirjakemmakoille. Siellä on lauantaina 17. elokuuta kaikki hyvät täältä: Heidi J aatinen, Antti Heikkinen ja Jouni Tossavainen. Haluan kerrankin käydä koko repertoaarin perjantaista sunnuntaihin. Asun SeRGeissä, koska vähävaraisella ei kirjakemmakoiden aikaan ole mitään mahdollisuutta majoittua johonkin kaupalliseen majoitusliikkeeseen Puumalassa. Tiedän nuoruusvuosieni perusteella monta paikkaa, johon voin SeRGei-leirini perustaa. En ota SeRGeihini ketään muuta, sillä haluan päättää kaikesta itse ja sitä paitsi – haluan kuorsata rauhassa. Kyydin saa kemmakkaperjantaina aamusella ja sunnuntaina iltapäivällä pois. Ja sillä varauksella, että päätän perjantaiaamuna olla lähtemättä. Lähtö riippuu siitä, olenko riidellyt Matin kanssa vai enkö ole riidellyt. Olenko itkenyt vai nukkunut edellisen yön. Kaikki on mahdollista. Viime kesän ihanin päivä oli, kun ajoin Helsingistä Marian luota mummovauhtia pakulla Puumalaan, majoittauduin aamuyöllä Soropin majoitushuoneeseen ja seuraavana päivänä vain haahuilin kirkonkylällä. Kävelin hautausmaalle pieni koriste-enkeli hyppysissäni ja vein sen Leonidin haudalle. Kävelin hautausmaalla ja etsin äidin Viinu-siskon hautaa. Ilmeisesti olen nähnyt unta, että olen lukenut jostain hautakivestä Josefiina Tiusasesta, mikä hänen sukunimensä sitten kuolleessaan olikaan. Eikä kukaan sinä päivänä vaatinut minulta mitään. En muista, soittiko Matti edes. (Olisihan tuo nyt saanut soittaa ja edes vähän kiinnostua siitä, missä olin.)

5. Rohkaisen muusaani Esko Laitista istuttamaan puita. Runoilija-klovni ja hänen veljensä hakevat kohta 6 000 tainta kylältä ja meinaavat ne kohta istuttaa Ylä-Pitkälle. Osallistun talkoisiin kannustavin tekstiviestein.

Niin. Mika Anttonen. Ärsyynnyin siitä, että Anttosen mielestä tyhmältä kansalta menevät puurot ja vellit sekaisin ja mikrot ja makrot. Puhumattakaan poliittisten päättäjien tyhmyydestä. Sillä lailla. Ajattelin, että tukehtukoon heebo arroganssiinsa ja me vain porskutetaan eteenpäin. Oli oikein virkistävää mennä kuppakamaritilaisuuden jälkeen Iisalmen Yrittäjien ilmaisutaidon koulutukseen, jossa minulle Mehevän yrittäjä myi Pesolan pihvilihasta tehdyn artesaanihampurilaisen ja minä koetin myydä hänelle työnohjausta. En päässyt kahdessa minuutissa edes siihen, mitä myin. Mehevä-mies oli selkeästi minua parempi myyntipuhuja. Yrittäjien puheenjohtajakin vaikutti olevan hyvällä tuulella, mikä oli sangen mukavaa.

Se, mitä Anttonen kertoi, oli mielenkiintoista. Kunhan vain ei välittänyt siitä, että tyypille tunnuimme olevan yhdentekeviä me, hänen kuulijansa. Ymmärsin, että raakaöljyssä on paljon jakeita, joille vain ei ole vaihtoehtoja. Jos maapallolla ylipäätänsä halutaan lentää. Ilmeisesti sitten halutaan. Lentäkää vain niin pitkään, kun rahaa riittää. Me, joilla rahaa ei ole, emme lennä. Tai korkeintaan lennän joskus parikymmentä minuuttia aviomiehen kyydissä Lapinlahden Heinäahon lentokentältä Korpisen päälle ja takaisin.

Sitä paitsi pelastaakseen avioliittomme Matti alkoi ideoida reppureissua junalla Moskovan kautta Venetsiaan ja takaisin. Niin tekivät taideopiskelijat taannoin. Matti katsoi telkkarista reissusta dokkarin. Meillä on kaksi Norjasta kesällä 2005 ostettua erärinkkaakin avioliitonpelastusreissua varten. Koska haluan ehdoin tahdoin tehdä kaikesta vaikeaa, ehdotin, että lähdemme marraskuussa. Siinä on sellainen viisaus, että Matti on marraskuussa kaikkein masentunein eikä meillä ole tavallisesti silloin töitä. Sekin Mattia aina masentaa. On pimeää, ei ole työmaita, ei ole rahaa, ahdistaa. Siispä junalla reppu selässä loska-Moskovan kautta Venetsiaan.

Unelmissa vihreä Sahara

Mika Anttonen sanoi, että maapallolle täytyisi istuttaa Saharan autiomaan verran metsää lisää hiilinieluiksi. Hän ei välttämättä ole puhunut Saharan metsittämisestä, mutta esimerkiksi Seppo Vuokko on kirjoittanut Maaseudun Tulevaisuuden kakkosen yliöissä siitä, miten Saharaan voisi pikku hiljaa alkaa elävöittää.

https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/puheenaiheet/vieraskolumnit/unelmissa-vihre%C3%A4-sahara-1.170102

Kolumnissaan Vuokko on sitä mieltä, että liiallinen laiduntaminen autioitti Saharan. Sahara voidaan vehreyttää uudestaan, mutta sitä ennen tulee saada alueelta sodat loppumaan ja rosvojoukot kuriin. Lasten pitää päästä kouluun ja väestön tulee ymmärtää puiden merkitys. Naisten koulutus on tässä tärkeää. Naiset kyllä ymmärtävät.

Saharan metsittäminen tulee aloittaa reunoilta ja vuorilta – sieltä, missä ilma on kosteampaa kuin aavikon keskiosissa. Taimien suojaksi tulee rakentaa parin metrin korkuinen verkkotötterö, joka suojaa taimia paahteelta ja eläimiltä sekä keräisi samalla yökastetta.

Tätä meidän tulisi pääomittaa. Rahastahan ei oikeasti ole maailmassa puute. Raha on vain pelimerkkejä ja ne, joilla on niin paljon massia, etteivät paskalle taivu, saisivat lakata lisäämästä napanöyhtäharjojensa määrää nurkissaan ja tehdä jotain hyödyllistä.

Koska Kravun ja Kauriin kääntöpiirin välissä paistaa paljon, Anttosen mukaan siellä tulisi aurinkopaneelein ja uusine teknologioin tehdä elektrolyysillä dieseliä. Se menisi jotakuinkin näin. Vedestä – merivedestä varmaan – tulisi erottaa vety – varmaan suolakin, siitä oli puhetta Varpaisjärven Essolla Antin rokkarallissa 4. huhtikuuta. Mukana oli iisalmelainen Jukka, joka asiasta tuntui paljon tietävän ja paljon muustakin mielenkiintoisesta. Oli muun muassa lukenut eduskunnan emeritus talouspäällikön Pertti J. Rosilan muistelmat.

Vedestä erotetusta vedystä ja ilmasta imetystä hiilidioksidista yhdistämällä tulee synteettistä maakaasua, josta sitten jotenkin tehtäisiin dieseliä. Synteettisen maakaasun avulla jotenkin tehtyä dieseliä tuottaa jo Qatar ja sitä myy Shell. Ilman paheksuttavia suuryrityksiä, kuten Shelliä, emme ilmeisesti vain selviydy. Toki jonkun tulee pitää huolta siitä, että Shellin kaltaiset jätit eivät polje ihmisoikeuksia. Nigeria, ogonit ja Ken Saro Wiwa, You know.

Tätä kun eilen illalla ilmaisutaidon koulutuksen tauolla selitin Mehevä-miehelle ja Iisalmen yrittäjien puheenjohtajalle, kumpikin tuijotti minua kuin olisin ollut itse Anttonen. Aloin kiljua, että en ymmärrä tästä hevon hemmettiä, sillä sain yläasteella ensimmäisestä kemian kokeestani muistaakseni vitosen. Sen jälkeen korjasin arvosanojani enkä ollut tyytyväinen ennen kuin sain ysin, mutta en minä siitä huolimatta ymmärrä kemiasta mitään. Opettelinpa taas asioita ulkoa ja näkömuistilla mentiin.

Anttonen kertoi, että Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa on jo synteettisen maakaasun hanke ja kokeilut tehdään Nebraskassa. Sitten sellutehtaiden piipuista pitäisi koota vety ja tuulivoimalla tulisi tehdä siitä synteettistä maakaasua ja edelleen dieseliä polttoaineeksi. Pitää saada aikaan eurooppalainen hiilipörssi, se, joka päästää ilmakehään hiiltä, maksaa ja se, joka sitä sitoo, saa rahaa.

Mitäs minä muuta kirjoitin muistivihkooni? Anttosen mielestä Hesarin Pia Elonen oli kirjoittanut hyviä juttuja ilmastonmuutoksen hillinnästä ja aerosoli- ja ympäristöfysiikan professori Markku Kulmala on Suomen siteeratuin ilmastotieteilijä. Osuuspankin Juho Lappi uskoo (yhä) markkinatalouteen, mikäs muistiinpano tämä on, olisipa ollut uutinen, jos ei uskoisi. Ei kait pankkimiehilläkin ala vilpitön usko markkinatalouteen horjua, kun tämmöinen puheeksi tuli?

Haluaisin muuten nähdä sen, miten markkinat hoitavat ilmastonmuutoksen hillinnän. Eiköhän tässä tarvita jotain globaalia suunnitelmataloutta. Samalla myös globaalidemokraattista puoluetta.

Mitähän maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki on viime aikoina kirjoittanut?

https://patomaki.fi/2019/04/mita-voimme-toivoa-eduskuntavaaleista/ Jahas vaaleista.

Katja Ketun Yöperhonen ja kaatuva Neuvostoliitto

Kello on jo 14. Ajattelen aivopoimujeni kätköissä tietokirjoittamisen esseetä. Ensin tuli kirjoittaa kaikki pois alta. Pakko oli purkaa eilinen Mika Anttos- ja kuppakamaritilaisuus tähän.

Katja Ketun Yöperhonen ei jätä minua rauhaan, ellen kerro kohtia, jotka merkkasin ylös lukiessani. Neuvostoliiton romahduksesta saa harvoin lukea mitään. Ja Katja Ketun Yöperhosessa on kohta, jossa Gorba leikkasi ruplista nollia. Minä olin siellä! Minä olin Neuvostoliitossa, kun nollat leikattiin ja Neuvostoliitto romahti! Kukaan ei arvosta sitä eikä kukaan koskaan kysy siitä mitään. En voi sitä muistella kenenkään kanssa, kun kanssani opiskellut Marian kummi Riitta Turunen on - missä lienee.

Ottaisin yhteyttä, jos olisi jotain, mihin ottaa yhteyttä. Olin talvella Riitan kämpän alaovella Aleksis Kiven kadulla Kalliossa ja soitin hänen summeriaan. Ei vastausta. Kämpän ikkunat oli peitetty jollain - ikään kuin alumiinifoliolla. Vanha puhelinnumero ei ole enää voimassa. Jos oikein muistan, oli alasummerissa kuitenkin sukunimi Turunen.

Yöperhosen minäkertoja rakastuu Venäjällä Kostjaan, marilaiseen kiusattuun poikaan, jota jättiläiseksi sanoo. Meni muuten ohi, miksi Kostja on jättiläinen, tunnen yhden marilaisen miehen – Mihail Hristoljubovin, sukunimi tarkoittaa Kristuksenrakkautta, hän oli taiteilija ja pienikokoinen, semmoinen käkkärämäntymies.

Kostja kertoo minäkertojalle tarinan, koska minäkertoja pyysi. Hän kertoo, miksi on henkilökohtaisesti katkera Gorballe siitä, että ei saanut mopedia. Nuori mies oli tehnyt kaikenlaista työtä, raatanutkin säästääkseen mopedirahat. Sitten viiuh, tuli muudan tammikuinen päivä 1991. Gorba mitätöi kaikki sadan ja viidenkymmenen ruplan setelit. Pankkitilit jäädytettiin ja ihmisille annettiin mahdollisuus vaihtaa setelit uusiin kolmen päivän aikana. Niinpä niin. Mitenpä nuori pienessä Lavran kylässä asuva poika olisi jaksanut Joškar-Olaan pankkiasioita toimittamaan kävellä. Bussit eivät kulkeneet silloin, koska polttoainekiintiö oli kulutettu loppuun.

Tupik. Umpikuja.

Muuten! Venäjän kirjoittaminen latinalaisin aakkosin on hieman vaarallista. Pääsenpä nyt brassailemaan ja snobismin ja muun kekkeruusimaisen keikaroinnin uhallakin huomautan, että vaikka kovasti nautin venäjänkielisistä lainauksista Yöperhosessa latinalaisin aakkosin, enemmän olisin tietysti nauttinut niistä kyrillisin, pongasin virheen. Mir tesen (мир тесен) tarkoittaa sitä, että maailma on pieni, kirjaimellisesti maailma on ahdas. Yöperhosessa oli sivulla 164 Mir mesen.

Katja Kettu on ihanasti kuvannut myös Lavran vesitornia. Kun Neuvostoliitossa vielä uskottiin edistykseen, saapui kylään insinööri Tjapkin. Hänen käskyllään vesitorni sitten rakennettiin. Kun torni oli valmis, valmistumisjuhlat juhlittu ja insinööri Tjapkin häipynyt, jäljellä oli vain joukko pystymahaisia nyyhkyttäviä neitosia ja valtava torni, josta ei edelleenkään virrannut kauan kaivattua helpotusta kolhoosissa puurtaville naisille, koska vesijohdot olivat jääneet vetämättä. Juoksevasta vedestä olisi totisesti ollut apua, sillä naisten piti viedä vettä myös 690:lle aatteen naudalle. Mitä olivat aatteen naudat? Ne olivat virallisissa tilastoissa olevan 1012 naudan ja päät laskemalla saadun 312 naudan erotus.

Tilannehan oli sama kuin meillä Konevitsan luostarissa. Olimme Alpo Ollilan ja Jalo Boreniuksen kanssa asentaneet luostarisaarelle kauas asujaimistorakennuksista Kuopion kaupungin lahjoittaman sähkögeneraattorin. Kun pyöräytimme sen käyntiin, eivät tuikut luostarissa syttyneet eivätkä etenkään Kuopion kaupungin lahjoittamat laitoskeittiökeittimet lämmenneet. Läksimme kävelemään luostaria kohti seuraten metsässä kulkevaa kaapelia. Jonkin matkaa generaattoriasemalta saimme huomata, että kaapelia oli metrikaupalla varastettu parempiin tarpeisiin.

Kettu johtaa hyvin venäjän kielen olla-verbistä, jota ei ole olemassa lainkaan nykyajassa. Sitä ei käytetä: ”Kostjan hartiat painuvat lysyyn. Valtavaan hahmoon on syntynyt särö, mutten vielä tiedä, miksi. Venäjän kielessä ei ole laisinkaan olla-verbiä silloin, kun puhutaan nykyisyydestä. Ja sitä tuollaiset miehet kuitenkin on koulutettu tekemään. Olemaan. Tuollaiset miehet ovat olemisen ammattilaisia, kärsivällisiä ja antaumuksellisia olijoita, joiden pysähtynyt keskittyneisyys laukeaa toiminnaksi vasta jonkun muun nimenomaisen käskystä.” (Katja Kettu, Yöperhonen, s. 112)

Ja Irga Malinen, ryssänakitaattori Suenhampaan jäljessä vuonna 1937 Neuvostoliittoon loikannut 15-vuotias, oppii Venäjällä myös, että Stahanov oli ukrainalainen työhupakko kaivosmies, joka oli sosialismista elähtyneenä muokaroinut satakaksituhatta kiloa hiiltä alle kuudessa tunnissa ylittäen norminsa nelitoistakertaisesti. (Katja Kettu, Yöperhonen, s. 94)

En ole missään elämänkaarikurssilla kirjoittanut Moskovan-vuodestani. Pitäisiköhän tänä kesänä kirjoittaa, kun meinaan tehdä vapaaehtoisena ja täysin omaehtoisena opiskeluna kirjoittamisen perusopintojen omaelämäkerrallisen kirjoittamisen tehtävät?

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi