
ke 10.4.2019
Jos luet tämän merkinnän loppuun asti (olisi kiva, jos lukisit viitteetkin, mutta ymmärrän kyllä, jos aikaa ei ole ja onhan tämä pitkä merkintä).... ja todistat sen minulle jotenkin, tarjoan pizzan Lapinlahdella Matin ja Liisan asemalla. Merkintä on menossa Panu Hämeenaholle kirjoittamisen perusopintojen proosakurssin viimeiseksi tehtäväksi. Samaan dokumenttiin piti survoa kurssin oppimispäiväkirjakin.
Sisällysluettelo
1. Alkuasetelma
2. Miltä minusta tuntuu
3. Ai, mitäs nyt olinkaan tekemässä
4. Voi, vitsiäni ei ymmärretty
5. Tää on jo niin nähty
6. Alkuperäisteksti
7. Kait alkuperäisen esseen olisi pitänyt olla tällainen
8. Proosakurssin oppimispäiväkirja
Lopussa lähteet
Harmittaa. Harmittaa niin vietävästi. Suoraan yhdellä sanalla: Vituttaa. Vieläkin.
Saimme opinnoissamme ensimmäisen kurssin Kirjoittamisen tieteelliset ja taiteelliset lähtökohdat tehtäväksi kirjoittaa aiheesta Kirjoittamisen yhteisöllisyys ja yksinäisyys. Mielestäni kirjoitin aiheesta, mutta liian pitkästi ja polveilevasti. Sen olen valmis myöntämään. Liian pitkästi tuli kirjoitettua. Rajana oli kahdesta kolmeen liuskaan. Olin innoissani. Liian innoissani. Kirjoitin yhdeksän liuskaa ja yhdeksässä liuskassa oli kolmen sivun verran lähdeviitteitä.
Omasta mielestäni olin käyttänyt lähteitä monipuolisesti.
Kaikki oli kurssitehtävässä opettajan mielestä pielessä. Lähteiden merkitseminenkin meni väärin. En ollut tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, että kirjoittamisen opinnoissa lähteet merkitään sulkuihin eikä pikkuisin numeroin.
Vähältä piti, että opettaja olisi hylännyt koko työn. En käynyt korjaamaan alkuperäistekstiäni, vaan kirjoitin koko tehtävänosan uudelleen.
Olen vieläkin sitä mieltä, että minua on kohdeltu väärin. En tullut ymmärretyksi. Minä kirjoitin juuri niin kuin en ole tottunut kirjoittamaan. Halusin kirjoittaa toisin kuin pitkällä toimittajajeremiadillani olin tottunut kirjoittamaan. Kolme vuosikymmentä kärjellään olevaa kolmiota sai riittää, kuulitteko? Olin saanut tarpeekseni! Todellakin tarpeekseni! Oksettaa ajatellakin: uutiskärki ja sen jälkeen kappaleita sillä tavoin, että aina loppupäästä tekstiä kappaleita voi poistaa yksi kerrallaan taittopuukolla.
Viuh ja naks. Poikki. Klops, sinne putosi tekstikappale kirjapainosalin lattialle. Tai eihän mehiläisvahattu pikku paperinpalanen sano klops. Se ei sano mitään, vaan leijailee hiljalleen taittopöydältä alas, hipaisee lattiaa ja kun kirjapainosalin ovi avataan, pyyhkäisee ilmavirta lappusen toimitussihteerin jalkoihin.
Takasivun uutisen viimeinen kappale tarttuu toimitussihteerin kengänpohjaan. Se kulkeutuu pohjaan liimautuneena ulos ja takertuu toimituksen lähikapakan ovenpielessä olevaan koiranpaskaan.
Sellaista ei enää tapahdu, sillä iltauutisvuorotoimittajat eivät enää lehden kiinnimenon jälkeen lähde toimitussihteerivuorolaisten tai taittajien kanssa kaljalle, kirjapainotyöntekijät tulivat kapakkaan aina vähän myöhemmin, sen jälkeen, kun lehti oli toimitettu jakeluun.
Kukaan ei enää muistanut pientä paperinpalasta koirankakkakeossa. Eihän siinä enää ollut asiaa. Se kun oli viimeinen kappale. Digitaittokin tappoi mehiläisvahaliuskat.
Haluan oppia kirjoittamaan niin, että uutinen tulee viimeisessä kappaleessa. Minä haluan, että toimitussihteerit rientävät pienen hylätyn paperilappusen avuksi kadunvieruun, nostavat sen alennustilastaan, pyyhkivät sen hellästi kleenexillä tai paperinenäliinalla ja sanovat lämpimästi ja arvostavasti: ”Et sinä jouda tänne unohtumaan! Sinä olet koko lehden tärkein tekstikappale! Sinut pannaan etusivulle ja sinulle annetaan kauniit raamit, jotka kiinnittävät lukijan huomion. Kaikki kirkuvat mainokset haluavat kylkeesi ja innokkaimmat lukijat leikkaavat sinut saksilla irti ja asettavat jääkaappimagneetin avulla näkyviin, jotta sinä olisit siinä silmien edessä joka ikinen aamu, kun joku tympääntynyt aviomies ottaa kaapista kahvimaitoa.”
Tai haluan kirjoittaa niin, että uutinen piiloutuu jonnekin kirjoituksen keskivälille tai häviää kokonaan rivien väliin. Haluan joskus kirjoittaa myös niin kuin Ossi Nyman tekstissään Hyvät eväät (Parnasso 6-7, s. 64 – 71). Kirjoituksessa ei ollut mitään sellaista, mitä ammattitaitoiset toimittajat tai arrogantit tieteentekijät tekisivät. Se ei kertonut siitä, mitä Ossi Nyman ajatteli, kun osallistui neljättä kertaa Juha Hurmeen Operaatio Paulahajuun eikä se kertonut siitä, miten työryhmän ryhmädynamiikka tunturissa toimi eikä siitä, miten yleisö reagoi.
Kirjailijaa kiinnostavat ihan muut asiat kuin toimittajaa.
Minua alkoi niin ärsyttää opettajamme, jonka koin koettavan tehdä minusta taas toimittajaa.
Ei! Ei! En halua tehdä enää toimittajan työtä! Mieluummin kuolen!
….
Koska tämä on proosakurssin lopputehtävä ja tässä pitää analysoida jotain aiemmin kirjoitettua tekstiä, otan analyysini kohteeksi ensimmäiselle kurssille kirjoittamani tekstin kirjoittamisen yhteisöllisyydestä ja yksinäisyydestä.
Kirjoituksen alussa olen Helsingin yliopiston Kaisa-talon kahviossa kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimon haastateltavana. Alku on johdanto. Siinä esittelen itseäni ja minulle tärkeitä ihmisiä, kuten Lapinlahdelta kotoisin olevan kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimon ja entisen toimittajan, nykyisen kirjailijan Kati Romppaisen, jonka kanssa kesällä 1988 piirsimme jättiläismäisiä peniksen kuvia Lapin Kansan uutispäivystyshuoneessa olevaan kesätoimittajien päiväkirjaan. Päiväkirjan yksi sivu oli puolisen metriä korkea. Oli ihanaa piirtää siihen tussilla isosti.
Meillä oli Katin kanssa samanlainen huumorintaju ja samanlainen elämänkohtalo. Myös Kati joutui syrjään toimittajan työelämästä 1990-luvun alun lamassa. Hänestä tuli kirjailija, minusta rakennusmestarin rouva. Häpeän kautta tässä mennään, juu.
Alun keskivaiheilla - postmodernin ajan kasvatti kun olen, tahdoin sitä tai en - liruttelen ludvigfeuerbachilais-mattipulkkismaisen sian tavoin sivun verran Lapinlahden Pällikkään kylän metsänomistuksen, toisin sanoen pääoman kasautumisen, kautta nälkävuosiin ja 1990-luvun lamaan.
En voi käsittää, kuinka opettaja ei voinut käsittää sitä, että nälkävuodet ja 1990-luvun lama ovat kurssitehtävään liittyviä asioita. Rivien välissä sanoin, että kirjoitin yhdessä ystäväni Gerryn kanssa tämän mikrohistorian kurssitehtävää, joka päätyy aineistoksi Gerryn tulevaan sukuromaaniin.
Kaikki kirjoittaminen on yhteisöllistä.
Ja minusta oli hauska anekdootti se, kuinka kirjassa, jonka ostin haastatteluni jälkeen Kaisa-talon kahvion vieressä olevasta kirjakaupasta, esiintyy entinen toimittaja, nykyinen kirjailija Katariina Romppainen juuri siinä luvussa, jota meidän tulee käsitellä kurssitehtävässä, joka käsittelee kirjoittamisen yhteisöllisyyttä ja yksinäisyyttä ja jonka aloitin kuvauksella kahviosta, jonka viereisestä kirjakaupasta ostin kirjan, jota meidän tulee käsitellä kurssitehtävässä kirjoittamisen yhteisöllisyydestä ja yksinäisyydestä.
Katariinan kanssa en voi kirjoittaa yhteisöllistä sukupolviromaania meistä, jotka putosimme ja vajosimme 1990-luvun lamassa, sillä Katariina on yksinäisyydessään sellaisen romaanin jo kirjoittanut.
Kukaan ei vain halua julkaista sitä. Ketäänvittu, eivittukiinnosta vittumeidän vittusukupolven vittukokemus.
Ryhmässä kirjoittaminen ei minua kiinnosta. Tekstini keskiosassa kerroin rivien välissä, että Emilia Karjulan toimittamassa kirjassa Kirjoittamisen taide & taito ehdottomasti tylsin ja epäinnostavin luku oli Taina Kuuskorven Yhdessä luovuksissa. Luvussa oli vain yksi kiinnostava asia. Se oli sosiaalisesti hajautettu kognitio otsikon Luovuutta ruokkiva vuorovaikutus alla.
Paljon mielenkiintoisempaa kuin teennäinen yhdessä kirjoittaminen on mielestäni se, miten yksitekijäisiksi mielletyt teokset ovat yhteisteoksia, kuten Taina Kuuskorpi vuorovaikutuksesta kirjoittaa. Eikä tässäkään kohtaa opettaja tajunnut, että kirjoitan juuri ja nimenomaan tehtävän annon mukaan.
Sehän oli kirjoittamisen yhteisöllisyys ja yksinäisyys.
Kirjoitukseni keskikohdalla kertasin, millaisia kokemuksia minulla on kirjoittajana ollut sosiaalisesti hajautetusta kognitiosta. Sen jälkeen aloinkin miettiä, että voisin ehkä kuitenkin kirjoittaa avioliitto- tai sukupolviromaania yhdessä ystävättäreni, kirjailija Raili Miettisen kanssa. Romaanin aihiot on jo olemassa, sillä Raili on tallentanut tietokoneelleen käymäämme sähköpostikeskustelua. Minun lyhytjännitteisyyteni ei anna myötä viestien editoimiseen.
Keskikohtaan ujutin myös miniesseen erilaisista sukupolvikäsityksistä. Kerroin lisäksi siitä, että olin kirjoittanut aviomieheni elämäkertaa hänelle itselleen, kun kulttuuritutkimuksen graduntekijä kysyi lapinlahtelaisia tanssilavakokemuksia.
Lopussa 1950-luvulla syntynyt aviomieheni tulee kotiin, kirjoitus keskeytyy, kun aviomieheni alkaa tehdä perheelle ruokaa. Sekä perhe että teksti voi olla monitekijäinen, kuten Taina Kuuskorpi Yhdessä luovuksissa –tekstissään sanoo.
Tekstissäni on vähän aistihavaintoja tai –elämyksiä, sillä me opimme niistä vasta proosakurssilla. Kuvauksien kirjoittamisessa minulla on paljon opittavaa, kuten myös juonen kuljetuksessa. Juonta teksteissäni ei tähän mennessä ole ollut minkäänlaista.
…
TÄSTÄ ALKAA TEKSTI, JOKA MILTEI JOHTI KIRJOITTAMISEN OPINTOJENI ENSIMMÄISEN KURSSIN HYLKYYN:
Avioliitto- ja sukupolviromaani alku
Istuin Helsingin yliopiston Kaisa-talon kahviossa. Odotin Gerry Birgit Ilvesheimoa, lapinlahtelaislähtöistä kirjailijaa, entiseltä nimeltään Ritva Ruotsalaista. Hän on vaihtanut nimensä ja samalla myös identiteettinsä julkaistuaan esikoisromaaninsa Pandora ristimänimellään. En ihan tarkalleen tiedä, mitä kirjan julkaisun jälkeen tapahtui, mutta kyse nimenvaihdoksessa oli käsittääkseni siitä, että samannimisiä näiltä raukoilta rajoilta oli useampi kuin monta.
Sain Gerryltä kutsun Kaisa-taloon, koska hän aikoi haastatella minua mikrohistorian opinnäytetyöhönsä. Gerry itse oli aikoinaan ollut Helsingin yliopiston filosofian laitoksella professori Ilkka Niiniluodon tutkimusassistenttina. Gerryn yliopistoura jäi väitöskirjavaiheeseen, kun hän ryhtyi kirjailijaksi. Nyt hän opiskelee historiaa motiivinaan kirjoittaa oman sukunsa tarina.
Ruotsalaiset ovat lähtöisin Lapinlahden Pällikkään kylän mahtavasta Puron talosta. Puron talon nykyinen isäntä, Gerryn 91-vuotias setä, on muuttanut nimensä Puronheimoksi. Syy on sama kuin Gerryllä. Kalevi Ruotsalaisia on 16100-numerohaussa 42 kappaletta. Gerryn isoisovanhemmat kasvattivat Puron tilaa 1800-luvun nälkävuosina ostateltuaan kylän pieneläjiltä metsätilkun sieltä, toisen täältä.
Kuulin vast’ikään tarinan siitä, miten muuan lapinlahtelainen pieneläjä Hukkasuon nykyisen Natura-alueen laitamilta oli vaihtanut metsämaansa säkkiin ruisjauhoja. 1860-luvun nälänhädän juuret olivat 1850-luvun Oolannin sodassa. Engelsmannit seilasivat Suomemme rannoilla ja me peruskoululaiset lauloimme 110 vuotta myöhemmin Sumfaraa, sumfaraa, sumfarallallallaa1. Rallatus tuntuu nyt sydämettömältä, sillä brittijoukot tuhosivat länsirannikon viljavarmuusvarastoja ja sodankäynnin välillisenä seurauksena Rautavaaraa ja jopa Nurmesta kauempaa vaelsi väkeä Varpaisjärven Korpisen kylälle kuolemaan ja tulemaan haudatuiksi Koiraharjuun. Suomessa kuoli vuosina 1866 – 1869 nälkään 150 000 henkeä. Syyt nälkäkuolemiin olivat poliittiset. Kyse oli pitkistä talouspoliittisista prosesseista ja nopeista huonoista päätöksistä. Esimerkiksi valtionhoitaja J. V. Snellmanin mielestä nälänhätä oli ”rahvaan omaa syytä”, vaikka tuontiviljaa tasapuolisesti Suomeen jakamalla olisi ruokaa riittänyt kaikille. 2
Itä-Suomen kaskiviljelyalueilla 1700-luvulta lähtien muodostui maalaisköyhälistöä, maatonta väkeä, joka kierteli perhekunnittain työmahdollisuuksien perässä.3 He, loiset, elivät kädestä suuhun. Jotkut olivat saaneet raivattua hieman maata, josta nälkävuosina joutuivat luopumaan. Suomi siirtyi kaskiviljelystä karjatalouteen metsäteollisuuden vuoksi – ei ollut vara hukata metsävarantoja kaskiviljelyyn.4 Siinä missä kaskiviljelyn Suomi oli ollut yhteisöinä suhteellisen tasa-arvoinen, taloudellinen murros viilsi syvän ja märkivän haavan tilallisen ja tilattoman väestön välille 1800-luvulla.
En pääse Gerryn sukutarinaan, mutta hänen mikrohistorian kurssityöhönsä pääsen. Gerry kirjoittaa aiheesta Suomen lamat 1990-luvun alussa ja vuoden 2007 pörssiromahduksen jälkeen.
Olen hyvä keisi.
Minusta tuli looseri 1990-luvun lamassa ja perustimme toisen aviomiehen kanssa osakeyhtiön kesäkuussa 2008 juuri, kun rahoitushanat pörssiromahduksen jälkeen menivät kiinni.
Neuvostoliiton romahtaminen johti Suomen demokraattisen sosialismin tuhoon ja samalla siihen, että tuhokapitalismi5, jota meillekin oli hinkattu vuoden 1978 Korpilampi-seminaarin jälkeen, pääsi valloilleen.6
Vuoden 2007 pörssiromahdus osoitti, että globaalikapitalismin oloissa yksi prosentti maailman väestöstä on onnistunut kahmimaan omaisuutta enemmän kuin loput yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia yhteensä.
Saman 1990-luvun alun kauhun on kokenut kirjailija Katariina Romppainen. Olimme Katin kanssa Lapin Kansassa kesätoimittajana vuonna 1988 ja piirtelimme ajan kuluksi ja toistemme huvitukseksi jättiläismäisiä peniksiä kesätoimittajien kuvapäiväkirjaan iltatoimitus- ja päivystyshuoneessa. Samaisesta huoneesta soittelimme poliisin iltakiertoja Ruotsin puolelle Haaparantaan, kun ikätoverini Juha Valjakkala, ja hänen tyttöystävänsä, vuotta nuorempi, Marita Routalammi olivat tappaneet polkupyörän tähden Västerbottenissa Åmselessa isän, äidin ja 16-vuotiaan pojan.7
Kati opiskeli Tampereen yliopistossa sosiologiaa ja minä journalismia. Juha Valjakkalan rikosura oli alkanut vuonna 1980 autovarkauksista. Minä pääsin sinä kesänä ripille ja seuraavana kesänä olin rippileiri-isosena.
Tiedän, että Katilla on meidän sukupolvemme lamaloosereiden tarina käsikirjoituksena. Se ei ole kelvannut sellaisenaan kustantajalle. Vuonna 2010 Kati sai ties monenteen kertaan muokkaamalla lamakertomuksensa läpi tendenssiromaanissaan Pitkät päiväunet.8
Siinä sukupolvemme on kääritty kerrokseksi vanhusten hoitoa käsittelevän ydinkertomuksen ympärille. Kirjankustantaja laskeskeli tuolloin, että ihmisiä kiinnosti vanhusten hoito – emme me muutamat, jotka jäimme 1990-luvun alun lamassa työelämän ulkopuolelle.
Kun Kjell Westö julkaisi Rikinkeltaisen taivaan9, tartuin kirjaan innolla. Westö on syntynyt 1960-luvun alussa ja ajattelin, että me laman kouraisemat näymme romaanissa. Emme näkyneet. Menestyskirjailija kuittaa 1990-luvun alun muutamalla lauseella. Päähenkilö teki henkensä pitimiksi historian opettajan sijaisuuksia peruskoulussa eikä muuta. Toki luokkaerot Rikinkeltaisessa taivaassa erottuvat, mutta jotenkin itsestään selvinä suomenruotsalaisessa ankkalammikossa.
Kirjailija Päivi Alasalmella uusköyhyys välittyy kirjoituskokoelmassa Loistava yksinhuoltajuus.10
Hän pyöri samoissa kapakoissa 1980-luvun lopun Tampereen-opiskelijaelämässä kuin minä ja Kati. Alasalmella ei kuitenkaan vaikuttanut kirjassaan olevan mahdollisuutta paneutua köyhyyden syihin sen syvemmin. Kirja oli räätälöity samassa elämäntilanteessa olevien tietokirjaksi ja julkaistu tiettyyn tarkoitukseen. Alasalmen teksti on toki kaikin puolin voimauttavaa ja tunnistin sieltä omia kokemuksia, vaikken yksinhuoltaja ole ollutkaan.
Neuvokas ja luova olen muunlaisten olosuhteiden pakottamana ollut ja yrittäjänä nykyisen aviomieheni kanssa olemme kuin suoraan kuin John Steinbeckin romaanista Eedenistä itään ykkösosan sivulta 15.11
Olen entisten opiskelukavereideni kanssa yrittänyt puhua siitä, mitä tapahtui 1990-luvun alussa, mutta kokenut, että kukaan ei halua käsitellä ajanjaksoa. Suurin osa samalla toimittajatutkinnon kurssilla kanssani opiskelleista pääsi yhteiskuntaan mukaan heti opintojen alussa 1980-luvun lopulla välttämättä suorittamatta edes yhtään kirjatenttiä. He, jotka joutuivat pätkätyöputkeen 1990-luvulla ja ovat nyt vakipaikalla, eivät halua muistella ”traumatisoivaa 1990-luvun alkua”. Entäpä Kati ja minä – mehän olimme jopa työttöminä?
TEKSTIN ALKU JA JOHDANTO LOPPUU TÄHÄN.
UUTINEN TULEE TÄSSÄ LIHAVOITUNA:
Gerry Birgit Ilvesheimo päätti haastattelun ja teimme lähtöä Kaisa-talosta. Yliopistokirjaston kahvilan kanssa samassa tilassa on älyllinen kirjakauppa Rosebud. Juuri sen kahden hengen pöydän takana, jossa Gerryn kanssa istuimme, oli hylly, joka tarjosi tietokirjallisuutta kirjoittajille. Nappasin sattumoisin käteeni Emilia Karjulan toimittaman kirjan Kirjoittamisen taide & tiede, sillä olin edellisenä viikonloppuna ollut opiskelemassa Kirjoittamisen taiteellisia ja tieteellisiä lähtökohtia Snellman-instituutissa.
Sisällysluettelosta tunnistin nimet Iida Rauma ja Kari Levola. Iida Rauman toisen romaanin Seksistä ja matematiikasta olin jopa lukenut. Kari Levola oli tuttu Teppo Kulmalan Tuupovaara-sarjasta. Radio Tuupovaarat I – IV ovat kollektiivisesti kirjoitetut, Kari Levola on yksi Kulmalan kommentoijista, tekijäksi Kulmalan kirjailijatoverit kuitenkin halusivat vain Kulmalan.
Ostin kirjan. Helsingin-reissusta seuraavalla viikolla, kun olin jo joitain lukuja Kirjoittamisen taiteesta ja tieteestä lukenut, tulivat kurssin opettajan Marja Wiikin ohjeet moodleen. Nauratti, kun tajusin, että olin juuri lukemassa kurssin etätehtävän oheislukemistokirjaa. Selasin heti Taina Kuuskorven lukuun Yhdessä luovuksissa. Luvussa tuli vastaan Romppaisen Kati. Hänellä on kokemusta kollektiivisesta kirjoittamisesta niiltä vuosilta, kun oli mukana käsikirjoittamassa Yleisradion televisiosarjaa Uusi päivä. Kati on näköjään ollut myös osana M.E.6 –kirjoittajaryhmää.12
En kuitenkaan havittele kirjoittavani sukupolvikokemustamme julki yhdessä kirjailija Katariina Romppaisen kanssa, sillä hän on jo sukupolviromaanimme kirjoittanut. Kunhan jokin kustantaja Katin romaanin julkaisi. Sitä paitsi seurasin jonkin aikaa sivusta Katin työskentelyä Uuden päivän draamaryhmässä ja tulin siihen tulokseen, että minäkin olen enemmän yksinpuurtaja.
NO NIIN SIINÄ TULI VASTAUS TEHTÄVÄNANNON KYSYMYKSEEN. OLEN ENEMMÄNKIN YKSINPUURTAJA.
….
TÄSTÄ ETEENPÄIN ON KESKIKOHTAA, VASTAAN TEHTÄVÄNANNON KYSYMYKSEEN : onko yhteisöllisyys minulle vierasta, voisitko kokeilla sitä? Vastasin, että olen kokeillut jo sosiaalisesti hajautettua kognitiota. Kokemukset ovat olleet vaihtelevia, mutta opettavaisia.
TÄSTÄ SIIS ALKAA ALKUPERÄISEN TEKSTINI KESKIKOHTA:
Minulla kyllä on kokemusta sosiaalisesti hajautetusta kognitiosta.14
Sosiaalisesti hajautetulla kognitiolla tarkoitetaan sitä, kun yhteisön yhteisten ajattelu- tai tässä tapauksessa kirjoitusprosessien avulla saadaan enemmän aikaan kuin yksilösuorituksena. Olen ollut mukana kirjoittamassa Vasemmistoliiton pienyrittäjäohjelmaa, punavihreää asiakirjaa, demokratiamietintöä ja kuntapoliittista ohjelmaa. Olen ollut kirjoittava käsipari Lapinlahden vammaisneuvoston vammaispoliittisen ohjelman luomisessa. Vammaisneuvostolaiset istuivat selkäni takana, luettelivat huoliaan, puutteita, ajatuksiaan sekä parannusehdotuksiaan, minä kirjoitin ylös ja samalla rakensin ohjelmakokonaisuutta. Ohjelmasta tuli niin hyvä ja tarkka, että kunnan virkamiehet suuttuivat eivätkä halunneet, että ohjelma on kunnan ohjelma. Saimme ottaa sen vammaisneuvoston nimiin. Minulla oli lisäksi kunnianhimoinen tavoite, että ohjelmaa voisi täydentää parviälyn, joukkoistuksen, avulla netissä, mutta se ei aivan toteutunut.
KESKIKOHDAN LOPPUPUOLELLA TULEN VÄHÄN TOISIIN AJATUKSIIN, EHKÄ KIRJAILIJA-YSTÄVÄTTÄRENI RAILI MIETTISEN KANSSA HALUAISIN KIRJOITTAA AVIOLIITTOROMAANIN TAI OIKEASTAAN SE ON JO ALOITETTU SÄHKÖPOSTIKESKUSTELULLA, JOSTA SAISI EDITOIMALLA OIVAN KIRJAN.
Ensin ajattelin aloittaa tämän kurssityön lauseella: Haluan kirjoittaa avioliittoromaanin. Olisin jatkanut siitä, että voisin pyytää kirjoittamiseen mukaan kirjailija Raili Miettistä. Hänen kanssaan olemme käyneet pitkiä sähköpostikeskusteluja, jotka ovat ainakin minulle olleet antoisia, koska sähköpostikeskustelukumppanillani on ammattitaito sekä elämänkokemuksen tuoma viisaus analysoida erilaisia tilanteita. Joskus Raili onkin väläyttänyt, että tehdään kirjeenvaihdosta kirja. Ei minulla olisi sitä mitään vastaan, kunhan minun vain ei tarvitse tehdä sitä. Olen kirjoittanut sen, minkä olen kirjoittanut ja editoinnin mieluusti saa hoitaa joku muu.
TÄSSÄ KESKIKOHDAN LOPPUOSASSA KERRON, KUINKA KIRJOITIN AVIOMIEHENI ELÄMÄKERTAA TÄLLE ITSELLEEN VASTAUKSENA GRADUNTEKIJÄN KYSYMYKSEEN:
Aviomieheni, yrittäjäkumppanini Matin kanssa teimme alkusyksystä 2018 mielenkiintoisen kokeilun. Muuan graduntekijä haki tietoja ja kokemuksia lapinlahtelaiselta Honkaharjun tanssilavalta. Koska tiesin mieheni kertoman perusteella, miten suuri merkitys hänen nuoruutensa parinmuodostukselle tanssilavalla oli, ehdotin sitä, että Matti kertoo minulle tarinat toistamiseen – tai no… ehkä kymmenenteen kertaan – minä lupaan olla vajoamatta patologisen takautuvan mustasukkaisuuden kuoppaan – ja kirjoitan Matin rakkaustarinoista novellikokeilun. Otin kertomuksen rakenteen malliksi venäläisen Mihail Lermontovin pienoisromaanin Aikamme sankari. Lermontovin pienoisromaanissa varsinaisia tapahtumia edeltää kehyskertomus ja vuoden 1959 suomennoksessa on lisäksi Irakli Andronikovin, neuvostoajan kirjallisuushistorioitsijan ja filologin, kuvaus teoksen taustoista sekä kirjoittajasta itsestään.
Yhteiskirjoittamisen kokeilu oli oikein onnistunut. Lähennyimme toisiamme, kun ymmärsin, mikä dynamiikka aviomiestäni on ajanut ensimmäisessä avioliitossaan ja aloin myös hieman hahmottaa sitä, miksi meistä kummastakaan ei tunnu vielä viidentoistakaan yhteisen jääkappivuoden päästä siltä, että minä, hän ja minun tyttäreni muodostaisimme niin sanotun oikean perheen. Meidän pienperheemme – sisältää minut, Marian ja Annan – on akkulturoitunut15 Matin elämänpiiriin huonosti, jos ei nyt jopa dekulturoitunut, eikä näy tulevan kysymykseenkään, että Matilla olisi halua akkulturoitua minuun, Mariaan ja Annaan. Olemme edelleen toivoakseni hedelmällisessä konfliktivaiheessa, jota joskus ehkä ja mahdollisesti seuraa adaptaatio.
Olemme kaiken lisäksi saaneet pariterapeuttimme melkein solmuun. Pariterapeuttimme on hyvin samanlainen, hienotunteinen ja herkkä mies kuin Mattikin ja ensimmäiset kaksi vuotta hänen vastaanotollaan kuluivat siihen, kun minä kiehuin raivosta näiden kahden mimosanherkän miehen kanssa aivan liian pienessä tilassa. Kumpikin mies terapiahuoneessa voi kanssani niin pahoin, että minulta oli vähällä aivoaneurysma revetä. Olin kuin norsu pienten lasisten taideteosten kanssa, heissä on liikaa pitsimäisiä yksityiskohtia. Pelkäsin, että kun vaihdan terapiatuolissani asentoa, jompikumpi huoneessa hikoilevista miehistä murenee pieniksi siruiksi lattialle.
Haastatellessani aviomiestäni hänen nuoruuden rakkauksistaan ja biologisten lastensa äidistä, tajusin viimeistään, että me kuulumme eri sukupolviin – jumiutumisessamme tiettyihin asetelmiin ei oikeastaan ole mitään sen mystisempää.
Matti on minua vain kahdeksan vuotta vanhempi, mutta jotain on tapahtunut 1950- ja 1960-lukujen taitteessa.
Emme ole eri planeetoilta16. Tulemme eri vuosikymmeniltä.
KIRJOITUKSESSANI TULEE TAAS ERI IKÄTASOJA JA TYYLIPLAGIAATIOTA KARL OVE KNAUSGÅRDILTA. IHAILEN HÄNEN TAPAANSA KIRJOITTAA KESKELLE ROMAANIA PITKIÄ ESSEITÄ. TÄSSÄ MINIESSEE KURSSITEHTÄVÄN SISÄLLÄ 1950-LUVULLA SYNTYNEEN JA 1960-LUVULLA SYNTYNEEN AVIOLIITTOKÄSITYKSESTÄ:
Matti on jäänyt suurten ikäluokkien ja meidän hyvinvointivaltiota lähes täysimääräisenä hyödyntäneen hedonistisukupolven väliin. Sosiaalipolitiikan professori Jorma Sipilä kirjoittaa, että sodan jälkeen vuosina 1945 – 1955 syntyneet ovat olleet historian lemmikkejä.17
Suurten ikäluokkien lähtökohdat olivat kurjat, kun sota oli Saksan rinnalla hävitty ja kaikesta oli puutetta. Sodankäynyt sukupolvi tuli rakentaneeksi Suomeen demokraattisen sosialismin – sosiaalidemokratian – kansanliikkeiden, SKDL:n, SKP:n ja Neuvostoliiton painostuksella.18
Kuten Jorma Sipilä lisää, suurten ikäluokkien nuoruudessa Suomen tulonjako tasoittui ja demokratia eteni. Matti pääsi mukaan yhteiskuntaan integroitumalla lapinlahtelaiseen rakennusliikkeeseen vastaavaksi mestariksi heti valmistuttuaan rakennusmestariksi ja rakentamalla perheelleen omin käsin talon, mutta joutui maksamaan talouden ylikuumenemisen aikaan 1980-luvun puolivälin jälkeen talovelastaan kiskurikorot. 1990-luvun lama ei häntä juuri koskettanut.
Lapsuuden perheet meillä olivat taustaltaan miltei samanlaiset. Matin vanhemmat olivat maa- ja metsätaloudesta elantonsa saaneita pieneläjiä, minun vanhempani puolestaan kiertäviä maataloustyöläisiä. Lapsuuden mielen maisema meillä on kuitenkin jollain lailla erilainen. Körttiuskovaiselle äidilleni köyhyys ja siihen liittyvä vaatimattomuus oli jotenkin raamatullista, melkeinpä tavoiteltavaa. Niinpä ajattelin korskeasti, että luokkatoveripoika, porvarisperheestä, oli ihan läyhänen19, kun mussutti jotain tyhmää Beavers-farkuista. Matti ei käynyt rippikoulua, sillä hänen siistimmät housut olivat farkut. Köyhyyteen hänellä liittyi häpeä. Lapsuuden maisema meillä on erilainen. Minä olen kasvanut päijäthämäläisessä kumpuilevassa ja hedelmällisessä peltomaisemassa. Matti karun luonnonkauniissa Varpaisjärven Korpisen kylässä, jonne Kainuusta tultiin kuolemaan nälkään tai halkeamaan ensimmäiseen otrapuurolautaseen pitkästä aikaa 1860-luvun lopun katovuosina.20
Matin ensimmäinen avioperhe, se oikea, asettui jo varhain tukevasti alempaan keskiluokkaan. Elämällä oli selkeät askelmerkit. Hankitaan ammatti, löydetään aviopuoliso, tehdään lapset, kasvatetaan lapset, kumpikin käy kodin ulkopuolella sekä töissä että vieraissa, mies vaihtaa kaksi kertaa vuodessa autoihin renkaat ja vaimo tekee joka päivä kotitöitä ainakin kaksi tuntia, vanhetaan yhdessä ja kun toinen vanhuuttaan kuolee, toinenkin kuolee saman tien ja perilliset järjestävät yhteisen kuolinilmoituksen. Hautakivessä on kaksi nimeä.
Minä tulen sukupolvesta, joka luki murrosiässä Anja Kaurasen Sonja O:ta ja vakuuttui siitä, että juuri meillä hyvinvointivaltion kultapossuilla, no, meiltä puuttui ainoastaan kunnallinen perhepäivähoito, on oikeus nautintoon.21 Jos seksi loppuu, otetaan seuraava kumppani. Tehdään lapsia aviomies numero yhdelle ja siirrytään seuraavaan aviomieheen. Ja sitä seuraavaan.
Meille oli itsestään selvää, että hankimme hyvän koulutuksen. Valtio takasi edullisen opintolainan, jonka kannoimme opiskelijakapakoihin tai tuhlasimme jokasyyskuisella interraililla. Ei ollut huolen häivää. Luokat oli hävitetty eikä meillä ollut aikomustakaan tyytyä mihinkään niin tylsään kuin tiilitalo, aviopuoliso, kaksi lasta ja kultainen noutaja. Leikimme sukupuoli-identiteeteillä ja sm-nahkaruoskilla. Kun kiinnostuksemme urbaania yöelämää kohtaan lopahti, aina saatoimme vaihtaa identiteettiä ja muuttaa maalle punaiseen puutaloon viljelemään perunamaata.
SEURAAVASSA VERTAAN ITSEÄNI SAMAN VUONNA SYNTYNEESEEN TAPPAJAN TYTTÖYSTÄVÄÄN MARITA ROUTALAMMIIN. KUULUN HEDONISTIEN SUKUPOLVEEN.
Mietin, miksi minä soittelin 23-vuotiaana poliisikiertoja Lapin Kansan uutistoimituksessa, kun Juha Valjakkala 23-vuotiaana tappoi isän, äidin ja pojan varastettuaan heidän talonsa pihalta polkupyörän. Yhteiskuntaluokat olivat vuonna 1988 vielä olemassa, mutta ne olivat piiloutuneet kaikki- ja hyvinvoivan keskiluokan alle. Minä olisin saattanut vallan hyvin olla Juha Valjakkala, jos olisin syntynyt pojaksi, Poriin ja Juha Valjakkalan lapsuudenperheeseen. Sen sijaan minulla ei olisi ollut mitään, mikä olisi estänyt minua minuna olemasta Marita Routalammi. Minähän olin samaa nautinnollista, seikkailunhaluista sukupolvea, jonka mielestä elämä on etupäässä kevyttä leikkiä.
Elämä oli leikkiä. Työ oli leikkiä. Kaikki oli leikkiä. (TULEEKOHAN TÄSSÄ KOHTAA TEKSTIÄ SELLAINEN OLO, ETTÄ KIRJOITTAMISEN OPISKELUKIN ON MINULLE NAUTINNOLLISTA LEIKKIÄ? JOS SEMMOINEN OLO TULI, NIIN PITIKIN - SE ON TOTTA!)
Kunnes Neuvostoliitto kaatui ja Suomeen tuli 500 000 työtöntä. Meillä hedonisteilla ei ollut mitään suojaa, sillä olimme suhtautuneet epäluuloisesti kaikkeen kollektiiviseen ja sosiaaliseen, yhteisöllisyyteen ja solidaarisuuteen. Emme luottaneet ay-liikkeeseen eikä ay-liike luottanut meihin.
Siinä me olimme yksilöt, individualistit. Aivan yksin kukin meistä. Ja meiltä oli tipahtanut tikkari kuralätäkköön.
(Kaikkein ääliöimmät meistä etenivät päätoimittajiksi, jotka kirjoittivat pääkirjoituksissaan, että maksavat muhkeat verot eivätkä saa niistä mitään takaisin. Ilmeisesti olivat työsuhdeautoillaan ajaneet toimitukseen omaa yksityistietä pitkin ja heidän vanhempansa olivat maksaneet heille hyvän koulutuksen jossain yksityiskoulussa. Porvarilehtien pää- ja muut toimittajapösilöt eivät tiedä edes sitä, että Kela maksaa suurimman osan heidän työterveyskuluistaan lehtiyhtiölle takaisin.)
TÄSSÄ KURSSITEHTÄVÄN LOPPU:
Aviomieheni tuli juuri ulkoa. Hän alkoi laittaa ruokaa. Saamme perunamuusia ja jauhelihakastiketta. Hän haki autokorjaamon pihasta pakun, jonka meidän pitäisi viedä Iisalmeen firman toiselle rakennusmestarille. Olen kirjoittanut tätä ja samalla järjestellyt eilen pesemäni pyykit sekä ladannut sekä pyykin- että astianpesukonetta. Tämä on ollut tyypillinen viikonloppu. Lauantaina aviomiehelläni on kansalaisopiston öljyväripiiri ja minä olen vain kirjoittanut, kirjoittanut ja kirjoittanut.
Parempaan päin olemme menossa. Työnjako avioliitossamme ei enää ole kovin sukupuolittunut.
Ai niin. Unohdin. Tässä avioliitto- ja sukupolviromaanissa piti olla sen toisenkin näkökulma. Ja sitä paitsi! Tämähän on vasta essee, jossa suunnittelen avioliitto- ja sukupolviromaanin kirjoittamista yhdessä aviomieheni kanssa.
OMASTA MIELESTÄNI YLLÄ OLEVA KURSSITEHTÄVÄESSEEN LOPPU ON OIKEIN HAUSKA.
Lapinlahdella sunnuntaina 18. marraskuuta 2018
Pia Valkonen
SEURAAVASSA AIHIO ESSEESTÄ, JONKA OLISIN ARVELLUT TYYDYTTÄVÄN OPETTAJAA. OLEN LUKENUT HÄNEN KIRJOITTAMISEN GRADUNSA JA SE OLI HYVIN TIIVISTÄ, TIIVISTUNNELMAISTA TEKSTIÄ LYHYINE LAUSEINEEN.
Kirjoittamisen yhteisöllisyys ja yksinäisyys
Minua ei kiinnosta lainkaan yhteisöllinen kirjoittaminen. Olen hyvin yksinäinen ihminen ja työskentelen mieluiten itsekseni.
Yhteisöllinen kirjoittaminen ei ole minulle vierasta, sillä olen ollut kirjoittamassa puolueohjelmaa sekä kotikuntani vammaispoliittista ohjelmaa.
Minusta tehtävänantoon liittyneet kysymykset olivat typeriä.
Piste. Loppu. Amen. Amen. Amen.
Mielestäni minä olen mielenkiintoinen. Mielestäni minun elämästäni on paljon kirjoitettavaa.
Minulla ei ole koskaan ollut ongelmaa käyttää yksikön ensimmäisen persoonapronominia toisin kuin entisellä toimittajalla, nykyisellä kirjailijalla Jouni Tossavaisella. Hän on tähän mennessä vain ujosti lymyillyt teksteissään ja sanoo omaelämäkerrallisen Kuoharit I – III -trilogiansa kolmanneksi viimeisessä kappaleessa: ”Minulle minän sanominen on ollut liikaa.”
Korkeintaan joskus Tossavaisen blogimerkinnöistä on voinut erottaa hennon ja herkän kirjailijan minän. Voi näitä pohjoissavolaisia mimosamiehiä, koetan heitä ymmärtää, olenhan yhden kanssa naimisissakin!
(Avioliitostamme löytyy kaunokirjallinen viittaus. Olemme aviomieheni kanssa päässeet Kuoharit I – III:n ensimmäisen osan alkuun. Siinä Tossavainen kuvailee kirjallisen isähahmonsa Matti Pulkkisen elämää ja työtä sekä vertailee tämän avioliittoa Vuorkko Rissasen kanssa Olavi Siippaisen ja Laura Latvalan avioliittoon. Minun ja Matin kummallinen perässäjuoksu on Kuohareissa mukana myös.)
Erilaiset minät kiehtovat Jouni Tossavaista Kuohareissa. Hän arvelee jopa, että minäminäily on kohtua kohti taantumisen toivetta. Tossavainen siteeraa Matti Pulkkisen minä-lauseita parissakin kohtaa: ”Minä haluan olla rauhassa. Minä en halua muijan vaatimuksia. Minä tykkään elää omaa tahtiin.”
Tossavaisen mielestä Pulkkisen lauseet ovat kuin kolmivuotiaan.
Miksi Jouni Tossavaiselle, sisarussarjansa vanhimmalle, on minän sanominen niin vaikeaa? Tossavaisen äiti kuoli, kun esikoinen täytti 18 vuotta. Hänen on pitänyt olla aina niin aikuinen. Sen sijaan Matti Pulkkinen on kuopus, vanhojen vanhempien viimeinen lapsi, iltatähti. Sama vika rahikaisella. Ehkä siinä on ero.
Jouni Tossavainen arvelee, että noin kolmivuotiaan narsistinen Minä ensin –trumpismi voikin netissä paljastettuna olla yksi tie häpeästä vapautumiseen.
Niin minä ajattelen. Minun elämästäni meinasin kirjoittaa jatkossakin. Mitäs häpeämistä tässä loppujen lopuksi on?
PS. Jouni Tossavainen esiintyy oppimispäiväkirjassani näin laajasti, sillä hän on minulle proosaesikuva. Vähän niin kuin kirjallinen isoveli.
Lähteet:
1.Siivu wikipediasta 17.11.2018 klo 11.10. Wikipediassa käytetty Suomen sotilaan lauluja. 1933. Neljäs painos. Koonnut Sotilaspoika. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.
2. Suomen Kuvalehti 9.9.2018 Hannu Pesosen artikkeli J.V. Snellmanin kova linja katovuosina: ”Rahvaan omaa syytä” – Joka kymmenes suomalainen kuoli.
3. Suomen historian pikkujättiläinen Werner Söderström Osakeyhtiö 1987 s. 412.
4. Veijo Meri Ei tule vaivatta vapaus, Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset Keuruu 1995 s. 10.
5. Naomi Klein, Tuhokapitalismin nousu (The Shock Doctrine. The Rise of Disaster Capitalism, 2007). Suomentanut Ilkka Rekiaro. Helsinki: WSOY, 2008.
6. Heikki Patomäki, Uusliberalismi Suomessa. Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. Helsinki: WSOY, 2007
7. https://fi.wikipedia.org/wiki/Nikita_Bergenstr%C3%B6m tapahtumat tsekattu tästä la 17.11.2018 klo 12.
8. Katariina Romppainen, Pitkät päiväunet Karisto, Hämeenlinna, 2010
9. Kjell Westö, Rikinkeltainen taivas, Otava, painettu Suomessa 2017
10. Päivi Alasalmi Loistava yksinhuoltajuus. Tietokirja. Helsinki: Gummerus, 2011
11. John Steinbeck Eedenistä itään osa I, Suuri suomalainen kirjakerho, Helsinki, s. 15: ”Ei kestänyt kauaakaan, kun kaikki King Cityn ja San Ardon karut ympäristökukkulat olivat vallatut ja rääsyläisperheet sirottuneet joka puolelle niiden kupeita yrittämään raaputtaa elantoaan ohuesta ja kivisestä mullasta. Tämä väki eli yhdessä kojoottien kanssa älynvaraista, epätoivoista kituuttavaa elämää. Heille ei tullessaan ollut rahaa, ei kapistuksia, ei työkaluja, ei luottoa ja – mikä pahinta – ei myöskään minkäänlaista tietoa uudesta maasta eikä taitoa viljellä sitä. En pysty sanomaan, jumalainen typeryys vai suuri uskoko heitä yllytti. Tämänkaltaista uhkarohkeaa yrittävyyttä ei maailmassa varmaankaan enää monesti tapaa. Ja silti nämä perheet pysyivät hengissä ja lisääntyivät.”
12. Heikki Patomäki, Uusliberalismi Suomessa. Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. Helsinki: WSOY, 2007
13. Emilia Karjula (toim.) Kirjoittamisen taide ja taito, Atena Kustannus Oy, painettu EU:ssa 2017 s. 209
14. Emilia Karjula (toim.) Kirjoittamisen taide ja taito, Atena Kustannus Oy, painettu EU:ssa 2017 s. 206 ja Otavan opiston nettilukion sivuilta la 17.11.2018 klo 15.03 http://opinnot.internetix.fi/fi/materiaalit/ps/ps4/04_alykas_toiminta/03_4.3_sosiaalisesti_hajautettu_kognitio?C:D=1465747&m:selres=1465747
15. https://fi.wikipedia.org/wiki/Akkulturaatio ajatus kopioitu su 18,11,2018 klo 12.44:
” Akkulturaatio tarkoittaa kulttuuriin sulautumista tai sopeutumista. Toiseen kulttuuriin muuttavan on sopeutettava elämänsä uusiin rakenteisiin.”
16. John Gray, Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta, paranna parisuhdettasi ja löydä partnerisi kanssa yhteinen kieli, Taskukirja Loisto Oy, 1992
17. Jorma Sipilän Puheenvuoro-palstan artikkeli Kansallisvaltion menestystarinasta voi oppia paljon, Suomen Kuvalehti 44/2.11.2018 s. 68.
18. Päivi Uljas, Kun Suomi punastui, Hyvinvointivaltion läpimurto, Väitöskirjatutkimus 11.2.2012. Ohjaajina Juha Siltala & Matti Peltonen. Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta. Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Suomen ja Pohjoismaiden historia.
19. Läyhänen tarkoitti Kärkölässä Hollolan Lahlen lähellä 1970- ja 1980-luvun nuorisomurteessa vähämerkityksellistä, velttoa, mitätöntä.
20. Kappale on Tšehovin ase, näennäisesti merkityksetön asia, joka tekstin edetessä nousee merkittävään asemaan. Lisäsin kappaleen kirjoitukseen ma 19.11.2018, kun huomasin, että en muistanut kytkeä tekstin alkupäässä olevaa Korpisen kylän kuvausta aviomieheni Matin historiaan, vaikka niin alun perin oli tarkoitus.
21. Michel Houellebecq, Oikeus nautintoon. (Plateforme, 2001). Suomentanut Ville Keynäs. WSOY, 2002
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]