Pia Valkonen

Ainoa, mikä jää...

Enqvist-Saarikiven takakansiteksti

ma 8.4.2019

Eilinen otsikkoni oli, että ah, nautintoa. Tarkoitin julkkiskosmologin Kari Enqvistin, joka on myös Lapinlahden vävypoika, ja mediatemmeltäjä-lingvistin Janne Saarikiven keskustelukirjaa Ainoa mikä jää - Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää.

Aloitin merkintäni sillä, miten inhoan kustannusmarkkinoijatoimittajien takakansi- tai kirjanlievetekstejä.

Illalla vilkaisin ah- ja voih-huokauksin nauttimani kirjan takakansitekstiä: "Tuloksena on nautinnollinen lukukokemus elämän suurien kysymysten äärellä."

Sillä lailla.

Meidän lauantain tietokirjoittamisen ope ei ollut ihan myyty, kun ylistin Ainoaa, mikä jää -kirjaa. Tietokirjoittamisen kurssille tekemässäni ennakkotehtävässä piti kirjoittaa ensin viikon ajalta tietokirjalukemisen päiväkirja ja sen päälle valita päiväkirjasta yksi teksti, jota analysoida. Piti analysoida rakennetta ja sen semmoista - eikä sisältöä. No, enhän minä voinut olla puuttumatta sisältöön.

Kaikenlainen sellainen rakennesydeemi on mielestäni hirmu tylsää. (Sen kyllä huomaa, sanoo joku lukijoistani, ehkä se toinen heistä. Se toinen? Määräistä artikkelia ei saanut käyttää 1980-luvun Tampereen yliopisto-opintojen mukaan, mutta kuten tietokirjoittamisen opettajamme Petri Jääskeläinen jäi makustelemaan, ilmeisesti määräinen artikkeli käy yhä sallitummaksi, Suomen kieli - who cares!)

Joo-o, ja Mia Kankimäki saattoi käyttää Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sivulla 71 sanaa ihqu. Niin! Q-kirjaimen kera! Kankimäki kirjoittaa Kioton kämppäkavereistaan ja hänen mielestään 36-vuotias italialainen fyysikko Nino on söpö. Kohtelias. Sympaatinen. Ja! Ihqu! Lisäksi Nino tuoksuu hyvältä, Kankimäki kirjoittaa.

Arvelen, että Mia Kankimäen tietokirja Japanista on kurssivaatimuksissa mukana laventaakseen käsityksiämme tietokirjoista ja siitä, millaisia ilmauksia saa käyttää.

Minna Eväsojan Melkein geisha yllätti minut viime kesänä. Olin joskus hankkinut sen pokkarina - varmaankin jollain leimapassilla ilmaiseksi hätäpäissäni napannut hyllystä - ja lumouduin japanilaisesta kulttuurista. Sen sijaan Eväsojan henkilökuvaus ei ollut onnistunutta.

Tekstistä näki, että Eväsoja on tohtorisnaisia. Teksti oli jotenkin hyistä. Kirjan lopussa käy ilmi, että Eväsoja oli kaikki Japanin-vuotensa säilyttänyt Suomessa sulhasensa. Ainoa ihmissuhteisiin tai johonkin henkilökohtaiseen viittaava, mikä minulle jäi geisha-kirjasta mieleen oli se, että kaksi japanilaista lesboa tunki Eväsojan kotiin ja käski suomalaisnaisen riisua paitansa. Tämä riisui ja lesbot katselivat kiinnostuneena suomalaisnaisen rintoja. Kun naiset halusivat myös kosketella Japani-kulttuurin tutkijan tissejä, tuleva tohtori pani paidan päällensä.

Minulle tuli episodin lukemisesta kumma olo. Mitä Minna Eväsoja tahtoi sen kertomisella sanoa? Miksi hän ei juurikaan kerro, miten hänen Suomen-suhteensa kehittyi? Miksi hän rajaa kertomansa niin oudosti?

Tuli sellainen olo, että Eväsoja on ollut Japanissa jonkinlaisena nunnana - pisin jakso, kun hän siellä asui, on ollut kolme vuotta ja kolmen vuoden aikana Eväsoja kävi Suomessa vain kerran. Kolme vuotta selibaatissa lukuun ottamatta kertakäyntiä Suomessa fiancén luona? Ei saatana, ei onnistuisi minulta.

Lisäksi kirjan johdannon lause varmasti sai minut suhtautumaan nyreästi koko kirjaan heti alusta pitäen: "Minä sujahdin japanilaiseen elämäntapaan luonnollisesti ja helposti ja tunsin eläväni täydellisen seesteisyyden aikaa Japanissa viettämäni vuodet." (Minna Eväsoja Melkein geisha s. 9)

Eväsojan teksti oli jotenkin - miten minä osaisin sen sanoa - liian sliipattua, liian kliinistä. Puuttui jokin. Tunne ehkä. Aistimukset. Pintaa, pintaa, pintaa.

Ihmettelin koko kirjan verran, mitä Eväsoja oikein vetistelee matkustaessaan takaisin Suomeen, sillä minä luin kirjaa niin kuin tutkija olisi ollut pääasiassa yksikseen Kiotossaan kaikki kolme vuotta - paitsi mitä nyt kaksi naikkosta kävi kylässä ja fetissoi tutkijan tissit sekä vuokraemäntä kävi naputtamassa joskus vuokralaisen roskista.

Outoa, sangen outoa. Ehkä pitäisi lukea Melkein geisha uudestaan. Ehkä muistikuvani ovat vääristyneitä.

Mia Kankimäen tekstistä sen sijaan pidän ihan hirmuisesti kaikkine ihquineen ja hajuineen, hikineen. Esimerkiksi se, että kun syyskuussa Kiotossa on koko ajan melkein 40 astetta lämmintä ja ilman kosteus on hirmuinen, vaatteet alkavat haista. Hikinen ja kostea ihminen haisee Kankimäen mukaan valkuaiselta. Eväsoja kuvailee, kuvailee ja kuvailee, mutta kaikki tuntuu kovin ulkokohtaiselta.

Kaikki muut Mia Kankimäen kirjan alkuouolella haisevat, mutta italialainen fyysikko Nino tuoksuu hyvältä. Se pisti silmään ja aktivoi oman tuoksumuistoni sekä tilanteen, jossa tunsin, kuinka mustasukkaisuuslitku valuu jostain mustasukkaisuushormonilisäkkeestäni ensin rinnan yli ja sitten kohti päälakea.

Tunnustan! Olen mustasukkaisuusraivohullu.

Niin. Senhän te jo tiesitte. Se alkoi jo aikaisemmin, kun Konevitsan saarella eräänä kesänä. Olen kirjoittanut tästä jo aiemminkin täällä, mutta teen sen toistamiseen, sillä proosakurssilla opimme muutama viikko sitten lisäämään tekstiimme aistinautintoj... ei kun aistihavaintoja. Minulla oli sitä ennen kirjoituksissani etupäässä tuntoaistia. Hajuaistista en ollut kirjoittanut juuri ollenkaan. Paitsi nyt tämä mustasukkaisuusepisodi. Sekin enemmän kertoi siitä, miltä tuntui kehossa, kun mustasukkaisuusaalto pyyhkäisee läpi.

Tuntuu jäätävää poltetta ja sitten kihelmöintiä.

Muistan vieläkin tunnun, kun seisoimme Valkean hotellin etupuolen julkisivun edessä. Aurinko paistoi terävästi. En osaa sanoa, oliko myöhäinen kevät vai aikainen kesä. Todennäköisesti Laatokka ympärillä hohki vielä kylmää, sillä auringonvalo tuntui pistävältä.

Meitä oli siinä minä, pari suomalaista talkoolaista, kahvila-Tatjana ja restaurointipuuseppä-kirvesmies Volodja, se vihreäruskeasilmäinen, jonka pyllykannikoita rakastin heti ensisilmäyksellä. Volodja oli nuoruudessaan harrastanut kaunoluistelua, joten hänellä on Siperian länsipuolen toiseksi kauneimmat pakarat. Kaikkein kauneimmathan ovat tietenkin nykyisellä, toisella suomalaisella aviomiehelläni ja himoitsen niitä edelleenkin viidentoista vuoden yhteistaivalluksen jälkeenkin, vaikka eilen juuri päätin, että en kirjoita siitä turkasen lukkiutuneesta ja estoisesta heebosta blogiini enää koskaan mitään. Dissaan häntä! Olen ikään kuin häntä ei olisikaan!

Ja tässä sitä ollaan taas.

No niin. Volodja seisoi Tatjanan vieressä. Pidin aina Tatjanastakin, mutta olin hänelle kateellinen siitä, että hän oli pieni, siro, iloinen ja hänellä oli maailman ihanin poikalapsi Sergei, joka sanoi minulle kerran, kun valokuvasimme toisiamme Laatokan rannalla, että teillä on aikaa minulle varmaankin sen vuoksi, että teillä ei ole omia lapsia.

Se oli niin totta. Niin totta. Sergei kulki usein kanssani saarella.

Minä en ole koskaan tuntenut itseäni pieneksi, siroksi tai iloiseksi. Etenkään Venäjällä ja tässä meneillään olevassa avioliitossa. Pikemminkin olen tuntenut itseni tankiksi tai Pasi-panssariajoneuvoksi, telaketjut kasvavat jalkapohjissani. Mielelläni murskaan kaikki, jotka asettuvat tahtoni tielle.

Volodja astui askeleen sivulle kohti Tatjanaa ja nuuskutteli ilmaa tämän pään yläpuolella. Volodja ei ollut mikään pitkä mies, mutta ah, niin kaunis, siitä huolimatta hän oli ainakin puoli metriä pikkuruista Tatjanaa isompi. Ja leveät hartiat, ahh.

Volodjalle tuli kasvoilleen - ne - täydellisen muotoiset - lempeä ja pehmeä ilme. Hän sanoi unelmoivasti: "ты вкусно пахнешь!

"Tuoksut herkulliselta."

Siis niin kuin herkulliselta!!!!! Volodja näytti siltä kuin olisi halunnut syödä naisen, jota nuuskutteli. PRKL.

Ainoa mikä jää

Eipä sitä aamulla tiedä, mihin blogissaan päätyy. Kirjoitan jo mielessäni proosakurssin oppimispäiväkirjaa. Sen otsikko on Minä. Minä olen niin mielenkiintoinen, että kirjoitan oppimispäiväkirjankin minusta.

Edellä viittasin siihen, että tietokirjoittamisen opettajamme ei ollut ihan täpöllä mukana ylistyksessä, jota suitsutin Kari Enqvistin ja Janne Saarikiven ylle keskustelukirjasta Ainoa mikä jää - keskusteluja siitä, mikä on tärkeää. (Muistan ehkä kirjan nimen ulkoa sitten, kun kirjoitan sen merkintöihin 20 kertaa. Nykyään kirjojen nimet ovat niin monimutkaisia, että vaatii vähintään 20 kirjoituskertaa ennen kuin nimi menee pitkäkestoiseen muistiin.)

Kirjan johdantokappale on huolittelematonta puhekieltä. Etenkin Janne Saarikivi, kielentuntijana, käyttää puhekieltä taiten. Kari Enqvistin johdantoviestit ovat kyllä kirjakieltä, mutta siloittelemattoman tönksähteleviä.

Sen jälkeen kumpikin käyttää ensimmäiset varsinaiset luvut todisteluun siitä, kumpi on tavallisempi. Näin lasketaan kynnystä ryhtyä lukemaan kahden tiedemiehen vuoropuhelua.

Esittelylukujen jälkeen on muutama viesti nokittelua ja. Etenkin Kari Enqvist vaikuttaisi olevan herkkä Janne Saarikiven rivien välisille viesteille. Kari Enqvist lukee, että Saarikiven muka nätissä lähestymistavassa on tutkijamiesten välistä peniskateutta.

Ahhh, nautinto. Tykkään niin tekstillä vittuilusta.

Tietokirjoittamisen ope ja kurssillemme linjalta Lieksa-Nurmes singahtanut kirjallisuus- ja kielinainen avasivat naiivit silmäni. Ainoa mikä jää on tuotteistettua kamaa. Kirjoittamisen jännite on varmaankin siinä tehtyä ja markkinointiosaston koordinoimaa.

Niin varmaan. Tykkään kirjasta silti.

Nyt on pakko alkaa tehdä sekä firman että vaalityötä. Koetan vielä etsiä kohdan, jossa Kari Enqvist huomauttaa italialaisen nationalismin isän Giuseppe Garibaldin sosialismista. Kirja on kyllä vieressä, mutten nyt ehdi kohtaa etsiä.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi