Pia Valkonen

Lyhytproosaa

su 24.3.2019

KIKV1002, proosa, Viisi sivua lyhytproosaa Daniil Harmsin Sattumien hengessä

Pia Valkonen, pia.valkonen@lapiomies.fi, p. 050 5511611, Juhani Ahontie 5c, 73100 Lapinlahti

Ulkopuolinen

Olen tyttö, jota ei valittu liikuntatunnilla pesäpallojoukkueeseen. Olen edelleen sama kömpelö, likinäköinen ja vasenkätinen pullero. Minut jätetään vaivihkaa ulkopuolelle.

Kukaan ei sano mitään. Kaikki vain katsovat kattolistoihin.

Tässä minä taas olen. Sosioekonomiselta viitekehykseltäni kuulun kolmanneksien yhteiskunnana alalohkoon, mutta nyt olen soluttautunut keskiluokkaisten kävelevien sovinnaisuuksien joukkoon.

Opiskelen Management Institute of Finlandissa johdon ja esimiesten työnohjausta.

Päässäni taas takoo. Vittuako minä täällä teen? Lähdenkö kävelemään lounastunnilta? On tämä niin kallistakin. Miksi ehdoin tahdoin maksan jostain sellaisesta, joka antaa vain epämääräistä kuvotuksen tunnetta?

MIF:n uuden koulutuskampuksen ilmastointi puhkuu täysillä, sillä talon jokaisessa luokassa, jopa ruokalan kabinetissa on porukkaa. Olemme me työnohjausopiskelijat, on museonjohtajanaisia, jotka ovat hoikkia sekä hillityn tyylikkäitä ja joiden kasvojen iho on kuivaa ja paperinohutta, on yrmeitä sekä hiljaisia atk-miehiä, jotka haluavat nauttia lounaansa rauhassa (Tunnustan! Kokeilin small talkia parin sellaisen kanssa!) ja ties ketä vielä. Kakkoskerroksen valotaululta saattoi käydä katsomassa, ketä tänään kampuksella on.

Ilmanvaihtokanavista puhaltaa kuin Mongolian aroilla. Teepussien liput lepattavat designkuppien reunan ulkolaidalla. Silti tuntuu siltä kuin happi loppuisi.

Sama toistuu taas. Käymme aina jakson ensimmäisenä aamuna tunnelman- ja kuulumistenpurkukierroksen. Aluksi kierros toteutettiin siten, että joku aloitti ja antoi puheenvuoron seuraavalle – kurssikaverilleen, jonka tunsi huonoiten. Se oli periaate. Valinnan perusteet – se, että piti valita kollega, jota ei vielä tunne - liudentuivat kerta kerralta olemattomiin. Aamuisin alettiin valita vain joku. Kiva. Sellainen, joka on ymmärrettävä. Tuntuu läheiseltä ja turvalliselta.

Aloin jäädä aamukierroksilla viimeiseksi. Minua ei valinnut kukaan. Ja kun pääsin innoissani kertomaan kuulumisiani, opettajankin huomio kiinnittyi muualle. Hän ei enää jaksanut kuunnella. Muutaman kerran kuulin huokauksia. Tuo se jaksaa selittää omiaan minuuttisotalla. Eikö tässä ole jokin aikamäärä? Tiimalasi pitäisi olla. Rasittava tyyppi.

Jälleen tuli sellainen olo, että olen toiselta planteetalta. Niin olenkin. Kerta kerran jälkeen tuntui siltä, että puhun tyhjille seinille. Sanani valuvat kuin vesi hanhen selästä. Helmiä sioille. Olen kuin brittisosiologi Beverley Skeggs, joka kitapurjeet levällään koetti selostaa suomalaisille teostaan Elävä luokka. Eihän sitä meinattu saada edes suomennettua, jotta täkäläiset sitä ymmärtäisivät.

Seuraavana aamuna kampuksen kahviossa jatkan edellisen päivän teemasta. Olin yöllä oivalluttanut itseäni ja ääneni kohosi riemusta. Oivalluttamaanhan me olimme tulleet oppimaan. Olin yhtä aikaa innoissani siitä, että muudan kurssitoveri oli istuutunut viereeni. Sitä ei usein kahvitauolla tai lounaalla tapahtunut.

Kohta hän kivahti. Kuule, voitko puhua hieman hiljempaa. Minun korvani eivät kestä sinun ääntäsi.

Oli kuin joku olisi työntänyt morapuukon vatsaani. Näinkö vastenmielisenä he minut kokevat?

Toinen kurssitoveri, jota pidän lähinnä aivottomana kanana ja vaivoin, jos lainkaan, saan peiteltyä häntä kohtaan tuntemat antipatiani, sai purkauksesta pontta. Hän aloitti järjestelmällisen dissaamiseni. Voitko olla hiljaa!? Älä jää nyt tähän kiinni! Mitä sinä jumit?

Olimme olleet samassa ryhmässä tekemässä ryhmätyötä. Keltaisen persoonallisuustyyppinsä, sangviinikon, mukaisesti aivoton kana ryntäsi suoraan touhuun ja viittasi kintaalla sille, että koetin kyseenalaistaa hänen liirumlaarumeitaan. Olimme olevinamme globaalin pörssiyhtiön johtoryhmä ja minusta näki pitkään matkaan, että en voinut sietää johtoryhmän kahta muuta jäsentä. Toisella, pikku sirkkusella, oli pääkopassa pelkkiä pinkkejä liimalappuja täynnään positiivisia adjektiiveja ja toinen oli sovinnollinen sekä rauhantahtoinen vihreä persoonallisuustyyppi, joka stressaavassa tilanteessa, kuten me käsittämättömässä pelissä olimme, vetäytyy oman hitautensa, laiskuutensa, mukautuvuutensa, välinpitämättömyytensä ja kiinnostumattomuutensa sisälle. Hän oli jähmeä kuin kilpikonna pikku pakkasella ja minun teki mieli keittää hänestä kilpikonnanhäntälientä.

Lopputulos oli se, että teimme niin kuin tyhmä kana-aivo halusi ja kun pääsimme pelin loppuun, kävi ilmi, että työntekijämme olivat rekrytoituneet kilpailijalle. He päätyivät jättämään uppoavan laivan, koska ainoat konkreettiset asiat, jotka pelissä esiintyivät, oli se, että kilpaileva firma oli luvannut pörssiyhtiömme työntekijöille työsuhdeautot ja tyky-matkoistakin oli kuulema ollut alustavaa puhetta.

Luokan ilmastointiputken suu yläpuolellamme huokui ja huohotti kylmää ilmaa. Veto tuntui sormenpäissä, niskassa ja hartioissa. Ajattelin, että lvi-kanavien kautta luokkiin olisi helppo puhaltaa zyklon-b:tä.

Vanha sokeritehdas Mannerheimintien varrella on Finlandia-talosta seuraava rakennus Hesperian puiston jälkeen. Punatiilirakennus on saanut jälleen uuden elämän Johtamistaidon opistosta, Intorista, Fintrasta ja MIF Academysta. Hankkiuduin työnohjauskoulutukseen, koska en tajunnut taustalla olevan MIF:a. Kurssiesitteessä puhuttiin vain Johtamistaidon opistosta. MIF:stä minulla oli huonoja kokemuksia. Olin joitakuita vuosia aiemmin aloittanut MIF:n ulkomaankauppakurssin, mutta kun huomasin, että se oli vain hieman uuteen pakettiin pyöriteltyä johtamisliturgiikkaa, parkkeerasin auton Kuopiossa kurssilaisille luvatulle parkkipaikalle ja sen sijaan, että olisin viettänyt pitkän ja hapannuttavan päivän kuunnellen kuivuuttaan pöliseviä konsulttimiehiä ja kurssitovereiden, penseiden insinöörien, tylsistyneitä haukotuksia, painuin taidemuseoon, kävin VB-valokuvakeskuksen näyttelyäkin katsomassa ja söin hyvin sekä pitkään nautiskellen lounasta. Iltapäivällä ajoin kotiin ja kirjoitin ulkomaankauppakurssille jäähyväiskirjeen.

Kerroin kirjeessäni, että kurssi on valtion rahojen törkeää väärinkäyttöä. Silloinhan vielä oli jaossa Suomen uusliberalisaatiorahaa. Olin sellaisia ollut itsekin törsäämässä ja käynyt Seppo Hoffrénin konsulttitoimiston pienyritysten toimitusjohtajakurssin ja Talenomin johtamistaidon kurssin sekä suorittanut Iisalmessa johtamisen erikoisammattitutkinnon. Kaikissa olivat olleet suurin piirtein samat oppisisällöt, eikä ulkomaankauppakurssi niistä juurikaan eronnut. Emmekä millään tuntuneet ehtivän kurssilla kohtaan ulkomaankauppa, kahlasimme tuntisotalla asiakkuuksien hallinnassa ja vaikka missä strategiatyökalupakeissa. Melkein tunsin saaneeni niskalenkin markkinavoimista, kun istuin Kuopion Kauppakadun kiinalaisessa ravintolassa ja valitsin hapanimelää nautaa sekä friteerattuja kananlihanpaloja ravintolan kuumavesialtaiden ruokakaukaloista.

Samanlainen vapaudenkaipuu iski, kun istuin peliteoreettisen oppimistilanteen purkutilaisuudessa työnohjauskoulutuksessa. Kylmäsi muutenkin kuin siksi, että ilmastointi oli säädetty liian lujalle.

Kävimme läpi pienryhmässä tekemiämme ”oivalluksia”. Ylläribylläri ne olivat aivan samoja kuin johtamisen oppaissa sanotaan: Pitää sietää erilaisia ihmisiä, ei saa olla jargonia, ohjeiden tulee olla selkeitä ja konkreettisia.

Toistelimme opetettuina papukaijoina koulukirjaesimerkkejä. Kun koetin väärässä kohtaa tehdä tarkentavan kysymyksen siitä, mitä oikeasti Extra Spirit Oyj:n johtoryhmän ja keskijohdon välillä oli tapahtunut, opettaja sanoi tiukasti, että jätetään keskustelu tunnin loppuun. Tiesin, että tunti, lähijakso, seuraava ja varmaan koko kurssikin ehtii loppua ennen kuin pääsisimme keskustelemaan oikeasti, asioista oikealla nimellä. Esimerkiksi siitä olisin tahtonut kysyä, mitä tarkoittaa se, että MIF:n taustalla on Soprano Oyj ja kyseiset Oyj:t on listattu NASDAQ:ssa.

Meille annettiin tehtäväksi laatia strategia uuden vision pohjalta ja viestiä mobiilisti siitä keskijohdolle. Lattiatason työntekijöillä kurssin vetäjä pelasi tammea. Tuli sellainen olo, että meillä tehdään ihmiskoetta.

Sitä paitsi, miksei MIF itse siivoa sivuiltaan tyhmyyttään kumisevia fraaseja? Vai mitä sanotte tästä:

”Soprano Oyj on palveluliiketoiminnan kehitysyhtiö. Keskitymme toimialoihin, joissa regulaatio on muuttumassa, markkinaehtoisuus lisääntyy ja toimialajärjestelyt ovat todennäköisiä. Erityisesti olemme kiinnostuneet toimialoista, joissa digitalisaation avulla voidaan luoda merkittävää lisäarvoa. NASDAQ Helsingin pörssissä listattu Sopranon osake tarjoaa sijoittajalle likvidin, läpinäkyvän mahdollisuuden sijoittaa kehittyviin pohjoismaisiin palveluliiketoimintoihin ja irtautua sijoituksesta niin halutessaan. Sijoituskohteen myyjälle pörssilistaus tarjoaa motivoivan mahdollisuuden hyötyä kasvusta.”

Pienryhmämme uuttera pikku orava, joka liukkaasti pudotteli sanoja toisensa perään mobiiliin, ei tainnut edes tietää, mitä on strategia. Ei, ei, eivät nämä ole strategiaa, mitä sinä sanoit. Nämä ovat jotain. Toimenpiteitä. Pannaan tähän, että toimenpiteet.

Voi hyvää päivää! Ajattelin ja pidättelin hysteeristä hihitystäni.

Minusta hän muistuttaa sekä pörheästä hännästään ylpeää oravaa että hieman sirkkaa. On siro, raajat ovat pitkät ja hoikat, ajattelin häntä nuudeliannoksessani paistettuna. Kun hänen keskivartalonsa rutistuisi hampaideni väliin, kuuluisi vieno rutina. Ilmaa viuhtovat kädet ja huitovat jalat kutittelisivat kieltäni. Tuntemus olisi epämiellyttävä, mutta ainahan sitä 20 maistelukertaa pitäisi olla ennen kuin johonkin tottuu.

Seuraavaksi paistaisin kurssin vetäjämme. Hänestä tekisin toukkapaistosta, koska hän on olemukseltaan jotenkin toukkamainen. Proteiinin saanti on aivoterveyden kannalta tärkeää. Ja nykyaikana proteiinivarannot ovat juuri hyönteisissä.

Kurssipäivän päätteeksi meille oli varattu tutustuminen tiloihin, joita saisimme vuokrata työnohjaussessioitamme varten, jos pitäisimme niitä Helsingissä. Tilat oli saneerattu johonkin vanhaan rakennukseen lähelle kahvipaahtimoita. Korttelin sisäpihalla oli Amerikan entisen Suomen suurlähettilään korjauttama ja omistama rakennus, johon kuulema tulisi jotain yhteisöllisyyttä edistävää. Ei kuitenkaan Wal-Martia, niin oli suurlähettiläs luvannut.

Tilat olivat avarat. Joskin hieman kolkot. Minua palelsi ja väsytti. Ajattelin, että tässä nyt aivan liikaa lämmitettäviä kuutioita, sillä katto oli korkealla, mutta seinät melkein kaatuivat päälle. Mietin, mitä tila muistuttaa ja sitten keksin! Ihan kuin lapsuuteni aiv-pönttö, jossa on nurkat. Teimme jonkin harjoituksen. Harjoituksen lopussa tulin siihen tulokseen, että halusin samaistua maailmankaikkeuteen. Se oli paritehtävä. En saanut paristani vastakaikua loppupäätelmälleni, mitä en lainkaan ihmettele, parini on virkanainen, jolla on auktoriteettia ja uskottavuutta, se itseltäni puuttuu täysin.

Suunnittelimme opiskelijaryhmän kanssa, että lähtisimme tutustumiskäynnin jälkeen syömään yhdessä. Vuokrattavan tilan ulko-ovelta yhdet lähtivät oikealle ja toiset vasemmalle. En ollut varma, oliko jostain sovittu, mutta päätin seurata vasemmalle lähteviä kurssilaisia. Jonkin matkaa heidän perässään käveltyäni katsoin, tulevatko oikealle lähtijät kuitenkin perässämme vai mihin oli tarkoitus suunnata. Käännyin ja tihrustelin pimenevässä illassa.

Kun käännyin takaisin, olivat ulko-ovelta vasemmalle lähteneet hävinneet. Kuin avaruusalus olisi heidät kaapannut toiseen ulottuvuuteen suoraan kadulta. Mietin, tunsinko itseni hylätyksi, surulliseksi vai ulkopuoliseksi. Tunsin kaikki kolme tunnetta ja vielä liudan lisää. Itseinhosta lähtien. Vatsanpohjassa, jonne aamuinen kurssitoveri oli työntänyt morapuukon käskiessään minun olla hiljaa, tuntui taas mustaa läikehdintää. Sydämestäkin otti vähäsen.

Kävelin katua pitkin kohti Sörnäisten metroasemaa. Tai ainakin ajattelin, että metroasema on jossain siellä suunnalla. Vatsassani oli Fazerin teollisuusriisipiirakka, jonka olin saanut napattua tutustumiskäynnillä tarjoilupöydästä ennen kuin sirkat, toukat ja kurssin muut tuhohyönteiset, kuten elinvoimaiset torakat alkavat parveilla tarjoilujen äärellä. Ei minulla ollut enää nälkä ja ajattelin, että ei se nyt ollut iso vahinko, kun jäin ryhmäkoheesiota edistävästä yhteisestä illallisesta paitsi.

Aivoissani kuului slurps. Viemäri imaisi likavedet sisuksiinsa. Putosin aikaikkuna-aukosta tai tiimalasin kapeimmasta kohdasta lävitse. Olin kadunkulmassa, jossa seisoin kaksikymmentä viisi vuotta sitten. Painoin summeria, ei vastausta. Summeri oli sama, nimi oli sama, ulko-ovi oli sama. Painoin kaikkia summereita. Jospa joku ystävällinen päästäisi minut sisään. Mikrofonia tai kaiutinta ei summerissa ollut, en tosin olisikaan tiennyt, mitä sanoisin, kenelle olin menossa, enhän tiennyt, asuiko ystävättäreni enää kotonaan vai oliko hoidossa.

Viimeksi kun kuulin hänestä, saattoivat valkotakkiset hänet junalla Helsinkiin ja suoraan Hesperiaan mielisairaalaan. Ylemmästä keskiluokasta pohjalle on ollut pitkä matka. Juopottelemalla matka sujuu joutuisasti ja ehkä myös jossain määrin rattoisasti.

Tunsin nostalgian piston. Olimme ystävättäreni kaksion ikkunasta katsoneet alas huorakadulle. Neuvostoliitto, jossa olimme opiskelleet, oli romahtanut ja tuonut venäläishuorat ystävättäreni ikkunan alle. En tiedä, kauhistelimmeko. Emme varmaan. Ehkä ajattelimme, että huisin jännää olla juuri tässä.

Oli lama. Minä olin juuri syrjäytynyt työelämästä, mutten vielä tiennyt sitä. Ystävättäreni uran katkaisi myöhemmin ylikoulutettu pätkätyöläinen, muistaakseni tämä oli väitöskirjan tehnyt valtio-opin alalta. Ylikoulutettu pätkämies oli työpaikan kostean illanvieton jälkeen tönäissyt ystävätärtäni pikkuisen ja sanonut, että toivoo ystävättäreni kuolemaa, jotta saisi tämän työpaikan. Moni olisi ajatellut, että humalaisten törinää, mitä joutavaa, mutta ystävättäreni traumatisoitui vakavasti ja löi luurin korvaani tai pudotti kännykkälinjalta, kun koetin sanoa, että hän ei suinkaan ole ainoa alaltamme poistyönnetty ikääntyvä nainen, nykyäänhän työpaikan saa vain siinä tapauksessa, jos on Ylä-Savon neito.

Korviini jäivät kaikumaan sanat: ”Älä tee minun henkilökohtaisesta tragediastani poliittista kysymystä!”

Kukaan ei päästänyt minua rappukäytävään. En oikeastaan olisi halunnutkaan, sillä jos ystävättäreni postiluukusta olisi luikerrellut kalmon makean viekoitteleva tuoksu, en olisi tiennyt, kenelle ilmoittaa. Ystävättärelläni ei ollut omaa perhettä, ei miestä, ja molempien vanhempien tiesin jo kuolleen. Hänen lapsuudenystävänsä kaipaavat entistä reilua tyttöä, mutta eivät millään jaksaneet sairalloisen itsekeskeistä ja vainoharhaista diivaa, joka reilusta ja rempseästä luokkakaverista oli tullut.

Kadunkulmasta oli lyhyt matka metroon.

Pohdin hetken, 1990-luvun huorakaduilla kun olin, saisikohan jostain ostettua venäläisen pimeän konetuliaseen. Suunnittelin seuraavana aamuna ampuvani kurssitoverini sekä ensin tietenkin opettajan.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi