Pia Valkonen

Kuvaus hetkestäni kookosmuslaisena
kukkaistyttönä siirtyy hieman

ti 12.3.2019

En ehtinyt kirjoittaa viime perjantaista oikein mitään, sillä piti rynnätä kesäyliopiston kirjoittamisopintoihin ja huomasin, etten ollut tehnyt proosakirjoittamisen esseetä. Se piti olla valmis heti proosaennakkotehtävän jälkeen. Essee on edelleen kesken, mutta nyt minulla sentään on ajatus siitä, milloin sen kirjoitan. Lyhytproosaa pitäisi pykeltää 25. maaliskuuta mennessä viisi sivua. Meinasin plagioida Daniil Harmsia ja Sattumia. Olen edelleen aivan venäläisen novellin lumoissa. Kokoelma Toisaalta kaikkea voi sattua oli Roman Sentšinin Jeltyševit, erään perheen rappio kuin virvoittavaa vettä.

Arvelen, että juuri tällä hetkellä elämässäni on aineksia harmsilaiseen absurdismiin.

Novellikokoelmassa Toisaalta kaikkea voi sattua oli naiskirjoittajia. Jeltyševit oli sellainen tyypillinen miehen kirjoittama kirja. Kaikki mitä ei ole kusta, on paskaa. Kaikki vain juovat viinaa ja lopulta tappavat toisensa. Ei rakkautta, ei lapsia, ei elämää. Vain vähittäistä kyynistä kuolemista. En pidä miesmiesmieskirjallisuudesta.

Erityisesti lumouduin novellikokoelman tekstistä, josta kiuruvetinen kirjailija Heidi Jaatinenkin luomoutui omaelämäkerrallisessa ja omasukuisessa kirjassaan Koski. Siinä kaksi siperialaista siskosta tarttuvat hitsauspilliin ja rakentavat vanhasta kaivosveturista kivan paikallisjunan. Ihan vain huvikseen. Sellaisesta minä pidän.

Arsenin neljä elämää on todellakin minun kirjani, kuten venäläisen nykykirjallisuuden kääntäjä Kirsti Era sanoi. Kirsti ei ole Arsenin elämiä suomentanut, sillä se on täynnään ortodoksiyksityiskohtia. Aloitin sen, mutta päätin jättää hetkeen, jolloin voin oikeasti keskittyä siihen. Olisipa niin paljon aikaa, että voisin lukea kirjan rinnalla venäjäksi.

Suvi Ratisen Matkaystävän ostin Matin takia. Jotenkin on sellainen kutina, että Matti on kosinut aikanaan kirjailijan siskoa. Tiirailimme molemmat kirjailijan valokuvaa kirjan kansiliepeestä ja koetimme etsiä samanlaisia kasvonpiirteitä.

Kello on kohta 8.30. Ylä-Savon subcomandante Marcos lupasi kanssani tänään isä Markku Suokonaution kirjallisuuspiireihin. Speksit ovat selvät. En saa häiritä Marcosia. En saa puhua koko ajan, tämä on vaikeaa! Ja jos Marcos haluaa vetäytyä omaan rauhaansa, se pitää sallia.

Ja voi pyhä Sylvi! Pidin Sylvi Kekkosen Amaliasta. Jännittävällä tavalla presidentin rouva oli pannut itsensä vahvaan talonpoikaisnaiseen. Sylvi Kekkonen oli siellä sisällä - Amalian Taavi oli juuri sellainen naistennaurattaja, jonkalaisen voisin kuvitella Urho Kekkosen olleen. Olen lukenut hänen ja Anita Hallamaan kirjeenvaihdon. Aivan upeata tekstiä, jospa joskus maailmassa joku tavallinen vaimoihminen saisi sellaista osakseen. Minä ainakin haluaisin omalta aviomieheltäni sellaisia sanoja!

Taavi kaatuu sodassa ja Amalia joutuu kiroten ja hammasta purren selviytymään yksin kotitilallaan, josta nappasi Taavinsa, renkipojan. Mielenkiintoinen asetelma. Amalia käsitellään Sukevan piirissä. Rutakolla on Jukka Viikilän Helsinki ja Engel -kirja.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi