Hannu Mäkelän Valosta poimittua

to 28.3.2019

Jäi vaivaamaan, mitä Herra Huu -mies ja Suomen Eduard Uspenski -tuntija Hannu Mäkelä oikeasti sanoi avioliittonsa lopusta surukirjassaan Valo. Valo kertoi Mäkelän sattumoisin tapaamasta venäläisestä enkelinkaltaisesta hahmosta Svetasta, joka pelasti kirjailijan avioliitosta suomalaisen-vänkyrän tahtonaisen Anna Kortelaisen kynsistä.

(Kyllä te osaatte lukea, kummasta naistyypistä pidän enemmän. Ja myönnettävä on, että kirjailija tuo säröjä myös Svetan hahmoon, ei tämä yksiselitteinen neitsyt-jumalansynnyttäjän hahmo ole, pitänee lukea joskus Valo uudelleen ja löytää sieltä uusia kiintoisia yksityiskohtia, esimerkiksi seurustelusta vieraalla kielellä - Hannu Mäkelälle jää yhdessä kohtaa italia päälle ja hänen pitää lopettaa puhelu Svetan kanssa, sillä venäjä vain ei löydy aivopoimuista, tuttu tunne!)

Anna Kortelainen on minusta upea nainen ja olisin mieluummin naimisissa hänen kanssaan kuin jotenkin utuisen ja minun makuuni liian ilmavan Svetan. Anna Kortelaisen, Virginie-nainen You know, ja Hannu Mäkelän avioliiton loppumetreillä osui ohimennen silmään Mäkelän vaimon ja Timo Harakan ohjelma 10 kirjaa.

Juontajaparilla natsasi hyvin yhteen. Kylläpä tuntuivat pitävän toisistaan, ajattelin, salaatinvihreän kateellisena ja kitkerän-katkerana tietenkin.

Sillä aikaa, kun vaimolla oli kivaa töissä, aviomies kirjoittaa: "Olen Venetsiassa ensimmäistä kertaa yksin. Yksinolo on muutenkin aitoa todellisuutta, vaikkakin olen vielä naimisissa. Mutta mitään avioliittoa ei itse asiassa ole, vain kaksi vierasta ihmistä, jotka ovat ikään kuin yhdessäkin joskus. Kuinkahan moni elää liitossaan näin; ei vain väliaikaisesti, vaan koko lopun elämän?" (Hannu Mäkelä, Valo s. 35)

Luin kohdan Fiiat Ducatossa Nerkoolla, kun olimme tervaamassa aviomieheni kanssa muudatta peltikattoa. Niin. Minä olin katolla myös. SIitä on valokuviakin! Kokemus oli mukava ja yhdisti meitä aviopuolisoita, jotka aloimme vieraantua toisistamme. Tai mekanismi kulki näin. Minä koetin tavoittaa aviomieheni sisintä ja tämä pakeni.

Valo käynnisti minussa mullistuksen. Uskalsin alkaa sanoittaa pelkoani. Tajusin, että en saavuta mitään aviomieheni herkän sielun metsästyksellä - mies vain meni kauemmaksi kauhuissaan. Näin hänen kauhusta laajenevat silmänsä - ikään kuin olisin päänahan metsästäjä.

Osaan nyt muotoilla sen, mitä haluan. En vain jahtaa miespoloista.

Sanoin ääneen, että anteeksi vain, minulle ei kelpaa laimea suomalainen riviavioliitto, sellainen, jossa aviopuolisot kulkevat korrektisti tuulipuvuissaan sauvat rytmikkäästi kopisten. Minä haluan avioliiton, jossa on intohimoa - vaikka pehmeän pappaseksin muodossa, mutta intohimoa kuitenkin - läikehtiviä älyllisiä keskusteluja, väittelyitä. Ristiriitojakin saa olla, mutta pääasia, että aviopuolisoa ei nimitetä lokkänäksi, emännäksi tai muuten aseksualisoida.

(Oi, vittu, että Jaakko Tepon sanoitukset etoavat. Jaakko Teppo eliminoi erotiikan Ylä-Savosta lotisevilla kumisaappaillaan, tsiissös,)