Saara Ehnholm-Hielm Ja sydämeni oli minun
sekä vähän vielä Antti Nylénin Häviöstä

la 2.2.2019

Takana viisivuotiskauden kamalin räkätauti. Oletan, että tämä on ohitse, koska niistän jo vihreää väriä. Torstaina lupasin Matille iloita aamusta, jolloin herään eikä satu flunssaisesti joka kohtaan ruumiissa. Se oli tänään, mutta Matti ehti jo öljyväripiiriin ennen kuin tajusin, että niin. Tänään on se parempi päivä. Pikkuisen vilustaa selästä, mutten ajattele nyt sitä. Harmittaa, kun missasin kauniit ja kirkkaat pakkaspäivät. Koetin pysytellä sisällä ja levätä.

Uusin Parnasso oli täynnä Antti Nylénin Häviötä ja hyvä niin. Nyt siitä on varmasti kaikki sanottu. Minä sanon vain, että niin, meillä pienyrittäjillä on just samat ongelmat. Ainoa ero on se, että kun Nylénillä on maksamatta 600 euron lasku, jota hän pyörittelee, on meillä siinä kohtaa 6 000 euron lasku. Tuska on sama, vaikka mitttakaava meillä kymmenkertainen.

Tuomas Muraja vastasi Parnasson yleisönosastossa Nylénille, että perustulo olisi taiteilijapalkkaa parempi; jos olisi taiteiljapalkka, kuka saisi vallan määrittää, kuka on taiteilija ja kuka ei? Tuomas Muraja on pika-avioliitossa Rosa Meriläisen kanssa ja hänet on valittu perustulokokeiluun. Hän tietää, mistä puhuu. 

Minäkin haluaisin olla taiteilija. Jos saisin valtiolta 560 euroa automaattisesti tililleni, rauhoittuisin. Voisin jatkaa yrittäjänä mielihyvin, vaikka tämä ei käytännössä tuota meille Matin kanssa oikeastaan juuri mitään. Muuta kuin mahahaavan. Työläiset saisivat palkkansa ja taloja tulisi restauroitua, Matin ammattitaito välittyisi tuleville restauroijasukupolville. Me maksaisisimme talolainan Matin osa-aikaeläkkeellä ja ostaisimme keitinperunoita sekä jääsalaattia minun perustulollani. Syksyisin poimisimme pakastimen täyteen puolukoita. Osan survoisimme ämpäreihin ja säilyttäisimme kaapin kokoisessa jääkaapissamme. Matti välittäisi hommia nuoremmille, kävisi öljyväripiirissä ja minä hoitaisin työläistemme palkkabyrokratian, oppisin rakastamaan kansallista tulorekisteriä ja sen idioottimaisuuksia, maalaisin vedict artia sekä kirjoittaisin blogia enkä kuolisi verenpaineen aiheuttamaan aivoaneurysman räjähtämiseen. Ainakaan ihan heti.

Jos olisi hyvä mustikkasyksy, poimisimme mustikatkin. Vadelmasyksyn jälkeinen talvi olisi jo luksusta. Miksen muuten saa kerättyä vattuja? Leonidhan hävisi aina loppukesästä vadelmapuskiin. En ehkä vain herää vattukauteen tarpeeksi ajoissa. Nehän kypsyvät jo, kun on vielä kesä.

Lisäksi opettelisin käyttämään kirjastoa. Tekisin huviretkiä kummallisiin aikoihin erilaisiin kirjastoihin esimerkiksi Pielavedelle, siellä on itsepalvelukirjasto. Viime lauantaina sain kunnian viedä kotiin kanssaopiskelijani. Hän asuu maalla Maaningalla ja siitä jatkoin Pielavedelle. Koetin etsiä Vilja-Tuulia Huotarisen uusinta Niin kuin minä heidät näin. Voi hyvin -lehdessä (1/2019 s. 56 - 61) käskettiin tanssittaa kynää ja listattiin kirjallista lääkekaappia. Huotarisen romaani on lääkettä vihaiselle. Se on Huotarisen ensimmäinen aikuisten kirja ja suosituksen mukaan saa pohtimaan arjen loukkuja ja sitä, mistä yllättävä viha syntyy.

Minähän olen vihainen koko ajan. Vihainen ja vihamielinen. (Voi hyvin -lehti on todella ihana. Sen kansi on pehmeää pahvia ja kansikuva mattamainen. Takakannessa on sisäpuolella aina voimakuva. Nyt siinä on pieni apinanpoikanen ja teksti: "Olet arvokas ja ansaitset huolenpitoa!" Kuvituksena lehdessä on piirroksia. Niistä saisi hienon unelmakartan, jos taas tekisi sen uusiksi. Heh, ja pitänee lukea myös filosofi Eero Ojasen haastattelu. Minähän KIKP-212-kurssin ennakkotehtävässä tokaisin - kursorisesti kun urinoin koko tehtävän, Maria sanoisi, että tehtävä olisi paskottu - että Ojanen neuvoo tietokirjoittamisen artikkelissaan sormi pystyssä olemaan asiallinen tms. Minä korskeasti kirjoitin, että semmoinen ei sovi minulle nyt yhtään pätkää. Öh, pitänee lukea tyypin haastattelu: sen otsikko on "Henki on läsnä kaikkialla!" Voi hyvin 1/2019 s. 16)

Pielavedellä kirjaa ei ollut. Lähin olisi ollut Keiteleellä, mutta Anna soitti siinä samassa ja kertoi, että oli tehnyt jauhelihakastiketta. Läksin syömään. Eikä Keiteleellä liene itsepalvelukirjastoa. Toivottavasti sellainen saadaan Lapinlahdelle ja Varpaisjärvellekin pian. Minua välillä häiritsevät sellaiset kirjastovirkailijat, jotka kokevat kirjastossakävijät häiriöksi. Varpaisjärvellä tosin on mukava kirjastotäti.

(Ja Iisalmessa tosi komeita kirjastosetiä! Mietin, mikä minua sinne Iisalmen kirjastoon niin kovasti vetää - ja sitten tajusin!)

Jokunen viikko sitten ajoimme iltasella Iisalmeen Annan kanssa. Sillä aikaa, kun Anna oli asioillaan, kävelin kirjastolle ja keksin, että nyt poimin hyllystä Nyléniä - sekä Pontus Purokurun Täysin automatisoidun homoluksuskommunismin. Kirjastossa raikui. Yläkerrassa oli jokin eturauhassyöpäkirurgi kertomassa miesten eturauhassyövästä. Etsin ensin kirjaston alakerrasta kaunokirjaosastolta kohdasta A Marko Annalan Paastoa. Ensin en meinannut ymmärtää, missä on A-hylly. Ystävällinen virkailijatar neuvoi ihan kädestä pitäen - ei ollenkaan irvistellyt tai tehnyt silmillään asiakasta vähätteleviä ilmeitä niin kuin olisi eräässä minua lähimmässä kirjastossa väistämättä tapahtunut -, mistä kaunokirjat alkavat ja missä kohtaa olisi Annala. Olisi jos ei olisi lainassa.

Sitten vetäisin henkeä syvään ja kapusin yläkertaan, jossa on kirjallisuustieteen osasto ja esseet. Hetken aikaa eturauhassyöpäalustaja luuli, että olen kiinnostunut miesten eturauhasvaivoista, mitä jos tarkemmin ajatellaan, olen kyllä ja erittäin kiinnostunut olenkin! Hyvänen aika! (Tässä nyt odottelen, milloin miesten eturauhasvaivat alkavat vaikuttaa elämäni dynamiikkaan!)

Löysin lopulta Nylénin Häviön, mutta ennen sitä tarjolla ylätasanteella oli Sara Ehnholm-Hielmin Ja sydän oli minun. Siinä on kirja, jota koetin kaikin keinoin vastustaa. En ylipäätänsä tajua, miksi edes tartuin siihen. Ehkä kommunisminpunainen kansi vaikutti asiaan. Ehkä kirjan nimiötekstin käsinkirjoitustekstifontti. Se toi mieleen Tiina Pystysen sarjakuvatrippien tekstit.

Tartuin kirjaan ja luin takakannen ja ensimmäistä sivua. Mnjaah, joku hienostorouva muuttaa Roomaan ja vähän kirjoittelee. Mnjaah, eipä juuri minua kiinnosta. Aikakauslehtikamaa. Tämä rouva on varmaan koonnut aikakauslehtikolumninsa kansien väliin. Mnjaah. Tuli mieleen Kodin Kuvalehdessä 30 vuotta sitten Omenapuun alta -kirjoitukset. Pentti Saarikosken joku niistä entisistä vaimoista kirjoitteli sovinnaisuuksia, joita en koskaan lukenut, vaikka olinkin sisällä lehden toimituksessa.

Sisällysluettelossa mainittiin Karl Ove Knausgård. Ja Lena Andersson. Kääntelin kirjaa kädessäni ja taustalla kuulin, millaisia hormonimyrskyjä sekä -myrskyttömyyksiä eturauhasongelmat voivat miehelle aiheuttaa. Mietin, mihin panen korvani. Ne halusivat kuunnella. Takakansitekstissä oli jotain kustannusosakeyhtiöiden myrskyistä. Minulle ne ovat jotakuinkin samantekeviä. En oikeastaan ole niin hirveästi enää kiinnostunut kirjoista, jotka myyvät. Haluan lukea kaikkea marginaalista.

Poimin kirjan mukaani. Avasin sen Helsingin-reissuni jälkeen ja sen jälkeen, kun olin tehnyt selvää Nylénistä, joka muuten käytti minullekin tuttua mielikuvaa: "Kaikkea pitää kokeilla - paitsi omaa siskoa ja kansantanhuja." Nylén varioi sanontaa ja puhui sukurutsasta ja minä aina välillä käytän kansantanhujen tilalla karaokea. Kansantanhut ja oma sisko on kuitenkin alkuperäisessä postikortissa, jonka sain Jouni Rainiolta kesällä 1990 Kumpulaan. Olin tutustunut Jouniin keväällä 1990 Kiovassa. Kävimme slavistiikkaopiskelijoiden kanssa Kiovassa ja olimme kapakissa suomalaisten elinkautisessa Kiovassa olleiden (elinkautinen = kuusi vuotta Neuvostoliitossa yliopistossa) opiskelijoiden kanssa. Kapakissa esiintyi Dr. Feelgood, josta en ymmärtänyt tuon taivaallista, mutta osuin kuusankoskelaisen instrumenttiasentajan Jouni Rainion viereen. Jouni ymmärsi. Oli ihan liekeissä se mies.

Ystävystyimme. (Minä tosin rakastuin Pekka Toiviaiseen, joka käsittääkseni oli Pietarsaaren museonjohtajan poika ja josta kuulin, että tämä kuoli Saksassa auto-onnettomuudessa 1990-luvun alussa.) Jouni putosi kesällä 1994 Kiovassa kotikerrostalonsa rappukäytävän viidennestä kerroksesta alas. Olin hautajaisissa Kuusankoskella. Me todellakin Jounin kanssa olemme elämässä noudattaneet hänen postikorttinsa neuvoa! Jostain syystä minä olen jäänyt henkiin.

Niin! Sara Ehnholm-Hielmin esseekirja oli upea, yllättävä ja ihan turhaan sitä vastustin. Matti tuli ovesta, sanoi, että ei saatana ja nyt lähdetään Maaselkään. Jatkan Sara Ehnholm-Hielmistä joskus.