Pia Valkonen

Häpeälauseita

ti 19.2.2019

KIKP212, Faktan ja fiktion vuoropuhelu kirjoittamisessa

OPPIMISPÄIVÄKIRJA

Kirjailijatohtori Matti Mäkelä on kirjoittanut ensimmäisen esseekokoelmansa Hanhet (1983) henkilökohtaisen häpeälauseensa ympärille. Hänen häpeälauseensa kuului: ”Armeija teki minusta miehen.”

Näin kertoi opettajamme Panu Hämeenaho kirjoittamisen perusopintojen faktan ja fiktion lähijaksolla. Häpeälause tuntui varmasti vallankumoukselliselta vasemmistohegemonisissa kirjailijapiireissä. Mutta koska Hanhet on ilmestynyt vuonna 1983 - vain kaksi vuotta ennen Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaa – se kantoi jo mukanaan uusoikeistolaista zeitgeistia.

Luokkakantainen vasemmistolaisuus oli päätetty kuopata tarpeettomana. Ajateltiin, että yhteiskuntaluokat oli hävitetty ja ne, jotka eivät ryhtyneet surffailemaan uusliberalisteina eivätkä halunneet liudentua keskiluokkaiseen olemiseen, siirtyivät identiteettipolikointiin.

Viisi vuotta Hanhien ja kaksi Romaanihenkilön kuoleman jälkeen ilmestyi Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan Sianhoito-opas. Siinä Eskelinen ja Lehtola tekivät isänmurhansa ja oksensivat derridat, lacanit ja focaultit suomalais-maalaisliittolais-sosialidemokraattisrealismin päälle. Jyrki Lehtola saisi todistaa joskus lukeneensa edes yhtä kyseisestä uusmarxilaisesta kolmikosta ja pitää asiasta alustuksen.

Markku Eskelisen uskon olleen jokseenkin lukenut jo nuoruudessaan – ei hän muuten olisi kuusikymppisenä voinut kirjoittaa sellaista järkälettä kuin Raukoilla rajoilla, jonka sivulla 536 hän luonnehtii Matti Mäkelän esikoisproosateosta Rakkausromaani (2006) näin: ”Juuri sellainen mies- ja naisstereotypioiden mallistoon pöhöttyneen kohahduttavasti asettuva pikkuperverssi teos, jollaista sen kirjoittajalta sopi odottaa.”

Minusta Mäkelän Rakkausromaani oli lähinnä liikuttava. Se on lähes yhtä liikuttava kuin Venäjä-tutkija ja novellisti Pentti Straniuksen pornonovellit, joista koetin Ärräpäät-sähköpostilistalla löytää jotain rakentavaa sanottavaa, kun saimme ne sinne ennen kokoelman julkaisua luettavaksemme. Novelleissaan Stranius koettaa olla korskea erotomaani, mutta vaikuttaa lähinnä sotkeutuvan naisiinsa kuin nykyinen aviomieheni syrjähyppyihinsä minua edeltävän vaimonsa aikaan.

En todellakaan kaipaa mitään isoperverssiä luettavaa – en sadistisia kuvauksia nuorten tapettujen tyttöjen huurtuneista häpykarvoista enkä ruumiisiin yhtyvistä kyborgeista – enkä toisaalta myöskään pirteitä promiskuiteetti- tai polyamoriakuvauksia, sillä tiedän, miten karulta tuntuu hilpeän polyamorikon yksiavioisuutta arvostavasta kumppanista - kolmannesta pyörästä. Rakkausromaanista ja esseekokoelmasta Kaksi vaimoa huolimatta pidän Matti Mäkelästä kovasti ja minusta on surullista, että hän sairastaa maksasyöpää (Parnasso 1/2019).

Itse asiassa Matti Mäkelä on aivan ihastuttava. Logiikkani kulkee näin. Esikoiseni Maria olisi halunnut muuttaa yhteen ilmajokisen Jonin kanssa Ilmajoen kirkonkylän keskustaan. Kun Maria ja Joni seurustelivat, minä istuin Ilmajoen ABC:llä, kuuntelin ilmajokisten setien puheensorinaa, luin piispa Olavi Kareksen päiväkirjoja ja kirjoitin blogiani. Olin aivan taivaassa. Ihastuin ilmajokisiin soriseviin setiin ja heidän käyttämään murteeseensa: ”Kattellaan.” ”Siinä talossa oli ennen palio muksuja.” ”Voi mukulaparka, kuin sun on käyny.” ”Ennen oli markka lujas.” ”Lujasta otettihin elanto.”. (Välimäki toim. 2012) Ostin ABC:ltä, jonka yrittäjänä on liukasliikkeisen näädän oloinen lahjakas valokuvaaja ja kotiseutuaktiivi, Ilmajoen joulu -lehden. Tohtoriksi väitellyt Matti Mäkelä mainittiin Ilmajoen joulu -lehdessä. Soriseva ilmajokinen setä hänkin.

Oma kirjallisuudellinen häpeälauseeni on ”Luin Matti Mäkelän esseitä jo 1990-luvun alussa ja pidän niistä edelleen!”

Nyt se on sanottu. Voin jatkaa eteenpäin.

Omaelämäkerrallisen kirjoittamisen häpeälauseeni kuuluu seuraavasti: ”Kolmannen keskenmenoni jälkeen aviomies käänsi minulle selkänsä.” Häpeälauseen yhteyteen tulisi kuvaus siitä, kuinka koetan hiiren hiljaa muuta perhettä herättämättä kerätä kylpyhuoneen lattialta sikiötäni pieneen pakasterasiaan, jotta se tutkittaisiin Kysillä – jokin syyhän keskenmenoon täytyi olla. Oliko se epämuodostuma, oliko se istukan vajaatoiminta? Noloa siinä oli se, että eihän niin pientä papua olisi tutkittu. En muista raskausviikkoja, tuskin vauvaani olisi lääketieteellisesti edes sikiöksi sanottu. Hoitaja otti pakasterasian vastaan hienotunteisesti, kun saavuin sairaalaan ambulanssilla. Olin soittanut hätäkeskukseen itse. Medihelikopterikin oli noussut ilmaan, turhaan, suurin osa verestä oli vuotanut kylppärin lattialle.

Taisin mopata kylppärin lattiankin ennen ambulanssin tuloa.

Seis! Ei se niin ollut. Fakta ja liioittelu menivät sekaisin. Ensinnäkin. Koetin haroa pakasterasiaan nykyisen aviomieheni ja minun ensimmäistä vauvaa, kyseessä oli ensimmäinen keskenmenoni. Ei kolmas. Ja kylppärin lattian moppaus... en oikeasti muista kylppärikohtauksesta muuta kuin sen, kuinka vaikea oli saada verihyytymiä pysymään sen verran kasassa, että sain ne mukaani. Pakasterasia oli läpinäkyvää mallia. Näytti siltä kuin siinä olisi ollut lemmikkieläimille tarkoitettuja maksanpaloja. Moppaamisesta olisi syntynyt liikaa melua. Etsin käsiini muovikannen, ihmeekseni sain sen paikoilleen tiiviisti ja hiivin alakertaan odottamaan ambulanssia. Yksin.

Kolmas keskenmenoni ei ollut edes keskenmeno. Se oli noloistakin noloin tuulimunaraskaus. Lapsi sisälläni oli elänyt ehkä päivän, kaksi. Aviomieheni oli vieressäni, piteli kädestäni, kun lääkäri siveli pyöristyvän vatsani geelillä ja nosti anturin kohti pienokaistani, olimme kavunneet yhdessä toiveikkaina terveyskeskukseen, menimme mäelle niin kuin täällä on tapana sanoa. Verenvuoto ei ollut alkanut ennen ultraäänikuvausta, joten luulimme, että tämä vauva kestää elossa. Vatsaani kouristi, kun näin, kuka oli tekemässä ultraäänikuvausta.

Se oli paikallinen lääkäri, jota mieheni aina käyttää esimerkkinä, että ei halua kävellä kanssani käsi kädessä, sillä silloin hän sortuisi samaan kuin kyseinen lääkäri, joka oli aviomiehensä kanssa kävellyt käsi kädessä vain hetkosen aikaa ennen kuin pariskunta erosi. Miehelleni se, että kävelee käsi kädessä vaimonsa kanssa, edustaa yliyrittämistä ja ennakoi avioeroa, kuten mustat pilvet ennakoivat ukkossadetta.

TÄSSÄ ON TEKSTIKAPPALE, JOTA EN JULKAISE BLOGISSANI.

Nämä ovat pienen paikkakunnan iloja.

Kirjoitan itseäni irti tästä paikkakunnasta. Kun nuorin tyttäreni Anna saa opintonsa täällä loppuun, lähdemme molemmat. Esikoiseni on jo päässyt täältä.

Yllä olevassa on paljon fiktiota. Pahin asia alkuperäisessä oppimispäiväkirjassa, joka meni vain opettajalle, on mukana vain kaunokirjallisen korostuksen ja kärjistyksen takia. Se, että haluan pois pieneltä paikkakunnalta jonnekin on osin totta. Aika useasti viiltää tai kouraisee olo, että on aika vaihtaa osoitetta, miestä, identiteettiä, piiriä, koko elämää, kuoriutua omista nahoista.

Olen säälimätön aviomiestäni kohtaan, sillä hänellä ei riittänyt myötätuntoa minulle, kun minä olin heikoilla. Nyt te sanotte, että eihän aviomieheni ole ollut väkivaltainen eikä juopottele. Ei niin. Ja mitä myötätuntoon tulee - ajattele itse; joku vieras ihminen tunkeutuu elämääsi, panee kaiken ylösalaisin ja alkaa sitten vuotaa verta kylppärisi lattialla? Eikö ennemmin teekin mieli potkaista kuin ojentaa käsi, ottaa kädestä kiinni, lohduttaa?

..

Eivätkä siihen häpeälauseeni lopu. Luuletteko tosiaan, että olisin asettunut jalat ristissä odottamaan sitä, milloin aviomieheni kääntyy puoleeni? Hui hai. Todellinen häpeälauseeni kuuluu näin: ”Vonkasin seksiä kristillisesti vihityltä aviomieheltäni Volokin polulla eräänä helteisenä kesänä.”

Konttasin aviomieheni perässä, itkin, uin suolammessa viileentääkseni tunteitani, itkin, lämmitin lemmensaunan, itkin, pöyhin lemmenvuoteemme tyynyt, itkin ja mikä oli tulos? Aviomiestäni etoi mutainen ihoni, sauna oli roskainen, lemmenvuoteemme alla pölypalloja. Ja minä itkin. Itkin saunan kuistilla, itkin hotellitasoisella aamiaisella. Ei ole paikkaa, jossa en olisi tässä maakunnassa itkenyt eikä tässä kirkonkylällä paikkaa, jossa ei tekisi mieleni oksentaa.

...

Tämä on täyttä faktaa. Minua etoo jo Lapinlahden S-marketin parkkipaikan läpi käveleminen.

...

Ja koska olen käytännönläheinen ihminen, kokosin ympärilleni miesringin. Kysyin jokaiselta heistä sekä kaikilta vastaantulijalta, miten voi olla mahdollista, että aviomieheni ei halua minua.

….

Onkohan tämä paikkakunta ja avioliitto taputeltu loppuun? En tiedä. Älkää innostuko vielä.

...

Saattaa käydä niin, että huomenna aamulla, kun vien roskat, näen ystävällisen valon kuvanveistäjä Ollin ikkunasta. Jos ystävällistä valoa ikkunassa ei ole, ajattelen, että Olli on tyttöystävänsä Annikin luona. Annikki on upea nainen, joka on tehnyt ison elämäntyön. Voi myös olla, että minulle soittaa Minna ja kysyy ”lapsiasioista”. Tai sitten voi olla, että pitää vielä johtaa vammaisneuvosto yhteen maakunnallisen vammaisneuvoston kanssa tai ainakin laatia uusi strategia. Retta-ystäväni tarvitsee ehkä kohta käytännön apua ja isosisko on hengissä kahden ja puolen tunnin ajomatkan päässä, minnekä sitä täältä, kun siskokin on. Voi olla, että toinen koira taas karkaa ja saan nauruntäyteisen videopuhelun jehkissisarelta siitä, kuinka koira tomerasti lähtee kohti S-marketia, mutta päättää juosta häntä sujuna takaisin pihaan. Bestis tarvitsee välilaskeutumispaikan matkallaan lähikaupunkiin. Ja onhan tässä miehen kanssa yhteinen rakennusliikekin vielä.

Avioliittokuvauksessani olen käyttänyt lähteenä Kai Mikkosen artikkelia Fiktion erityisyys ja ainutlaatuisuus Dorrit Cohnin mukaan. En tee artikkelista suoria lainauksia, se vaikuttaa tekstissä taustalla. Etenkin artikkelin kohta: ”Monien formalistisesti suuntautuneiden teoreettikkojen tavoin Cohn ei vastaa siihen, kuinka tietyt lajimerkit tai lajin kehys voidaan tunnistaa. Milloin voidaan todeta, että teksti on fiktiivinen? Kuinka tunnistetaan ne merkit, joiden avulla esityksen laji voidaan tunnistaa? Entä miltä kannalta katsoen fiktion ja faktan eron määrittely on ylipäätään mielekästä? Esimerkiksi ihmisten tapa arvioida toistensa toimintaa tai luonteenpiirteitä on paljolti samansuuntainen niin fiktiossa kuin tosielämässäkin. Fiktiota käytetään luontevasti todellisen elämän toiminnan jäsentäjänä ja informaatioina. Lisäksi kukin voi yksilönä päättää minkä tahansa fiktion olevan totta omassa elämässään.” (Mikkonen 2009)

Faktan ja fiktion vuoropuhelu -kurssilla saimme tehtäväksi kirjoittaa novelli jostakin historian tai julkisuuden henkilöstä. Novellissa piti olla faktaa sekä fiktiota ja lisättynä omin kokemuksin. Minä menin kirjoittaessani niin sekaisin, että panin dokumenttiin nimekseni Nina Mikkonen. En pysty erottelemaan, mikä novellissa on minua ja mikä Nina Mikkos-fiktiota.

Novellia kirjoittaessani tajusin myös, että proosassa pitää ainakin jossain määrin tapahtua jotain. Kirjoittamassani novellissa ei ollut muita ulkoisia tapahtumia kuin se, että Nina Mikkonen odottaa ystävätärtään Riitta Väisästä ja tämä tulee helsinkiläisen kerrostalon pihaan rahisevalla nelivetomaasturillaan, soittaa ovikelloa ja astuu sisään.

Muistanhan itse Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytärtä lukiessani, kuinka tuskastuin päähenkilön kotimatkaan. Päähenkilö käveli, käveli, käveli ja käveli. Töistä kotiin ja reitillä kuvattiin takaumina haudankaivajan perheen jäseniä ja heidän elämäänsä. Kirja jäi kesken. Päähenkilö ei tuntunut koskaan pääsevän kotiinsa asti. Sama ongelma oli Sirpa Kähkösen Lakanasiivissä. Romaani tuntui kertovan loputtomasta lakananpesusta. Uuvuin ja jätin kirjan kesken.

Kun luimme novelleita toisillemme lähijaksolla, sivusimme myös kirjailijain käyttämiä tehokeinoja. Muudan kurssilainen oli omassa aiemmassa tekstissään polttanut muumilakanat. Kirjoittaessaan hän kertoi miettineensä, onko muumilakanoiden palaminen liian lukijan tunteisiin vetoavaa, liian ilmeistä. Marimekkolakanoiden palamisella ei olisi ollut lainkaan yhtä riipaiseva vaikutus!

Minä kerroin esimerkin ystävästäni, kirjailijasta, jonka kirjaa en kyennyt lukemaan eteenpäin kohdasta, jossa tämä kuvailee nuoren raiskatun ja tapetun tytön häpykarvoja. Karvoissa syttyy pieniä jääkiteitä kuin metsään pudonneita tähtiä. (Ilvesheimo 2009)

Niin voi kirjoittaa tehokeinoksi sellainen ihminen, jolla ei ole omia tyttäriä. Kurssitoverini, nuori nainen sanoikin tässä kohtaa, miten onkaan niin, että elokuvissa tai kaunokirjallisissa kuvauksissa nuoret naiset joutuvat useasti aggressiivisen, raiskaavan sekä häpäisevän vihakatseen kohteeksi. Vihassa nuoria naisia kohtaan on jotain hyvin alitajuntaista. Vihasta kertovat lukuisat prinsessa ja paha äitipuoli -sadut ja tunnettuahan on, että kuviolla on jotain tekemistä oidipaalisen kompleksin kanssa. Paha äitipuoli ei alunperin ole ollut äitipuoli, vaan ihan äiti. Tytär tulee lähettää pois isän insestipiiristä ja tuskallistahan se on. Poikien seksuaalisesta heräämisestä kertoo Lumikuningatar. Lumikuningatar suutelee Kaita kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla Kai rakastuu kuningattareen ja toisella suudelmalla Kai on valmis unohtamaan aiemman elämänsä. Taikapeilin sirpaleet olivat jo aiemmin menneet Kain sydämeen ja tästä oli tullut ilkeä. Kai oli siis tullut ensin esimurrosikään ja sen jälkeen sukukypsäksi.

Vanhenevat naiset tuntevat vihaa nuorempia naisia kohtaan, koska eivät enää ole hedelmällisiä, ja miehet tuntevat nuoria naisia kohtaan vihaa, sillä nainen, naaraskoira päättää, mille uroksista häntänsä nostaa. Nuoret naiset herättävät vihaa esimerkiksi äitinä minulle myös siksi, että he muodostavat uhkan tyttärilleni.

Minä tunnen edelleen vihaa aviomiestäni kohtaan, sillä en kelvannut. Vihaan tietenkin hänen ympärillä kieppuvia nuoria naisia ja tottakai vanhenevia naisia, jotka tuntevat äidillisiä tunteita poikamaisen iloista miestäni kohtaan.

Taas tämä meni tähän.

Ystäväni uusimmassa romaanissa Ilmestyskirja on loppupuolella nekrofiliaa (Ilvesheimo 2018). Onneksi tehokeino on vasta lopussa, sillä alkupuoli romaania oli tosi hyvä ja koskettava. Vasta puolivälin toisella puolella mielenkiintoni herpaantui ja kun tultiin melkein pakolliseen ruumiin nussimiskohtaan, ajattelin vain hajamielisesti, että pitihän tämänkin täällä olla, juu.

Lähteet:

Eskelinen, Markku, Raukoilla rajoilla s. 536, Kustannusosakeyhtiö Siltala, Dardedze holografija, Latvia 2016

Ilvesheimo, Gerry Birgit, Lykantropia s. 20, Johnny Kniga Kustannus, imprint of Werner Söderström Corporation, WS Bookwell Oy, Juva 2009

Ilvesheimo, Gerry Birgit, Ilmestyskirja s. 334 - 336, BoD- Books on Demand, Norderstedt, Saksa, ntamo, Helsinki, 2018

Mikkonen, Kai, Fiktion erityisyys ja ainutlaatuisuus Dorrit Cohnin mukaan kirjassa Dorrit Cohn Fiktion mieli, s. 249, Gaudeamus Helsinki University Press Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä, painopaikka Juvenes Print, Tampere 2009

Mäkelä, Matti artikkeli Näin kävi, minkäs teet Parnasso-lehti 1/2019 s. 36 – 41

Välimäki, Antti (toim.), Ilmajoen murteen sanakirja, Ilmajoki-seura ry 2012, Saarijärven Offset Oy, 11/2012

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi