Tänään minä voimaannuin

KIKP2011-kurssin oppimispäiväkirja

su 27.1.2019

Meillä kotona käydään jatkuvasti keskustelua siitä, mitä voin kirjoittaa blogiini ja mitä en. Olen kyllä jo tehnyt blogspot.comiin blogialustan itselleni, jossa voisin käsitellä esimerkiksi avioliittoani nimimerkin suojin. Ensimmäistä kaksi lausetta sisältänyttä kirjoitusta lukuun ottamatta sinne ei ole syntynyt mitään.

Nimettömyys ei huvita minua. Haluan, että kun ihmiset googlailevat omaa nimeään, he osuvat blogiini ja ottavat minuun yhteyttä. Haluan myös heidän tietävän, kuka heistä kirjoittaa. Minua ei huvita lymyillä keksityn nimimerkin suojissa.

Se, että kirjoitan nimellä, on jatkuvaa tasapainottelua sen kanssa, mitä kirjoitan. Tätä ette usko, mutta en minä ihan kaikesta kerro. (Haluaisin kertoa paljon enemmänkin, mutta en nykyään ehdi.)

Aviomieheni sanallisti hyvin sen, että Matti, joka esiintyy teksteissäni, on fiktiivinen henkilö, katkeroituneen vaimon autofiktiivisen tekstin romaanihenkilö, melkein jopa päähenkilö, aviomies, Matti. Kirjoittaja lukijana kolmostehtävässä kirjoitin omasta mielestäni pelkästään omakohtaista faktaa olevan tekstin Pauliina Rauhalan Taivaslaulun perusteella. Olin pyöritellyt jo useamman vuoden mielessäni kahta lausetta: Sinä inhosit minua. Minä vihasin sinua. En päässyt lauseista irti semminkään, kun päiväkirjani välistä putosi printti, jonka aviomieheni oli ottanut sähköpostiviestistä, jossa hän itse kertoi siitä, mitä todella ajattelee minusta, aviovaimostaan, joka oli juuri koettanut lähteä sonkajärveläisen kommunistin matkaan. Löysin kerran printin työpöydältäni, aviomieheni oli jättänyt sen siihen, jotta minä sen lukisin. Luinkin. Ja päätin unohtaa saman tien, mitä siinä oli. Tallensin printin päiväkirjani väliin, josta se tunkeutui esiin kuin murhaaja Raskolnikovin verinen sukka Fjodor Dostojevskin romaanissa Rikos ja rangaistus.

Printti kantoi minun häpeääni siitä, että olin käynyt avioliitossani vastenmieliseksi. Raskolnikovin sukka oli tahriintunut vuokraemännän vereen. Kaikkihan tietävät, mitä tapahtui? Päähenkilö tappoi dissajansa kirveellä. Minä tapan aviomiestäni koko ajan tekstillä.

Kirjoituksessani Rakas, minusta on tullut narsisti! Taivaslaulua tosiaankin en kertonut kaikkea. Siinä fakta – huonossa hapessa oleva keskipitkä avioliitto – sotkeutuu fiktioon, jossa kaikki, ihan kaikki, on täysin päin persettä.

Kirjoituksen epätoivoiseen tyyliin ei sopinut se, että oli meillä hyviäkin hetkiä. Epätoivoinen olen ollut kymmenen vuoden ajan, mutta en koko ajan. Tekstin epätoivon välistä piti pilkottaman keskinäisen ymmärryksen hetkiä, pieninä tuikahduksina toivosta.

Tällä hetkellä ongelmana on se, että olen sulkenut muististani lähes kaikki hyvät muistot ja jos aviomieheni ei niitä pikku hiljaa ala elävöittää tai muistaa niitä, hän on pian entinen aviomies. Mielestäni ei ole koko ajan minun tehtäväni uusintaa aviosuhdetta ja ponnistella sen tervehdyttämiseksi. Kirjoittamalla voimaannun siitä henkisen kynnysmaton tilasta, johon olen itseni ajanut. Tiedän, että lukijat vaivaantuvat ja osa heistä asettuu aviomiehen puolelle, mutta onhan se hyvä, että sorrettu saa edes virtuaalista myötätuntoa.

Olen ollut aivan liian pitkään sekä littana jalkamatto ja yhtä aikaa huomiota kerjäävä pikku koira. Huomaa minut, huomaa minut. Vielä koittaa aamu, jolloin herään, ja havahdun. Tänään en anna hänen kävellä läheisyyden ja seksin tarpeideni ylitse. Tänään minua ei sivuuteta. Edes passiivisesti.

Aamupano auttaa tässä valtavasti.

….

Ei meillä oikeasti koko ajan ole kylmää ollut. Kirjoitukseeni ei mahtunut esimerkiksi se, että aviomieheni halusi minut takaisin ja lupasin itselleni kesän 2010 aikana päättää, lähdenkö vai jäänkö. Jäin ja vasta nyt vuosien jälkeen uskallan kysyä ääneen: Miksi helvetissä jäin?

Kuten Anna-Leena Härkönen sanoo kirjassa Miten kirjani ovat syntyneet 5 kirjailija on varas, Minä en ole kirjailija, olen blogisti, mutta kuten kirjailijalla tarkoituksena on, että hänen kirjojaan myydään, minun tarkoituksenani on, että blogiani luetaan. Pitää vain päättää, haluanko olla jonkun kaveri vai haluanko olla blogisti? Anna-Leena Härkönen valitsi sen, että on kirjailija. (Turunen, WSOY 2012 s.189)

Kirjoittamisen pakkomielteeni takia minua ei esimerkiksi kutsuttu vanhimman siskoni 50-vuotishääjuhlaan. Toinen siskoni kysyi ihmetellen, mitä minä olen tehnyt, kun olen saanut isosiskon reagoimaan niin voimakkaasti. Aivan rehellisesti, jos sanon, niin on pakko sanoa: ”En tiedä!” Minä en tiedä, mutta kirjoittamalla selvitän sitä koko ajan. Itselleni.

Oppimistehtäväni Taivaslaulusta katkeaa keskeltä. Olin hyvässä flow´ssa ja mielestäni sain kirjoitukseeni jopa Raamatun rytmejä. Otin mukaan rakastamani psalmin 88, joka on Eshranilaisen Hemanin virsi, mutta kuvastaa hyvin täydellistä postmoderninkin ajan elämän epätoivoa, kuoppaa, kaivoa, jonka pohjalta ihminen huutaa ”Sinä olet syössyt minut syvyyksien perille, pimeään pohjattomaan kuiluun.” Psalmin alun säkeet ”Herra, Jumalani, pelastajani, päivällä minä huudan sinua avuksi, yölläkin käännyn sinun puoleesi. Nouskoon rukoukseni sinun kasvojesi eteen, kallista korvasi minun huutoni puoleen.” saavat aina ortodoksisen kirkkolaulun soimaan päässäni:

”Nouskoon minun rukoukseni kuin suitsutussavu sinun kasvojesi eteen.”

Juna-flow´ta oli vaikea tavoittaa ärtyneiden ja juopuneiden junamatkustajien keskellä. Päätin jättää tehtävän lopun hautumaan ja paluumatkalla Helsingistä luin Katriina Järvisen Kaikella kunnioituksella – irti vanhempien vallasta. Sitä ei olisi ehkä pitänyt tehdä. Olisi pitänyt jättää Katriina Järvinen myöhemmäksi ja kirjoittaa harjoitus ensin loppuun, sillä kun palasin tehtävään, harras tunnelma oli tipotiessään. Pauliina Rauhalan Taivaslaulussa päähenkilö kuitenkin valitsee kaikesta kokemastaan huolimatta uskonyhteisön – kypsyneenä enkä usko hänen päästävän yhteisöä samalla tavalla nahan alle kuin ennen. Katriina Järvinen ei ole sanonut yhtään hyvää sanaa hellareista, lapsuudenperheensä uskonyhteisöstä. Järvisellä on syynsä katkeruuteen, mutta näen hänessä myös kovin paljon uskonnottomaan älymystöön sulautumisen tarvetta; hinnalla millä hyvänsä osaksi ihmisiä, jotka ovat jotenkin ”parempia” tai ”jalostuneempia”.

Oppimistehtäväni sävy kohdasta Tulin myös katkeraksi muuttui täysin. Tekstiini tunkeutui Katriina Järvisen kärttyisä, terävä ja kitkerä taustamaku. Ikään kuin aivan eri ihminen olisi kirjoittanut tekstini loppuosan.

Kirjoittaja lukijana -kurssin ensimmäinen tehtävä meni potiessa sitä, saanko minä olla kirjoituksissani minä. Koin ensimmäisen kurssitehtävän jälkeen, että opettajan mielestä en saa. Minä olen minä, tuskastuttava, pitkäpiimäinen, rönsyilevä, eksyjä, törmäilijä, rajaton, vallaton ja lopulta semmoinen, että minähän en ketään kuuntele. Johanna Venho artikkelissaan ikään kuin antoi siihen luvan. Varsin vähän minulla valitettavasti oli sanottavaa tietokirjoittamisen tekstilajeista. Ei tietokirjoittaminen ole minun juttuni. Jonkinlaista tietokirjoittamista tein tarpeeksi toimittajan työssäni. Tosin nyt alan huomata, miten surkeat avut toimittajan työssäni minulla oli. Sivistystä ei ollut kuin nimeksi. Nyt kun sitäkin olisi alkanut kertyä, ei toisten haastatteleminen enää kiinnosta.

Kakkostehtävässä huomasin, että minun on jossain käänteessä palattava äitiini. Olenhan äidin tyttö ja äidin puolen sukuamme ei kukaan ole vielä tutkinut. Tiusaset ovat paljon kiinnostavampia kuin Sorjoset, vauraat tilalliset vuosisatojen ajalta.

Minulla ei vielä ole sopivaa aloituskuvaa niin kuin oli graduntekijä ja Ristinveistäjä-romaanin kirjoittajalla Markus Partasella. Mutta ehkä kun annan alitajuntani muhia ja saan luettua Miika Siirosen Elias Simojoki -elämäkerran Mustan lipun alla saan jonkin selkeän alkukuvan, josta lähteä äitiä, uskoon kasvattajaani purkamaan. En minä äitini kaikista piirteistä pidä ollenkaan ja juuri ne piirteet tunnistan itsessäni ja niitä haluan purkaa terapeuttista elämänkertakirjoittamista jatkossa opiskellessani.

Haluan jatkoon. Kirjoitan tehtävät niin monta kertaa uusiksi, että pääsen jatkoon. 

Lapinlahdella sunnuntaina 27. tammikuuta 2019
Pia Valkonen