Rakas, minusta on tullut narsisti!

Taivaslaulua tosiaankin

to 24.1.2019

KIKP2011, kirjoittaja lukijana, tehtävä 3

Rakas rakas, meidän täytyy puhua tästä. Sanoit, että et taas jaksa, tämä on käsitelty sataan kertaan emmekö pääse eteenpäin. Meidän olisi ollut mahdollisuus käydä tätä lävitse pariterapiassa. Miksi et sanonut mitään siellä? Miksi vääntyilit vaivautuneena? Kävimme siellä kaksi vuotta. Kaksi pitkää ja mykkää vuotta.

…

En tiedä. Ehkä en pääse tästä koskaan yli.

..

En pystynyt lukemaan Pauliina Rauhalan Taivaslaulua sivulta yksitoista eteenpäin. Olin kirjan lukenut aiemmin, mutta liian tuskalliset kohdat yli hyppien. Sivuutin jostain syystä myös symboliset nukkejaksot.

…

Sivulla yksitoista lestadiolaisäiti katselee lastaan ja ylpeä. Lapsi on kiinni hänessä kuin pahka koivussa. Hän ei voi olla tuntematta ylpeyttä, vaikka lapsi on kiinni hänessä kuin pahka koivussa. Miksi lauseessa on sana vaikka? Lapsi on kiinni äidissä, äiti tuntee ylpeyttä. Äidin koivumahla kasvattaa lapsen vahvaksi ja terveeksi.

…

Sinä käänsit minulle selkäsi. Sinä hylkäsit minut.

…

”Sinä olet syössyt minut syvyyksien perille, pimeään pohjattomaan kuiluun.” (PS 8:7)

…

Sinä inhosit minua.

…

Minä vihasin sinua.

…

Vihasin sinua enemmän kuin ketään. En nähnyt sinun suruasi. Oliko sitä? Minä näin vain sinun kylmyytesi, sinun kuoresi, sinun sileän julkikuvasi.

…

Minä tiedän nyt, mitä on narsistinen raivo. Se syntyy häpeästä. Minä häpesin niin.

…

”Narsisti pönkittää heikkoa egoansa draamalla. Oikeassa olon pakko, määräily, mustasukkaisuus, omistushalu, riitelyn tarve, kosti ja henkinen väkivalta ovat keinoja peittää jatkuva kumppanin menettämisen pelko.” https://www.narsistienuhrientuki.fi/tietoa-narsismista/narsismista_yleisesti/narsisti_kodin_valtiaana/ kopioitu 23.1.2019 klo 17.13.

…

Miksi minusta tuli sellainen? Miksi meistä tuli tällaisia? Yht´äkkiä me olimme siinä, kaksi toisilleen vierasta ihmistä. Riisuttuna, paljaana, raadeltuna. Sinä käänsit selkäsi, minä raatelin sinua. Miksi olimme kyvyttömiä kurkottamaan toisiamme kohti?

Miksi me jäimme siihen? Miksi minä jäin? Minä kysyin heiltä kaikilta, miksi mieheni ei rakasta minua, rakasta minua. Sinä upposit kauriin silmiin. Myös yhteisö ajoi meitä erilleen. Ei ollut sellaista piiriä, joka olisi sanonut. Koettakaa vielä, koettakaa puhua, aika parantaa haavat. Yhteisökin oli sitä mieltä, että eihän tuosta mitään tule, näkihän sen jo alun perin. Toisilleen epäsopiva pari. Hän ajatteli sinua tulevana miehenään, niin hänkin ja hän ja hän. He toivoivat meille pahaa. Heidän päiväunissaan me olisimme eronneita. Heidän rukouksissan minä olisin muuttanut pois. Häiriötekijä, pannaan istumaan se juhlissa eri pöytään kokonaan eikä puhuta sille, ei sanota päivää, sivuutetaan se. Jos kieltäydymme näkemästä sitä, sitä ei ole.

Taivaslaulu

Oikeastaan ilmoittauduin kirjoittamisen opintoihin juuri Taivaslaulun takia. Kun näin, että se oli opintovaatimuksissa ja tausta-aineistoissa, täytin ilmoittautumislomakkeen. Taivaslaulu tavoittaa hyvin sen, mitä elämä uskovaisena ihmisenä, uskonnollisessa yhteisössä on. Minä olisin mielelläni osa uskonnollista yhteisöä, vaikka osasena olo olisikin ristiriitaista. Rauhalan tekstissä vuorottelevat melkein kappale kappaleelta onni ja ahdistus.

Esimerkiksi kohdassa, jossa kirjailija kuvaa suviseuroja, käy hyvin ilmi, kuinka kanssaseurakuntalaisten uteliaat eivätkä aina kovin hyväntahtoiset ilmeet saattelevat aviopareja ehtoolliselle. Vailla terää ei ollut myöskään kappale, jossa kirjailija kuvaa, miten lapsenvahdit suorastaan ryntäävät tarjolle, kun vanhempien pitää päästä ehdolliselle, ikään kuin arvioivien katseiden ulottuviin askuntovaununsa yksityisyydestä.

Kun ehtoollisella on käyty, ilmeet pehmenevät ja uurteet siliävät. Vastaan kävelee huojentuneita ihmisiä. Puoliso nähdään armollisin silmin. Sisaria ja veljiä katsotaan hellästi. (Rauhala, 2015, s. 23)

Rakastuin aviomieheeni juuri sen vuoksi, että hän viestitti olevansa uskovainen.

Ei hän sitä suoraan sanonut, mutta kertoili sopivin pienin kertomuksin. Minua erityisesti puhutteli kertomus köyhän perheen pojasta, joka jätti menemättä pyhäkouluun, kun pyhäkoulun opettaja oli sanonut, että farkut eivät ole pyhävaate. Tai kertomus siitä, kuinka perheen muutettua syrjäkylältä kirkolle pieni poika kävi sunnuntaisin kirkossa kuuntelemassa virsiä ja kaunista urkumusiikkia.

Minä kasvoin paikkakunnalla, jossa uskovaiselle äidilleni, heränneelle, ei ollut uskonyhteisöä. Rippileirillä puhuin vähättelevästi uskoon pamahtamisesta niin kuin muutkin, meidän ikäluokkamme toisteli mantraa, jonka mukaan kamalinta, mitä voisi tapahtua olisi se, että olisi tullut riparilla uskoon. Vastustimme sitä jo etukäteen.

Paitsi minä, joka salaa odotin Pyhän Hengen kosketusta. Kätkin visusti uskonnolliset tunteeni ja häpesin salaa kirjoittamiani uskon kaipuisia päiväkirjamerkintöjäni. Eikä riparilla sitten tapahtunut mitään. Paitsi, että kahdeksi viikoksi rakastuin kiharapäiseen Kämpin Jukkaan, sillä tämä – toisin kuin Kämpin Pekka, olivatkohan pojat serkuksia? – suhtautui minuun ystävällisesti. Rakastumisesta ei seurannut mitään. Seuraavana kesänä olin isosena, mutta silloin jo seurustelin vakavasti eikä minua kiinnostanut muu kuin poikaystäväni, josta olisi syksyllä tuleva kihlattuni.

Aviomiestäni ovat aina kiinnostaneet uskovaiset tytöt. Naimisiin hän kuitenkin meni, kun oli jättänyt kihlattunsa, kanttorin tyttären, ja teki biologiset lapsensa töykeän, mutta näyttävän sekä elinvoimaisen ja kaikkea muuta kuin uskovaisen blondin kanssa. Myöhemmin eronneena miehenä aviomieheni kosi itseään yli kymmenen vuotta nuorempaa lestadiolaista naista. Hän sai pakit.

Minä rakastuin aviomieheeni vappuna 2002 Työväentalon ovella. Olin juuri toipunut omien biologisten lasten yövalvomis-imetys-ruokinta-spiiraus -vuosistani ja rintani huusivat päästä ruokkimaan lasta. Halusin raskaaksi. Hinnalla millä hyvänsä, mutta en tyttärieni isästä enää.

...

Siinä hän oli. Paikallinen vasemmistovaltuustoryhmän puheenjohtaja. 178 senttimetriä pitkä, kapealanteinen, leveäharteinen, kapea komea nenä (hyvä merkki! Korreloi sopivasti!), jylhät kasvonpiirteet, tumma, ilmeikäs. Ujonrohkea. Hyvää isäainesta ajattelin. Yhteiskunnalliset näkemyksemme kohtasivat. Vasemmistolainen, mutta ei liian proletaari. Yrittäjä. Rakennusmestari, ei rakennustyöläinen. Minäkään en ollut työläinen.

Halusin hänet. Hän ei halunnut minua. Hän tervehti minua, mutta näin, että en tehnyt vaikutusta. Ajattelin, että odotapas vain. Meni vuosi, törmäsimme. Meni vielä vuosi ja tapasimme työn merkeissä. Olin toimittaja, hän jälleen haastateltava. Söin kuormasta.

Se oli siinä. Hänkin halusi lisää lapsia, oma vaimo ei ollut halunnut. Loppu on julkista.

Ja sitten. Meidän lapsemme kuolivat, ne menivät kesken. Ne valuivat Kysin naistenklinikan wc-viemäriin. Tai meillä yläkerran suihkun lattialle. Ei ole edes mistä kertoa. On vain häpeä. Suunnaton kipeää tekevä häpeä. Epäonnistuminen.

...

Sitten tuli sinun inhosi ja minun vihani.

Miten voi olla, että elimme niin monta vuotta kivettyneinä?

...

Olisipa ollut jokin yhteisö, jossa surra. Ei ollut sen enempää suku-, ystävä- kuin toveripiiriäkään, ei uskonyhteisöä. Ei ketään läheistä. Meidän suhteemme oli katkaissut kaikki siteet ympäröivään todellisuuteen. Ikään kuin me yhdessä olisimme olleet kaikille liikaa. Olisin halunnut käydä aviomieheni kanssa ehtoollisella vieretysten ja kurkottaa toista kohden. Olisin halunnut kuulla, että kelpaan, vaikka en synnyttänyt sinulle lapsia.

”Herra, Jeesus, verellänsä, syntivelkani. Ihanaa on päällä maan olla hänen laumassaan. Väsyneitä lapsia lohdutetaan ja kannetaan uusin voimin. Puoliso nähdään armollisin silmin. Sisaria ja veljiä katsotaan hellästi: meillä on sama onni ja sama taakka, sama rakas ja raskas tie. Pitsalaatikoiden ja punaisen jaffan yli mies kuiskaa vaimolle, vaimo miehelle, että kaikki on hyvin juuri niin kuin on. Täällä ei tarvitse epäillä. Jumalan rauhaa rinnassansa ken kantaa maassa kuoleman, on onnellinen kulkeissansa maan vieraan poikki taivaaseen.” (Rauhala, 2015, s. 23)

….

Artikkelissaan Syyllisyyttä, pelkoa ja häpeää vaiennetussa kehossa (Helle A., Hollsten A. 2016, s 196, 197) Satu Koho tutkiskelee, millainen paikka on häpeästä kärsivän keho. Häpeä liittyy epäonnistumiseen hyväksyvän vuorovaikutuksen tavoittelussa, ja häpeävä kokee tulleensa sivuutetuksi, jopa hylätyksi.

Aviomieheni kiinnostui minusta nimenomaan sen vuoksi, että olin hänen ensimmäisten lastensa äitiä nuorempi ja halukas synnyttämään lapsia. Kun en kyennyt enää täyttämään odotuksia enkä ollut enää niin sanottu lapsivaimo, avioelämä kävi tarpeettomaksi. Tulin joka päivä rakastetuksi tulemisen tarpeissani sivuutetuksi, hylätyksi. Koen, että en saanut aviomieheltäni edes myötätuntoa. Minua ei kosketettu enkä tullut nähdyksi enkä kuulluksi. Häpesin kehoani, joka oli kolmen alkuraskauden aikana muuttunut muodottomaksi. ”Rakas, minusta on tullut pullukka.”

...

Tulin myös katkeraksi.

Psykoterapeutti, kirjailija ja antropologi Katriina Järvinen kirjoittaa anteeksiannosta kirjassaan Kaikella kunnioituksella. Hän oli ajatellut, että katkeruudesta kumpuavasta tekstistä ei tule hyvää kaunokirjallisuutta, kunnes luki Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolme ensimmäistä osaa.

Katkeruus voi johtaa eristäytymiseen, itsekeskeisyyteen ja kostoajatusten kierteeseen. Niinpä.

Minä olin kaikkea niitä; eristäydyin, olin itsekeskeinen ja kostin aviomiehelleni. Tai no, ehkä koetin luoda itselleni väärintekijästä riippumatonta uutta elämää. Ajattelin, että uusilla miehillä pääsen eroon aviomiehestäni, koska hän vaikutti siltä, että ei tarvitse minua avioelämiseensä.

Järvisen mukaan katkera ihminen koettaa viestittää sitä, että hän haluaa jotain parempaa itselleen. Häpeävä ja lihonut kehoni suorastaan kiljui: ”Tämä ei ole avioliitto! Tämä on kylmä helvetti!” En suostunut suomalaisen moraalikasvatuksen kantavaan ajatukseen: ”Älä piittaa tunteistasi. Hylkää itsesi. Paina loukkaukset villaisella.”(Järvinen, 2014, s. 136)

Olin katkera ja reagoin raivolla. Myös Katriina Järvinen havahtui omiin raivokohtauksiinsa. Hän kirjoittaa: ”On myös mahdollista, että jonkun ryöpytyksen jälkeen toinen saa lopullisesti tarpeekseen.” (Järvinen, 2014, s. 152)

Ehkä minäkin hain ratkaisua siitä, että käyttäydyin ja osaksi käyttäydyn edelleenkin – kuten tämä kirjoitus kertoo – mahdottomalla tavalla – taannun kiukuttelevan lapsen tasolle. Mikäli toinen saa tästä tarpeekseen, on sekin ratkaisu.

Järvinen ottaa esille juutalaisen käytännön, teshuvan. Siinä väärin tehneen tulee käydä läpi monivaiheinen oikealle tielle palaamisen prosessi, jossa tunnustetaan virheet, osoitetaan katumusta ja ollaan valmiita hyvittämään teko uhrille. (Järvinen, 2014 s. 154).

Minä olen huutanut keskellä Kuopion toria puhelimeen: ”Jos ei ala tulla …. a, etsin sitä muualta!” Sekä keskellä metsää: ”Kymmenen kylmää vuotta kertaa kolmesataakuusikymmentä viisi päivää. Se tekee yhteensä kolmetuhatta kuusisataa viisikymmentä kertaa! Sulle tulee aika kiire tässä avioliitossa!”

Taivaslaulua mukaellen: ”Olen rakastellut elämässäni useamman kuin yhden tai yhdentoista miehen kanssa enkä häpeä sitä. Vaadin itselleni rakkautta, joka kestää haparoivan tutustumisen. Haluan rakastetun, joka jaksaa arkisen tottumuksen ja joka ei kyllästy, kun lapset ovat kasvaneet aikuiseksi. Haluan aviomiehen joka ei kavahda vaimonkaan vanhenemista. Haluan kumppanin, joka ei sitoudu vain toistaiseksi, kunnes aina vain nuorempi onni ja suurempi mielihyvä osuvat kohdalle. Häpeän rikottua luottamusta, mutta eiköhän tämä tästä kuitenkin.” (Rauhala, 2015, s. 17)

Kirjallisuutta:

Helle, A ja Hollsten, A Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa, Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1425, Hansaprint Oy, Turenki, 2016

Järvinen, Katriina, Kaikella kunnioituksella, irtiottoja vanhempien vallasta, Kirjapaja, Helsinki 2014

Rauhala, Pauliina, Taivaslaulu, Gummerus Kustannus Oy, kahdeksas painos, painopaikka Nørhaven, Tanska, 2015