Pia Valkonen

Puhu, muisti ja mieli

ti 2.1.2019

Nyt en voi muuta kuin nauraa. Parempi kuitenkin näin. Hiki hatussa runttasin kasaan kirjoittamisen perusopintojen Kirjoittaja lukijana -kurssin tehtävän numero 2. Luulin, että viimeinen palautuspäivä on ensi sunnuntai. Ei, olisin voinut kirjoittaa sitä vielä ensi viikollakin. No, tulipahan tehtyä. Seuraavaa tehtävää voin tehdä vähän vähemmällä yövalvomisella.

Olen nyt viikon ajan herännyt aamuyöstä miettimään tehtävää. Se, että joka aamu ovat kuitenkin edessä Marian aamutyöt, on estänyt sen, että en ole mennyt alakertaan kirjoittamaan esseetä.

Eilen oli ihana vuoden aloitus. Vietimme päivän hyvien ystävien kanssa, henkevien keskustelujen kera. Veimme bestikselle taiteilijatarvikkeita ja poistuimme talosta taidekirjoja kantaen. Nyt keksin! Kun herään yöllä ja alan stressata jotain, en jää sänkyyn pyörimään, vaan menen yläkerran aulaan katselemaan taidekirjoja. Jostain syystä en halua yöllä lukea. Ja pelkään, että jos alan kirjoittaa, aivoni aktivoituvat niin, että uni tulee vasta aamutunteina.

Tässä kirjoitukseni:

Puhu, mieli!

Kirjoitin meidän äidistä kotimaisen kirjallisuuden oppimistehtävässä kaksi vuotta sitten. Tehtävän arvostellut Panu Hämeenaho kehotti kirjoittamaan Vieno Tiusasesta enemmän. Oppimistehtävässäni nuori äitini oli vasta mennyt naimisiin sukutalon tulevan isännän Unto Sorjosen kanssa. Kun pari tapanina vuonna 1943 vihittiin, isäni oli vain käymässä Vyyhtilässä vihkilomalla Kannaksen rintamalta.

En tiennyt historiallisen kirjoittamisen mentaalisesta simuloinnista tuon taivaallista, mutta kirjoittaessani jouduin selaamaan esimerkiksi Puumalan pitäjänhistoriaa. Olin kirjat kyllä kertaalleen lukenut, kun valmistelin sukuni historiasta kirjoitusta serkkukirjaan, mutta sitä en ollut tullut painaneeksi mieleeni, että Puumalassa on kunnantuvalla ollut kirjasto jo vuodesta 1917.

Kirjoitin ensin, että täti lähetti Mika Waltarin uusimman kirjan Appelsiininsiemen nuorelle Vienukalle, koska Puumalassa ei ollut kirjastoa.

Piti muuttaman oppimistehtävääni hieman. Vaikka Puumalassa oli kunnantuvalla ollut kirjasto jo vuosikymmenet, en usko, että Appelsiininsiementä olisi uskonnollisen körttipitäjän kirjaston kokoelmiin kelpuutettu. Jonkin verran jouduin historiaa pahoinpitelemään. Helsingin hienoa tätiä ei äitini elämässä ollut. Täti sai nimensä äidin isän äidin mukaan Sofia Essmanilta. Köyhän körttiläisen maallikkosaarnaajan tyttärellä oli kyllä hieno syntyperää oleva isoäiti, mutta tästä ei ole säilynyt oikein mitään muuta kuin joitain äidin puolen serkun, Maija Arilahden, kertomia muistikuvia.

Loppujen lopuksi Sorjosten sukukirjoitus ei päässyt serkkukirjaan. Joku kuului tokaisseen, että eihän kirjoituksessa ollut Sorjosista paljoa mitään. Ei ollutkaan, sillä kuten historioitsija Teemu Keskisarja on sanonut, mikrohistoriallisten elämäkertojen kirjoittajalla on hankalaa. Tavallisista ihmisistä ei löydy aineistoja. Minä kirjoittelin sivukaupalla omasta mielestäni mielenkiintoisia seikkoja, jotka vaikuttivat Puumalan kantasukujen Sorjosten, Luukkosten, Auvisten, Kitusten, Valtosten ja Miettisten elämään, mutta en osannut yleisten faktojen perusteella simuloida muinais-Sorjoisten elämää 1540-luvun Puumalassa. Serkkuni ehkä kaipasivat historian fiktiivistä elävöittämistyötä. Sellaista on tehnyt puumalaislähtöinen kirjailija Vesa Luukkonen. Hän on luonut kokonaisen maailman keskiajan Puumalasta ja toisesta sikäläisestä kantasuvusta.

Puumalan pitäjän historiassa on elävä kuvaus siitä, kuinka Luukkoisten sukutalon jakoa käsiteltiin syyskäräjillä vuonna 1670. ”Vaikka Tuomas Matinpoika Luukkoinen, joka on rintaperijöistä keskimmäinen, on parhaassa miehuuden voimissaan vielä ja voisi sen vuoksi hyvin hoitaa tilaa, kuitenkin myös seuraavat seikat on otettava huomioon: 1) Matti Antinpoika Luukkoinen on vanhin veljenpoika ja suorittanut talon puolesta ratsupalvelua Saksassa, 2) Matti Sipinpoika Luukkoisen veli Olli on niin ikään suorittanut talon puolesta ratsupalvelusta 17 vuotta ja kaatunut Puolassa, 3) mikäli nämä kaksi vanhaa miestä nyt erotettaisiin talosta, he joutuisivat vanhoilla päivillään köyhyyteen ja kurjuuteen, 4) parhaassa miehuusvuosissa elävä Tuomas voi ottaa viljelykseensä uuden talon.” Porukkaa saattoi sukutalossa asua liki 60 henkeä ja Kaarlo Wirilanderin mukaan ”omaisten keskeinen kiintymys ja sukurakkaus olivat ryhmä- ja suurperheitä koossa pitävinä vähäisimmät”. (Lappalainen, Pekka Puumalan historia I, s. 283 – 284)

Luukkoiset olivat Puumalan komeita, energisiä ja varmasti suuria vaurauksia keränneitä jättiläisiä, jotka eivät ainakaan jylhän ulkonäkönsä perusteella tainneet juurikaan sekoittua alueen alkuperäisen lappalaisväestön kanssa. Heistä pitäjänhistoria kertoo useassa kohtaa.

Sen sijaan pienet, mustat ja pyöreäpäiset Sorjoiset ovat tehneet kyllä vänkkäräsääristen lappalaisveikkojen kanssa muutakin kuin kauppaa Kaipaalan saloilla tai ehkä jo Karjalan Kannaksella Muolaalla, josta Suur-Savoon verohelpotusten perässä tulivat. Sorjoisista on pitäjänhistoriassa mainintoja vain lautamiehinä tai kuudennusmiehinä. He eivät ole pitäjän historian kirjoittajan kannalta mielenkiintoisia tai särmikkäitä.

Äitini Tiusaset ovat toista maata. Etelä-Amerikassa asuva lääkäriserkku oli teettänyt geenikartan. Tiusasissa on sorbiverta. Olemme lyhytsäärisiä, pulleuteen taipuvaisia, vaalea- ja ohuthiuksisia ja punapigmentti saa meidät auringossa näppylöille. Olemme MBO-pommeja sekä tunneherkkiä. Kuolemme tavallisimmin tunneliikutuksesta aiheutuvaan sydänkohtaukseen.

Markus Partanen kertoo gradussaan romaaninsa Ristinveistäjä kirjoittamisprosessista (Partanen, Markus, Historiallisen romaanin lähdetyö ja mentaalinen simulointi, 2016).

Partanen oli käyttänyt pohja-aineistonaan historiallisten romaanien kirjoittajien kuvauksia kirjasarjasta Miten kirjani ovat syntyneet. Ammattilaiset, kuten Kaari Utrio, Leila Hirvisaari ja Leena Lander, kirjoittavat siitä, kuinka heidän romaanihenkilönsä ikään kuin riistäytyvät hallinnasta ja alkavat elää omaa elämäänsä. Ilmiötä kutsutaan nimellä itsenäisen toimijuuden harha. Utrion mukaan romaanihenkilöt ajattelevat, tuntevat ja toimivat niin kuin haluavat, koska kirjailija on liittänyt hahmoihinsa paljon psykologisia yksityiskohtia. Kyse on vahvasta mentaalisesta representaatiosta.

Toisaalta – Markus Partanen pohtii – voi olla, että kirjailijan ammatti vetää puoleensa sellaisia, jotka ovat erityisen alttiita kuvittelemaan ja kuvailemaan asioita, joita oikeasti ei ole.

Fiktion kirjoittaminen tuntuu minulle jotenkin vieraalta. On sellainen tunne, että en saa keksittyjä romaanihenkilöitä edes henkiin. Kukaan ei mielessäni tee mitään yllättävää, omavaltaista. Silti tähänkin tekstiin tunki taas lupaa kysymättä Teemu Keskisarja. En ole hänen historiankirjojaan lukenut, mutta olen matkustanut häntä kuuntelemaan kaksi kertaa livenä sen jälkeen, kun ensimmäisen kerran jouduin vahingossa hänen alustustilaisuuteensa Tiedon jano –festivaaleilla Kuopiossa. Lisäksi päätin, että matkustan vihdoin Puumalaan etsimään äidin serkun Maija Arilahden muistitietoa sekä hankin Vesa Luukkosen historiankirjat.

Tarinan, jonka haluaisin äidistäni Vienosta kirjoittaa, kaari valmistui Markus Partasen gradua pariin kertaan lukiessa. Minulla on nyt olemassa tarinan loppukohtaus ja jonkinlainen alkudraamakin.

Siitä lähtien, kun isä viimeisenä kotona asumisen kesänään, kaksi ja puoli vuotta ennen kuolemaansa, kertoi, että äiti petti häntä, on mielessäni välkkynyt mielikuva naisesta hiihtämässä hohtavilla keväthangilla. Hänellä on leveät sukset ja vanhan ajan sauvat, joissa on leveät porkat, vaatetuksena jotain 1950-luvun lämmintä ja käytännöllistä, hiihtohousujen kangas on karheaa ja kaulahuivi on kierretty pään ympäri. Nainen näyttää toivovan kohtaavansa jonkun. Hän hiihtää yksin sinne tänne. Naapurin isäntää ei mielikuvassani näy. Ehkä hän on saanut tarpeeksensa itkuisesta ja epätoivoisesta pikku rakastajattarestaan. Mies ei halua riskeerata omia kuvioitaan. Lumessa näkyy risteäviä latuja.

Mielikuvani on varmasti toisinto jostain suomalaisesta elokuvasta. Ainakin suksen jäljet lumessa ovat peräisin Niskavuoren naiset -elokuvasta, jossa heikko Niskavuoren mies käy saamassa lohtua, hellyyttä ja hoitoa kyläkoulun opettajattaren makuuhuoneessa.

Äitini tarina voisi päättyä siihen, kun lohtumies ei tulekaan. Äidin oli palattava entiseen elämäänsä ahtaaseen mökkiin, jossa kaiken lisäksi asui toinenkin perhe, tilan ostajat. Luhjus Hyytelän tila, itsellisen tilallisen elämänunelman täyttymys, oli jo myyty, mutta meidän perhe ei päässyt alta pois. Äiti, isä ja sodan jälkeen syntyneet neljä sisarustani jatkoivat kiertolaisen elämäänsä. He muuttivat Laukaalle ja menivät töihin Mannilan kartanoon. Sieltä matka jatkui Putikkoon Punkaharjulle. Imatran jälkeen seurasi Kärkölä. Vasta eläkepäivilleen äiti ja isä pääsivät palaamaan Puumalaan.

Elämä kiertävänä maataloustyöläisenä ei ollut sitä, mitä kumpikaan olisi halunnut. Vasta näin viisikymppisenä olen alkanut hatarasti tajuta sitä, että myöskään minä en ole ollut äidilleni – vaikka olen äidin tyttö – koko ajan elämän keskipiste. Olen iltatähtenä ollut taipuvainen ajattelemaan ala-asteen uskonnon tunnin Raamatun kertomuksen, Joosef ja yksitoista kauralyhtyä, mukaan. Minä olen Joosef ja äiti on aurinko, isä kuu ja muut maailman ihmiset ne kauralyhdyt. Kaikki kumartavat minua.

On ollut kovin vaikea hahmottaa sitä, että äidillä on saattanut olla joskus muutakin ajateltavaa kuin me lapset. Enkä minä ollut vielä 1920-, 30- 40- tai 50-luvulla syntynyt hänen elämäänsä!

Veljeni Kosti kertoi joskus puhelimessa, että äidin luokse Puumalan kansahuoltoon oli tullut sikäläinen kommunisti hakemaan avustusta, ilmeisesti kunnanjauhoja. Kun äiti hartaana uskovaisena oli avustuksen pyytäjän poliittista kantaa vierastaen ämpyillyt, oli kommunisti uhannut, että äitini rahat vallankumouksen yhteydessä otetaan yhteiseen kassaan. Sitä en tiedä, paniko kommunisti äitini ammuttavien listalle.

Pystyn eläytymään kummankin osapuolen tunteeseen. Ymmärrän nöyryytyksen, kun joutuu hakemaan köyhäinapua ja ymmärrän äidin pelon. Nälkä on punikki.

Äiti eteni Puumalan kansahuollossa varajohtajaksi asti ja tärväsi virkanaisen uransa suostuessaan isän kosintaan. Äidistä piti tulla sukutilan emäntä, mutta kävi, kuten Luukkoisilla 1600-luvulla, sukutilalla asui liikaa väkeä.

Äidin ja isän pahimpana kriisivuonna isä oli ostanut pienen asutustilan Juvalta, heillä oli unelmanaan paikoilleen asettuminen ja oman maan viljely. Asutustilalainaa hän ei saanut, sillä olisi voinut jäädä sukutilan isännäksi. Pitää selvittää, oliko isä niin ylpeä, että oli jättänyt sisarosuudet ottamatta ja kerännyt raskaana olevan vaimonsa ja lapsensa muuttokuormaan ja suunnannut matkan kohti Reitkallin puutarhakoulua Haminassa ja palkkatöitä.

Samaisena kesänä, kun isä kertoi äidin pettämisistä, tyhjensimme Puumalassa aittaa. Aitassa oli vanhoja koulukirjojani, nipussa kokonaisia Suomi-lehden vuosikertoja sekä isän vanha lammasturkki. Turkin sisässä olivat hiiret pesineet. Heitimme turkin jätekasaan ja isältä, vanhalta dementoituvalta mieheltä, pääsi itku. Siinä on hänen isänsä perintö, isä sai sanottua.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi