Henkilökohtaista

KIKP212, Faktan ja fiktion vuoropuhelu kirjoittamisessa

Ennakkotehtävä

pe 25.1.2019

Tilasin itselleni extraluokan junalipun. Olin hehkuttanut viikkokaupalla sitä, kuinka rakastan junassa kirjoittamista. Olla samassa tilassa ja flow´ssa ihmisten kanssa, sanomatta sanaakaan, ainoat äänet, jotka kuuluvat, ovat läppäreiden vieno nakutus. Iloitsin etukäteen, että taas pääsen junaan kirjoittamaan. Olin menossa Helsinkiin opiskelemaan työnohjausta. Oli odotettavissa neljäs lähijakso. Olin innoissani.

Ajattelin, että kirjoitan Helsinkiin mennessä kirjoittamisen tehtävän Kirjoittaja lukijana ja poistulomatkalla vain nautiskentelen kurssitunnelmista.

Jo Lapinlahdella alkoi tökkiä. Pakkasmittari oli laskenut jonnekin -25 tietämille ja Kajaanista tuleva juna oli yli puoli tuntia myöhässä. Aviomieheni ei onneksi jättänyt minua asemalle palelemaan. Hän vei minut Kuopioon. Kuopiossa nousin Helsinkiin menevään junaan hyvissä ajoin ennen Kajaanista tulevia matkustajia. Onneksi.

Juna oli korvaavaa kalustoa. Varsinainen juna, jossa paikkani oli, oli rikki. Extraluokan vaunussa ei ollut lämmitystä. Saimme itse valita paikkamme. Valitsin pienen vaunuosaston, jossa oli pistorasia läppärin laturille.

Matkalla Kuopiosta Mikkeliin polviin veti niin, että hampaat kalisivat. Mikkelista osastoon nousi vanhempi, varakkaan oloinen pariskunta, jonka kummankin äänestä kuulsi tukeva viskibasso. Pariskunta sähisi toisilleen siitä, että Thaimaan koneesta uhkaa myöhästyminen. Lähdin ravintolavaunuun. Siellä tutiseva olutsieppo kääntyi minuun päin ja työnsi punakan naamansa lähelle kasvojani: ”Mitäs tyttö?” Tavallisesti jaksan suhtautua tällaiseen huumorilla, mutta nyt todellakin alkoi vituttaa suomalainen alkoholipolitiikka. Perkele, eikö sitä voi edes junassa matkustaa näkemättä turvonneita juoppoja? Lapoin lohikeiton huutoa kohti ja luin Antti Nylénin Häviötä. Ajattelin, että tätä menoa murhaan jonkun. Jotain haroin kasaan junamatkalla. Pasilassa oli kaaos. Kaukojunat poksahtelivat myöhässä milloin millekin raiteelle ja valotaulut vilkkuivat: Junajärjestelmä on sekaisin.

Toisen kurssipäivän aamuna metrossa aukaisin sähköpostin. Siellä oli sähköposti, jonka mukaan Panu Hämeenahon kurssin ennakkotehtävän tulee olla valmis ylihuomenna. Sanoin ääneen, vaikka vaunussa oli täpötäyttä, mutta myös kuolemanhiljaista, että vittuvittuvittuuuuhhh.

Johtamistaidon opistolla pääsin tarkastelemaan paremmin ennakkotehtävänantoa. En ymmärtänyt siitä mitään. Mikä Lehtosen artikkeli? Joel Lehtosenko? Nyt vasta tässä keittiön pöydän ääressä, kun tätä vuorokautta on jäljellä viisi ja puoli tuntia, pääsin käsiksi ennakkotehtävään. Poistulomatkalla Helsingistä en jaksanut kirjoittaa edellisen kurssin tehtävää loppuun ja sillä aikaa, kun juna seisoi keskellä yötä Selänpäässä jonkun tavarajunahaverin vuoksi, minä vain luin. Muu ei sulkeutunut ulkopuolelle, sillä ravintolavaunuistujien limanirroituskorskuminen kävi hermoilleni kuten myös hätäinen serbimiespolo, jolle konnarit kävivät kertomassa englanniksi, miten myöhässä olemme.

Katriina Järvisen kirja Kaikella kunnioituksella pelasti elämäni sekä kurssitehtäväni. Sain sen avulla tehtävän äsken jotakuinkin päätökseen ja nyt aloin lukea Olli Jalosen tekstiä siitä, kuinka hänestä tuli kirjailija.

Heti tuli vastaan Matti Pulkkinen. Olen Matti Pulkkisen nimikkoseuran perustaja. Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema tulee lukea vielä kuudennenkin kerran ja varmaan seitsemännenkin.

Olen myös täysinkokonaantotaalisestiihanhirveen kyllästynyt journalistiseen kirjoittamiseen. Tuntui jotenkin siltä, että Eero Ojanen neuvoo etusormi pystyssä artikkelissaan Tietokirjoittajan asenne: ”Useat tekstilajit, kuten tietosanakirjan hakusanat tai perusuutinen, vaativat asiallisuutta ja neutraaliutta, ja silloin etäännyttäminen kuuluu kirjoittajan ammattitaitoon.”

Asiallisuus ja neutraalius eivät nyt sovi minulle ollenkaan.

Olli Jalonen kirjoittaa, että tutkimusta voi kuvata ajaksi, jolloin kirjoittajalla on suuri määrä vaakasuoria lankoja hallittavanaan. Journalististen tekstien tekeminen on samalla lailla horisontaalista, lankoja vain on kerralla vähemmän, mutta kaunokirjallisuudessa liikutaan koko ajan enemmän vertikaalisesti kirjoittajan omia sisimpiä kohti.

Meillä oli juuri ollut tutustuminen kognitiivis-analyyttiseen psykoterapiaan. Olimme liikkuneet omia sisimpiämme kohti.

Olli Jalosen kustannustoimittajaksi tuli Hannu Mäkelä. Kuoharit I – III mukaan Hannu Mäkelä on sanonut kirjailija Jouni Tossavaiselle, että kirjailijoihin, jotka ovat tulleet ja joiden teokset ovat nykyään jo menneet, kuuluu myös Tossavaisen isähahmo Matti Pulkkinen. Pulkkinen pääsi liian aikaisin kansakunnan kaapin päälle niin, että kolina kuului. Hannu Mäkelä kuitenkin toivotti meille Pulkkis-seurassa hyvää jatkoa.

Olli Jalonen kirjoittaa siitä, kuinka sommitteli ensimmäisen romaaninsa rakennetta. Rakenne vaikuttaa monimutkaisemmalta kuin nykyisten menestyskirjailijoiden. Mistä ihmeen lähteestä ovat kohta 20 vuotta kummunneet painosten sankarit, joiden kirjoissa on aina sama rakenne: esittely, juonen kehittely, tunnelman tihentäminen, purkaus (usein verta ja suolenpätkiä), seestyminen - sitten tulee loppu (Mat. 24:14)?

Kenen kuvasta kerrot -romaanin sisällä on kuusi tai seitsemän eri romaania sekä keskeneräisiä romaaniteelmiä ja -suunnitelmia. Kuulostaa mielenkiintoiselta ja ihmettelenkin sitä, miten Jalonen ikään kuin vuosien varrella painui unholaan.

Irlannin matkaoppaan aviomies Jalonen kirjoitti yhdessä aviovaimonsa Riitan kanssa, kun aviomies oli Duplinissa opiskelemassa. Kirjailijaparin päivärytmi oli säännöllinen. Viideltä ylös ja kirjoittamista pari tuntia vuoropäivin. Toinen hoiti vauvaa sillä aikaa. Olisipa sellainen aviomies ja vauva.

Romaani juontuu suomenkin kieleen englannin uutista tarkoittavasta sanasta. Enkä minä ollut koskaan minkäänlainen uutistoimittaja. Pikemminkin sellainen kuin Kristina Carlson, kirjailija, joka ennen on ollut toimittaja, että kun uutinen tulee vastaan, hän sanoo päivää ja jatkaa tyynesti matkaansa eteenpäin.

Päiväkirja on journaali. Mikko Lehtonen käyttää artikkelissaan Faktan ja fiktion historia hauskaa sanaa sepustaa. Sukulaiseni pitävät minun blogimerkintöjäni sepustuksina, mutta lukevat niitä silti. Muudan eläkkeellä oleva toimittaja märisee siitä, että kirjoitan avio-ongelmistani, mutta lukee tekstejäni joka tapauksessa. Karavaani kulkee, koirat haukkuvat.

Kirjoitan ja julkaisen. Joskus jopa joka päivä. Paitsi nyt, kun opiskelen kirjoittamista. En saa kirjoituksistani pennin pyörylää. Väliäkö hällä, onneksi omistan aviomieheni kanssa rakennusliikkeen.

Pontus Purokuru kirjassaan Täysin automatisoitu homoluksuskommunismi paketoi nykyisen tietokyky- ja finanssikapitalismin. Todellisuus on kuin dna-ketju, aluton ja loputon nauha. Kapitalisti ottaa siitä pätkän ja maksaa pätkästä, jonka tekemiseen on tosiasiassa osallistunut suuri joukko ihmisiä ja jonka tekemistä varten on synnyttävä, käytävä koulut ja joka päivä teroitettava osaamistaan, - vain huipputuottajalle. Muut jäävät ilman. Antti Nylén kertoo Häviössä tästä samasta ja lähettää elämästään laskun Suomelle. Laskutus on 60 000 euroa/vuosi.

1700-luvulla kielitajuun tuli käsite luovuus tai taide laajensi olennaisella tavalla inhimillisen olemassa olon rajoja ja mahdollisuuksia. En minä mitään fiktiota osaa kirjoittaa, mutta hienona terapiamuotona kirjoittamistani pidän. Ja haluan terapoida muitakin. Lisäksi haluan hahmottaa jotain ajasta, zeitgeistista. (Jota vihaan.)

Olen raaka realisti. Lehtosen mukaan realismia ei kirjoiteta eikä lueta vain mielihyvän ja ajankulun tavoittelun vuoksi, vaan syvemmän todellisuutta koskevan ymmärryksen tavoittelemiseksi.

Lisäksi: ”Taide vaatii totaalisuutta. Kirjailijalla täytyy olla sellainen tunne, että hän on kirjoittanut kai ken mitä hän tietää, kun hän on lopettanut sen kirjan. Estetiikan kieli voi muuttua, mutta en usko että kirjailijan tehtävä muuttuu sen kummemmaksi: se yrittää parhaansa ja yrittää kertoa kaiken mikä hänen tajunnassaan on.” Näin on kuulema Veijo Meri sanonut.

Lapinlahdella torstai-iltana 24. tammikuuta 2019

Pia Valkonen