Pia Valkonen

Kolmen sisaren kannunvalanta jatkuu
Arsenin neljästäkin elämästä

Mahoniapensaaåp+t09 ... Osku-kissa kirjoitti tassuillaan ylimääräiset kirjaimet tuohon ja kävi läppärin viereen kirkasvalolampun lämpöön nukkumaan. Keittiön pöydälle.

la 1.12.2018

Kääntyi joulukuuksi helsinkiläisen romuskan kourissa. Viime sunnuntaina, kun tein lähtöä Vuosaaresta ja käytin tyttöä lähtiessäni vessassa, tämä sanoi, ihan kuin olisi kuumetta. Sen jälkeen minulla on koko viikon ollut olo: ihan kuin olisi kuumetta. Vilustaa, päässä loimii outo liekin kaltainen kipu, nenä on tukossa ja kurkussa jotain. Eilen särki poskipäätäkin ja olin aivan varma siitä, että olen saanut kolmoishermosäryn, kroonisen, mutta lopulta kipu meni ohi. Ei se ollutkaan kroonista. Aloitin jo yhden blogimerkinnän sillä, että olen saanut korva-, silmä- ja aivotulehduksen, mutten voinut kirjoittaa sitä surkean olon takia loppuun. Olo on kurja, mutta pakko kirjoittaa tänään Työnohjauksen oppaasta essee, jotta saan oppaan seuraavalle esseistille. Perhana, vaaniiko päänsärky tänäkin aamuna silmämunien takana?

Heräsin seitsemältä. Tein reilun tunnin ajan kotitöitä. Tutut kuviot: elukoiden ruokinta, astianpesukone, pyykinpesukone, eilisten pyykkien viikkaus, roskis, vilkaisu kuvanveistäjä Olli Halosen kamarin ikkunaan; Olli näyttää olevan aikaisin aina hereillä.

Jostain syystä en ole aarrekarttaani kuvittanut sitä, miten haluaisin olla jonkin paikallisyhteisön jäsen. Sillä tavalla juuri, että voisin katsoa naapurin ikkunaan; tuolla se Olli asuu, tuolla asuvat Tarja ja Jukka, olen turvassa, olen hyväksytty.

Keskiviikkona vammaisneuvoston kokouksessa Varpaisjärvellä tuli hyvä olo. Ahdistus oli poissa. Kyllä me sinne uusi hallintojohtaja saadaan käymään ja jatkamme työskentelyä, sillä meillä on nyt sihteerinä toimeen tarttuva Tiina. Tiina lupasi ottaa kopin vammaisneuvoston aloitteista. Ongelmanahan on, että kun teemme kuntalaisaloitteen, se kyllä oikeaoppisesti kiertää kunnanahallituksen kautta lautakuntaan ja sitä tietä sitten vielä valtuustolle tiedoksi, mutta siinähän se usein onkin. Esimerkkinä meillä on Jussinpihan ovenaukaisimen naru ja sen päässä oleva pallo. Pyörätuolia käyttävälle ovenaukaisin on liian korkealla. Narun pidentäminen ei vain jostain syystä etene ja siitä on tullut kunnallisdemokraattisen turhautumisen symboli.

Jos nyt joku menee ja pidentää narun, menetämme arkkivalittamisiemme tihentymän.

Paavon ja Liisan kodin pihan korjaus meni kyllä supsikkaasti ja siitä saamme kiittää aktiivisia ja äänekkäitä ! kodin asukkaiden vanhempia. Tiina otti huolehtiakseen aloitteemme siitä, että hoivayksiköiden ilmoitustaululle on pantava selkeästi ohjeet, miten toimia rikostilanteissa. Esimerkiksi näpistelyasiat tai seksuaallinen ahdistelu ovat poliisiasioita ja henkilökunnan tulee osata ohjata asukkaita, heidän huoltajiaan tai edunvalvojiaan tekemään rikosilmoituksen, jos sellainen pitää tehdä. On kohta vuosi keisistä, jota minulla oli kunnia olla kuuntelemassa. Koska ohjeistusta ei ollut, rikosilmoituksen tekemisessä meni viikkoja - odotettiin ensin, että se ja se pomo tulee joululomalta ja sitten odotettiin seuraavaa pomoa. Ei siinä enää mitään saatu selvitettyä, mutta tulipahan ennakkotapaus ja vammaisneuvostolle aihetta tehdä kuntalaisaloite. Jälleen.

Eilen vaikka päätäni, korviani ja silmänalusiani särki ja juili, ajoin Iisalmeen. Istuin kahvila Hillassa hetkisen kirjoittamassa käsin kirjettä ja jostain syystä vilkaisin puhelinta. Ajattelin ehkä, että Anna vastaa tai lähettää viestiä. Olisin toivonut, että saan Annan mukaan, mutta ei onnistunut eilen. Huomenna on onnistuttava! Olen ajatellut, että menemme katsomaan Swingersiä. Emmekä ota Mattia mukaan kärsimään!

Messengerissä oli yhteydenottopyyntö joltain tyypiltä. Sukunimi kuulosti täkäläiseltä ja hämärästi ajattelin, että kyse on lähestyvistä eduskuntavaaleista tai jotain sinne päin. Aivoni olivat kyllä siinä kohtaa aivan sumussa.

Siellä Messengerissä miehensä olikin Arja, joka oli asunut pienenä tyttönä asunut lapsuuden perheensä kanssa Kärkölän Järvelän Nummenkulman takaosassa lähellä Hollolan rajaa Vuorimaalla.

Minä olen rukoillut kaikin mahdollisin teknologioin ja jumalannimin, että saisin elämääni ihmisiä, joiden kanssa muistella ja jotka olisivat kokeneet samoja asioita kuin minä. Tai asioita, joihin minulla on oikeutus. Minullahan on välillä sellainen olo, että koska en kuulu tänne, minulla ei ole oikeutusta kävellä esimerkiksi S-marketin parkkipaikan läpi. Jossain marketin nurkalla kuitenkin vaanii kunnansihteeri Matti Sollo, joka huutaa kovaan ääneen: "Mitä valheita sinä kirjoitat?" (Valion jätevesiputkiasioiden käsittely Lapinlahden kunnanvaltuustossa vuonna kivi ja kanto, peruna ja makkara, oli kyllä ihan farssi ja se, joka yleensä valehteli noihin aikoihin tässä kunnassa oli kepulainen virkamies.)

Lapinlahtelaislähtöinen kirjailija Gerry Birgit Ilvesheimo aikoo käsittääkseni seuraavassa romaanissaan tutkiskella yhteisönöyryyttämistä. Jotain outoa ja uhkaavaa tässä pitäjässä on. En saa sitä puettua sanoiksi. Jotain traumaattista ja käsittelemätöntä. Ehkä se on kunnalliskodin tulipalo 1960-luvun lopulla, ehkä vuosi 1918, ehkä 1860-luvun nälkävuodet. Ehkä kaikki nämä yhteensä ja erikseen.

Tai sitten Varpaisjärvi on vain niin paljon mukavampi, aidompi, köyhempi ja kivempi. Tai voihan se olla, että aito, tosi ja rosoinen Lapinlahti menee taidepitäjän pikku porvarillisen imagon taakse piiloon. Että kaikki on niin lässynlässynläpätilää.

En tiedä. Kyllähän tämäkin paikka on muutoksessa. Mitä se Vitostien varren mainoskyltti nyt sanoikaan? Jotain muutoksesta. Tottahan se on.

Arja oli lukenut blogimerkintäni vuodelta 2013, jossa kerroin muun muassa Vuorimaan koirista, Hammon sukuisista pystykorvista, esinartuista Kirrestä ja Mirkusta. Mirkku teki meidän talossa ollessamme ensin kaksi pentua: Nikun ja Niilan. Niila lähti jonnekin Multamäkien sukulaisille ja kävi talossa vain joskus myöhäsyksyllä kanalintujen metsästysaikaan. Nikun pikkusisko Pirre, Mirkun viimeisen pentueen ainokainen, oli syvänpunainen, pitkärunkoinen ja vanhemmiten lihova lempeä narttu.

Kerroin blogimerkinnässäni myös Multamäkien sisävessan oranssinkuultavasta saippuasta. Saippua ei jätä minua rauhaa. Kirjoitin siitä kirjoittamisopintojeni luovuusaiheisen esseen kurssin Kirjoittamisen tieteelliset ja taiteelliset lähtökohdat opinnäytteeksi. Otsikkoni oli Divergenssi resilienssi.

Arja muisti isäntäväen puolen ikkunoiden alla kasvaneet mahoniapensaat. Minä en muistanut pensaiden nimeä, mutta heti, kun luin viestistä sanan mahonia, tunsin ihossani, kuinka pensaiden kovien ja muovisten lehtien piikit raapivat ihoa. En tiedä, mitä olen mahoniapensaikossa ryöminyt, mutta kattotikkailta pensaisiin en muista ainakaan pudonneeni.

Kiipesin isäntäväen saunaosaston kattotikkaita myöten kurkistamaan räystäskouruun, sillä pikku linnut tekivät usein kouruun pesiään. Vuorimaan tilan päärakennus oli pitkänomainen. Siihen oli lisätty aikojen saatossa rakennusosia. Arvelen näin restaurointimestarin vaimona, että keittiö-ruokasali-työhuone-sali-yläkerta -osa oli vanhinta perua. Sitten talo ehkä sai toiseen päähänsä palvelusväen kaksi huonetta ja keittiösyvennyksen. Siinä asuimme me Arjan lapsuudenperheen jälkeen. Vilpola-takkahuone lienee rakennettu kolmannessa rakennusvaiheessa ja viimeiseksi pukuhuone-sauna. Kaikki rakennusosat olivat erikorkuisia. Olisi mielenkiintoista tietää, kuka laajennukset on suunnitellut.

Kävimme kesällä kääntymässä Vuorimaa-kyltin kohdalla. Vuorimaan osoite on Haapasaarentie 47 ja melkein kaiken tietävän 16100.fi -numerotiedustelun mukaan tilalla asuvat edelleen taiteilija-muotoilija Brita Flander ja hänen miehensä Erik Skutnabb. Kesällä tila näytti kovin hiljaiselta.

Mattikin oli reissulla silloin mukana. Ja Anna. Nyt jouduin kaivelemaan muistipoimujani, jota vähän jo alustavasti pakottaa. Ajelutimme Annaa Helsingissä, Matti kylmän viileästi pakotti tytön ajamaan keskustassa, onneksi oli vain sunnuntai ja melko hiljaista Helsingin kaduilla. Kävimme Kiasmassa ja italialaisessa Leonardossa syömässä. Kuka hoiti meidän koirat sillä välin? Miksi en muista? Ennako?

Miksi viime kesän muistot ovat hämäriä?

Arja muistaa professori Sulo Eemil Multamäen hautajaiset Hollolan keskiaikaisessa kirkossa. Me Marian kanssa ajelimme vanhaa Hollolaa ympäri ja ämpäri muutama kesä sitten, kun etsin tien Alestaloille. Jos vielä siellä ajelemme, etsimme professori Sulo Eemil Multamäen haudan. Miksiköhän hän on Hollolaan haudattu? Miksi ei Ähtäriin, josta Multamäet ovat kotoisin tai miksi ei Kärkölään?

Alestaloilla kävin pienenä hevostyttönä hoitamassa Putia, vanhaa, takkuista ja leppoisaa työhevosta. Alestalot asuivat Tennilässä, Hollolan puolella. Minä löysin Putin seuraamalla kavionjälkiä tiellä. Samalla taktiikalla löysin kesällä 1996 isokokoisen ponin Etelä-Kuopiosta. Ajelin Pitkästämäestä Millurannasta pyörällä Vehmersalmentietä ja voilá - erästä yksityistietä pitkin lähti kavionjälkien nauha.

Koska olin opiskellut jäljitysasiaa Sudenpentujen käsikirjasta, lähden seuraamaan jälkiä. Tulin tien päähän. Siellä oli kaksi taloa. Toisen talon kupeessa oli hevosaitauksien näköisiä aitauksia. Tunnistin ne valkeaksi maalatuista leveistä laudoista.

Menin talolle ja koputin ovelle. Ovella oli talon emäntä, alunperin kaupunkilaisminiä, kuopiolaisen vaateliikkeen omistajan tytär, joka oli rakastunut eteläkuopiolaiseen maanviljelijään. Nainen oli pienikokoinen, siro ja hento. Siinä portailla hän kertoi, että oli juuri hentoutensa takia menettänyt aikoinaan lapsen. Oli tullut keskenmeno, sillä hän ei ollut tottunut tekemään raskasta maatalon työtä.

Yksi tytär pariskunnalla kuitenkin oli. Ainakin yksi tytär. Tälle oli hankittu isokokoinen poni, muistaakseni ponin nimi oli Luukas ja nyt Luukaksella ei kukaan enää ratsastanut. Tytär oli menestyvä kilparatsastaja ja tällä oli jo toinen hevonen, jolla treenasi. Talon emäntä oli kuin olisi ihmeen nähnyt. Hänen ovelleen tulee ihminen, joka kysyy, saisiko alkaa ratsastaa ponilla. Nainen oli juuri toivonut, että hänen ovelleen ilmestyy ihminen, joka kysyy, saisiko alkaa ratsastaa ponilla, sillä hänellä itsellään ei ollut aikaa ratsastaa Luukaksella ja tyttären tavoitteet olivat jo muualla.

Luukaksen avulla selviydyin syksyn kunnallisvaaleista. Äiti oli kesällä kuollut ja kesän lopulla päätin, että nyt teen vain sitä, mikä minua oikeasti huvittaa. Minua ei yhtään huvittanut olla missään vaaleissa ehdokkaana. Ehdokkuudet ovat olleet ihan kamalia kokemuksia! Samat jauhamiset vaalipaneelista toiseen, miten ihmeessä joku voi sellaista kestää? Minä vain ratsastin ja tuotin Vasemmistoliiton puoluekoneistolle pettymyksen. Aivan samalla tavalla kuin vuoden 2012 kunnallisvaaleissa Lapinlahden Vasemmistolle. Leonid kuoli 7. elokuuta ja sukelsin outoon tilaan, johonkin elämän ja kuoleman välitilaan, katsoin Leonidin silmiin kaksi tuntia ennen kuoleman hetkeä, ja mitä näin? Jollain tasolla näin, vaikka Leonid ei kyennyt enää puhumaan, että hän imaisee minut mukaansa.

Mitenkäs minä pääsen Kysin kirurgiselta osastolta loppukesästä 2012 takaisin Alestaloille, jonne löysin vanhan tienpohjan Marian kanssa muutama kesä sitten? Meillä oli GBL-Volkkari, Antti Teittisen vanha automaattivaihteinen. Kävin Putin tallissa. Alestalojen päärakennusta ei enää ollut. Piharakennuksesta pöllin muistoksi längenpuolikkaan ja muutaman vanhan Pellervo-lehden, jossa oli talon 1970-luvun osoite.

Marian kanssa asuimme Messilän kartanohotellin aitassa. Tytöt olivat katselleen televisiosta jotain Messilä-sarjaa ja sen takia paikalla oli heillekin jokin merkitys. Minähän olin ratsastusleirillä Messilässä useana kesänä 1970-luvulla. Ensimmäisellä leirillä kaveerasin Messilän omistajien Kyösti ja Kaarina Toivosen Hanna-tyttären kanssa. Hanna Toivonen, hänestä minulla on kuvakin. Kävimme katsomassa Toivosten yksityispuolella jonkin kummallisen tieteiselokuvan. Siinä jotkut rakensivat minikokoisen aluksen ja risteilivät sillä ihmisen kehon sisällä.

Oikeasti. Tämä ei ole unta.

Kolme sisarta

Matti heräsi henkiin eilisen työmaan jäljiltä ja lähti kuvataidepiiriin. En ehdi laatia aasinsiltaa Kansallisteatterin Kolmeen sisareen. Olimme katsomassa Tšehovin näytelmää viime lauantaina. Minä ja Maria istuimme parvella ja meidän edessämme olevalla rivillä istui näytelmän ohjaaja Paavo Westerberg.

Minä väliaikaan asti mietin, kuka tyyppi on. En ollut googlaillut Kolmesta sisaresta sen enempää arvosteluja kuin muitakaan tietoja. En tiennyt edes näytelmän ohjaajaa. Jos olisin tiennyt, olisin oitis tajunnut, kuka tyyppi edessämme istuu. En tiedä, miksi en ennen teatteria halua tietää esityksestä mitään. Ehkä haluan muodostaa mielipiteeni itse. Jos luen arvostelun ennen näkemistä, se vaikuttaa näkökulmaani. Katsomiselämyksestä menee paljon pois, kun mietin, missä kohtaa olen kriitikon kanssa samaa mieltä ja missä kohtaa eri mieltä.

Tietysti jotain olisi ennen esitystä syytä tietää. Esimerkiksi juuri ohjaaja.

No minä en tiennyt. Vaikutti siltä kuin Westerberg olisi ollut tsekkaamassa, miltä näytelmä vaikutti kaukaa piippuhyllyltä. Hän olikin niin tiiviin keskittynyt esitykseen, että aavistelin tyypin olevan jotain muuta kuin tavallinen näyttelijäkollega. En jostain syystä tiennyt, että Westerberg on ohjaaja. Minä olin pitänyt häntä näyttelijänä. Toki olin lukenut hänestä lukuisia naistenlehtihaastatteluja, joiden perusteella tiesin paljon hänen perhe-elämästään. Marian kännykkä meni vielä väliajalla nettiin. Minun kännykkäni ökähti heti, kun panin siitä virrat pois. Maria antoi sen verran kännyänsä lainaan, että saatoin googlata tyypin. Sitten Maria sanoi, että enempää, äiti, et surffaa. Mikäs siinä sitten enää auttoi.

Kolme sisarta näyttäytyi aivan erilaiselta bestikselle ja Astalle eturivissä kuin meille sinne ylös. Minä pidin Anna-Maija Tuokosta Natašana, sillä Tuokon Nataša oli täynnä virtaa, energiaa ja erotiikkaa. Eturivistä Tuokon ryöpytys tuntui yliampuvalta ja liian voimalliselta. Parvelta katsoen itse kolme sisarta olivat valjuja ja haljuja kuin eiliset tiskivedet alumiinipesuvadeissa, mutta Natašan virta jaksoi ylös asti.

Jos olisimme istuneet samassa kohtaa kuin Raili ja Asta, olisin todennäköisesti samaa mieltä heidän kanssaan. Olavi Uusivirta Tuzenbachina säteili vain lattiakatsomoon. Tuzenbachin vääntelehtiminen näyttämöllä oli ylhäältä päin lähinnä omituista ja hieman vaivaannuttavaa. Lisäksi hänen surmaamisensa kaksintaistelussa meni minulta ihan ohi, en nähnyt näyttämön perälle. Me Marian kanssa ihastuimme Soljonyin täyteen mielipuolisuuteen, sillä se ulottui korkeuksiin, parvelle.

Tämän jälkeen en enää kirjoita Kolmesta sisaresta - ainakaan tänä vuonna. 

Arsenin neljä elämää

Niinhän se on, että pitää kirjoittaa mielen päältä kaikki pois. Tänään lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon, että krjoitan opinnnäytetyöesseen, vaikka sitä ei kukaan Johtamistaidon opistossa lukisi. Ei nimittäin ole lukenut ensimmäistäkään esseetäni Pauli Juutin kirjasta Organisaatiokäyttäytyminen. On vaikea kirjoittaa esseetä, jos kukaan ei sitä lue. Minun ylipäätänsä on vaikea kirjoittaa mitään, jos tiedän, että tekstiäni ei lue kukaan.

Meidän piti kirjoittamiskurssilla ensimmäisenä kotitehtävänä kirjoittaa kymmenen minuuttia tajunnanvirtaa. Minä en kuitenkaan kirjoittanut mitään tajunnasta suodattamatta tulevaa virtaa, kuten oli tarkoitus, sillä jo ennen kirjoittamista päätin jossain mieleni mutkassa kirjoitukseni rakenteen. Se alkaa tästä, haastattelen Mattia ja kirjoitus päättyy tähän.

Ehkä tajunnanvirtakirjoittamiseen minun vasenkätisenä pitää käyttää oikeaa kättä. Ihastuin oikealla kädellä maalaamiseen vuonna 2003 Kaskikuusen kansalaisopiston hahmoterapiakurssilla, jota meille piti näyttelijä-hahmoterapeutti Risto Tarkiainen. Onkohan Risto Tarkiainen muuten Maria Jotunin pojanpoika tai pojanpojanpoika?

(Maria Jotunin elämäkerran on kirjoittanut Kari Tarkiainen, jonka isoäiti Jotuni oli.)

Luovan Puun vedict art -kurssilla kolme viikkoa sitten maalasin vain oikealla kädellä. Nyt onnistuin kirjoittamaan taidemuodon oikein. Kirjoitan usein, että venict art, juu, juu, liskoaivoni ajattelevat, että se on venerict art, sanasta veneerinen, sukupuolisuuteen liittyvä.

Maalasin isoja, voimallisia spiraaleja. Niistä lähti käärmeenhäntiä. Joku näki hännät spiraalipäineen siittiöinä. Opettajamme sanoi, että spiraalirakenne on sikiö ja alkio. Minä käsitin yht´äkkiä, että olin maalannut Matin ja minun kuolleet lapset.

Maalaus on tuvassa. Jälkikäteen ihmettelen, miksi kuolleet lapset ovat iloisia, energisiä ja ne liikkuvat eläväisinä, vaikka eivät koskaan tulleet henkiinsä.

Jevgeni Vodolazkinin romaanissa Arsenin neljä elämää Arsenin tietäjä-parantaja-(valehtelija, Vodolazkin huomaa, että venäjänkielinen sana lääkäri, parantaja (врач) tulee verbistä vrat, valehdella (врать)-isoisä neuvoo pojanpoikaansa, joka oli juuri nähnyt, kuinka hänen äitinsä ja isänsä kuolevat ruttoon: "Älä pelkää kuolemaa, sillä kuolema on muutakin kuin hyvästijätön surua. Se on myös vapautumisen iloa." (s. 37)

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi