Pia Valkonen

Amos Oz on kuollut

Moskova saa odottaa

su 30.12.0218

Ärräpäät-sähköpostilistalla on ollut viime vuosina aika hiljaista. Nyt kuitenkin keskustelua on virinnyt. Minä tietenkin aina kirjallisuusjutustelusta innostun.

Tässä tämänaamuinen viestini listalle bestiksen Moskovan muistoa odotellessa. Huhuu, ei sillä ole kiire, voin julkaista nuorisofestivaalimerkinnät ja liitännäismerkinnät erillisinä, mutta tässä nyt tämä ja lopussa käsky ryhtyä kirjoittamisen perusopintojen pariin:

Huomenta, aloitan lopusta! Vai on Amos Oz kuollut! Minä luin aika pitkälle Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Se on alkutekstinä nimeltään Sippur al ahava ve-hosekh ja vuodelta 2002, onks tosissaan tää hepreaksi, siis kirjoittaako Oz hepreaksi, voi herzykeri!, suom. Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen, oottehan kaikki kuunnelleet Ylen Areenalta johdatuksen juutalaisuuteen? Tooraakin luetaan Ylellä, ehkä nyt jo Areenan puolella, kuten Koraania jokunen aika sitten. Johdatuksessa juutalaisuuteen oli Varpaisjärven Korpijärven kylällä syntynyt Suomen juutalaisten rabbi, Simon Livson, joka on kirjoittanut ylioppilaaksi Rautavaaran lukiosta. Simon Livsonin isä Ariel tuli joskus aikoinaan matkailuyrittämistä yrittämään Korpisille Huuhkajan isoon taloon. Ariel on Muumit tuottaneet Danielin veli ja Arielin vaimo, Marianna tai Marianne tai sinne päin on Marion Rungin sisko. Joka tapauksessa johdatus juutalaisuuteen oli mielenkiintoinen. Karen Armstrongin kirjassa Jumalan historia kerrotaan perusteellisesti, miten meidän kolme Aabrahamin jälkeläisten uskontoa kietoutuvat mielenkiintoisella tavalla yhteen ja jos riisutaan sanoma puhtaaksi kaikesta turhasta, saapi (näin sanoi minulle Ylä-Savon subcomandante Marcos, sokraattinen johdattajani ajattelun maailmaan) islam järkiperäisyydessään kyllä puhtaimmat paperit.

 Sitä paitsi. Tää ois kyl kiva ja koukeroimaton:

 arab. لَا إِلٰهَ إِلَّا ٱلله مُحَمَّدٌ رَسُولُ ٱلله‎, lā ʾilāha ʾillā llāh muḥammadun rasūlu llāh, "Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala ja Muhammad on Hänen lähettiläänsä". Allah ei siis ole erisnimi ja se on minusta kiehtovaa. 

Islamilaisessa uskontunnustuksessa ei ole mitään viittauksia harhaoppeihin, kuten meidän myöhempien aikojen kristillisissä uskontunnustuksissa on. Apostolinen uskontunnustus on ehkä siinä mielessä puhtain ja turmeltumattomin. Jos kerta edelleen on tarpeen viittailla erilaisiin heresioihin, tulee ne avata nykytunnustajille! Ja on käynnistettävä keskustelu siitä, olisiko harhaopeissa vielä jotain annettavaa tälle ajalle. Minä aina kuumenen tästä kysymyksestä niin, että harhaudun alkuperäisestä aiheesta, jos sellaista on ollut.

Niin. Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä jäi kesken. Se oli ihana, mutta silloin juuri ei ollut juuri sille kirjalle aikaa ja luulin palaavani kirjaan myöhemmin. Arvelin, että esim. Matti Pulkkinen on Ozinsa lukenut, ehkä juuri Tarinan rakkaudesta ja pimeydestä, sillä Pulkkinen aina korosti sitä, että Israelia olivat alun perin rakentamassa utopiasosialistit.

On Oz kirjoittanut jotain lyhyempääkin. Esimerkiksi Älä kysy yöltä on paljon laihempi kuin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Luin sen yhdeltä istumalta. Se oli ajankohtaiskuvausta. Vähäsen tosin semmoinen väsynyt kirja. Väsyneitä, palottomia ihmisiä. Ei lainkaan palavia pensaita.

Älä kysyn yöltä luin heti sen jälkeen, kun olin lukenut palestiinalaistaustaisen amerikkalaiskirjailijan Susan Abulhawan Jeninin aamut. Jeninin aamut oli aivan lumoava. Tahdoin lukea jotain rintaman toiselta puolelta. Luin Ozin Älä kysy yksin yöltä.

Mitäs minä haluaisin sanoa? Haluaisin sanoa toveri Hevoselle, että sinne lukemattomien kirjojen kiireellisten joukkoon pitäisi saada Karen Armostrongin Jumalan historia. Sieltä käy ilmi, miksi Israelin kansan Jumalalla oli nimi. JHW eli Jahve tai Jehova. Piti erottaa oma paikallinen jumala muista jumalista. Nyt näen sieluni silmin, kuinka Kiteen punikki läimii minua päähän Pascal Boyerin Ja ihminen loi jumalat -paksulla, mutta pehmeäkantisella kirjalla. Ai niin eihän Kiteen punikki näin pitkiä tekstejä lue, kun aihekentässä ei ole viittausta häneen itseensä... koetan muistaa viitata. Totta kait minä olen Ja ihminen loi Jumalat lukenut, kun hän sen minulle velvoittavasti lähetti.

Susanna Alakosken Sikalat olen lukenut. Minulla on myös odottamassa hänen Huhtikuun päiväkirjansa. Alakoski lanseerasi edelleen käsitettä luokkaretki. Jonka olivat luoneet Laura Kolbe ja Katriina Järvinen teoksellaan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Muistaakseni Kolbe ja Järvinen huomasivat tämän jutskan ensin. Tai sitten vain oli niin, että luin Kolbea ja Järvistä ennen Alakoskea.

 …

Päivi Alasalmelta olen lukenut varmaankin paljolti autofiktiivisen Metsäläiset. Mitäs minä siitä nyt sanoisin? Tykkäsin enemmän kuin Saanasta. Ja olen samaa mieltä toveri Oiva Hevosen kanssa: jo riittää räkä, oksennus, ahdistus, päihteet ja rämämetalli! Rokkimetalli saapi olla, sanoi Hevonen, tai no oikeasti minä en jaksa edes sitä. En jaksa muuta musiikkia kuin slaavilaista kahdeksansävelistä ortodoksista kirkkomusiikkia. Ilmeiseseti poliittisista syistä Suomen ortodoksisissa kirkoissa on alettu laulaa bysanttilaisittain, kun Konstantinopolin patriarkan alaisuudessa ollaan ja nyt jokin Ukrainan sekavista ortodoksisista kirkoista on ottamassa ja lähtemässä Moskovan patriarkaatin alaisuudesta Konstantinopolin patriarkaatin hallintaan. Mulle kyllä passaa, mutta minusta bysanttilainen kirkkolaulu on ihan liian atonaalista, kummaa uikutusta toisin sanoen. Haluan slaavisävelistön takaisin!

Päivi Alasalmella on myös upea Saami-trilogia: Joenjoen laulu, Pajulinnun huuto ja Siipirikon kuiskaus. Trilogian ensimmäisen osan luin tarkkaan, sillä siinä oli juonteena kuvaus saamelaisesta miehestä, joka loppujen lopuksi tulee puukotetuksi huumekaupan yhteydessä Karesuvannossa Ruotsin puolella (mun pitää tarkistaa tää paikkakunta, kun kävelen yläkertaan pesemään hiuksia ja siivoamaan Oskun pissan , paikka on KAUTOKEIONO). Joenjoen laulun lopussa näkyvät uudet saamelaisaktiivit. Romaanissa huumeista irti pyristelevä keskushenkilö rakastuu just tällaiseen uuden ajan saamiaktiiviin, joka on tullut opiskelemaan Inariin saamelaisopistoon. Nuoren naisen takia mies on valmis jättämään huonon elämänsä, mutta sitten! Kapakissa Karesuvannossa (oliko se Karesuvanto, prkl en muista ulkoa, paikka on KAUTOKEINO, tarkistin) mies näkee, kun jossain kapakin nurkassa tehdään huumekauppaa ja hänelle tulee himo. Sitten tulee tappelu ja se oli sillä selvä se elämä sitten.

Vielä enemmän minua kiinnosti Joenjoen laulussa osio, jossa kirjailija menee Lars Leevi Lestadiuksen pään sisään. Hemmetti, nyt on tunnustettava, että en ole lukenut Juha Pentikäisen Lestadius-elämäkertaa. Sen sijaan Pentikäisen kirjan Uskonnot maailmassa luin jo teologian opiskelujeni aikaan. Niin. Minusta ei tullut Suomen ensimmäistä luterilaista ortodoksisaarnaajaa, sillä ensin tuli Maria, teologian opinnot keskeytyivät ja Annaa odottaessa koetin niitä jatkaa, mutta sitten oikeasti! Mulla oli niin iso maha, etten mahtunut Kuopion yliopistossa luentosalin penkkien väliin. Lopulta olin niin lähellä raskausmyrkytystä ja raskausajan diabetesta, että neuvolatädit sanoivat, että en saa rasittaa itseäni millään. Minä ajattelin, että mitäpä jätän tekemättä, sillä siinä vaiheessa en tehnyt enää yhtään mitään muuta kuin hengittelin vain. Ja Leonid parka raatoi. Oikeasti! Onneksi Leonidia ei karkotettu maasta, sillä minä olisin varmanakin työntänyt lapseni kaivoon. Ei minusta olisi ollut yksinhuoltajaksi - varsinkin kun hyvinvointivaltion purkutalkoot oli juuri aloitettu eikä lapsiperheet tai yksinhuoltajaperheet saaneet kotiapua, Björn Wahlrooskin jotain mussutti siitä, että Suomessa yksinhuoltajien tukeminen tulisi lopettaa. Niin. Lapset vain kaivoon tai jokeen tai sianruoksi ja murhaavat äidit eristyksiin Seilin saarelle. (Niin luin juuri Johanna Holmströmin Sielujen saaren). Sain tyttöjen välissä muistaakseni juuri Pentikäisen tentittyä. Tyttöjen syntymän jälkeen on monta vuotta sumua. En tiennyt edes, että Kalevi Sorsa on kuollut.

..

Tästähän taisi tulla tämän päivän blogimerkintä, sillä odotan, että ystävättäreni Raili Miettinen saa minulle muiston Moskovan nuorisofestivaaleilta vuodelta 1985. Sillä ei ole kiire, koska mun täytyy tänään lukea Markus Partasen gradu. Ja aloittaa kirjoittamisen opintojen yhden kurssitehtävän aloittamisen ajattelu.

Kun ajoimme pastoriystävättäreni kanssa Katariina Kajanneksen Jyväskylän talveen Öhöm. Juu, … niin minulla oli automaattivaihteinen Volkswagen. Keli oli kamala ja oli maaliskuu. Vuotta en muista, mutta Paavo Arhis Öykkäri Ensimmäinen oli hallituksessa. Pressastakaan en muista mitään. Satoi räntää. Pelotti ja niinhän siinä kävi, että ajoimme ystävättäreni kanssa Viitasaarella ensin tukat suorana pakoon takana olevia rekkoja ja sitten viuuuuh, tieltä. Meidät veti levähdyspaikan jatkeena olleesta loivasta ojasta kaksi pielavetistä nuorta miestä. Aivan upeita poikia. Emme kuolleet. Eikä autollekaan käynyt mitään, mutta jos olisimme kuolleet, olisi se käynyt kovin helposti. Sinne vain tienposkeen viuuuuuh, sähkötolppa eteen ja henki pois. Keijo Siekkinen oli tilaisuudessa yleisön joukossa ja tervehti. Oli vähän poissaolevahkon oloinen. Nykyään Siekkiseltä ei enää tule lakonisia vuodenkiertoon liittyviä tervehdyksiä tekstarilla, lieneekö edes hemmo elossa?  6.2. olisi Matti Salminen ja Pentti Stranius Jyväskylän talvessa. Tekisi mieleni haluta tilaisuuteen. Riippuu kyllä kelistä. Jos on samanlainen jalkarättisade kuin edellisellä kerrallani, en lähde ajamaan, vaikka minulla onkin Miettis-Railin Lada.

Ja anteeksi! Olen ilmaissut itseäni epäselvästi. Olga K eli Tuula Ketonen Kalajoelta opiskeli lukuvuonna 1983 - 84 Otavan opiston tiedotus- ja viestintälinjalla ja oli sellainen Suuri Diiva Legenda Mikkelissä Stopparissa, kun minä ja Partas-Oili opiskeltiin tv-linjalla vuosina 1984 -85. Minä varmaan en oikeataan tavannut Olga Koota koskaan Stopparissa livenä, sillä useimmiten joko oksensin vessassa tai nukuin kiertyneenä wc-istuimen ympärille, sillä tiesin, että jossain vaiheessa oksennan kuitenkin. Meni jokunen vuosi ennen kuin tajusin, että prkl minähän olen allerginen alkoholille tai siis mun maksa ei polta tai käsittele alkoholia. Joko tulee järkyttävä päänsärky tai oksennus tai tajuttomuus tai sitten kaikki yhdessä. Tuula Ketonen oli Mikkelissä Ylen aluetoimituksessa töissä silloin.

Varmaan just siksi kalajokinen maalaistyttö Tuula Ketonen (on pitänyt huolta kotitilastaan jo ihan nuorena, kun ... hetkonen äitikö sairastui vai peräti kuoli) upeaksi urbaaniksi radiomafiatoimittajaksi muuttuneena istui Helsingissä jossain trendiyökapakassa väkijoukossa baaritiskillä nykyään hyvin kultivoituneen ja henkevän toimittajan Leena Peltokankaan (samaa vuosikertaa Otavan opistosta kuin minä) kanssa (tästä lauseesta hävisi ajatus, Tuula Ketosesta tuli superurbaani radiotoimittaja - miksi - ehkä siksi, että hän oli maalaistyttö Kalajoelta ja aloittanut ihan koulutytöstä lähtien päivänsä huolehtimalla muusta perheestä ja lehmistä, ehkä hänen piti riuhtoa itsensä irti menneisyydestä, joka 1980-luvun lopulla muuttui häpeälliseksi, maalaisuushan muuttui silloin peiteltäväksi asiaksi, ....  ja minä tulen sieltä jostain (kapakassa Helsingissä, jota vihasin) 160 senttimetrin maanmatosuudesta pitkin lattioita ryömien ja kontaten ja koetan tervehtiä kaksikkoa. Leena on kyllä ihan kiva, mutta silloin en Olga Koosta tiedä. Katsoi minua jotenkin hitaasti pitkin nenänvarttaan eikä tunnista. Ei edes vastannut tervehdykseeni. Sitä minä vain ihmettelen, miksi niin moni on edennyt toimittajan urallaan kuin ohjus pelkän Otavan opiston tiedotus- ja viestintälinjan perusteella tai Tampereen yliopiston toimittajatutkinnon tenttimättä jätettyjen tenttikirjojen perusteella. Kysyn vain. Shit happens ja Matti ja Liisa sekä Töllötin-lehden päätoimittajana on betoniraudoittaja, joka on myöhemmin täydentänyt opintojaan puutarhuriksi. Ihan kiva. Kivasti on tukka ja kellokin aina näkyy. Kyllä se vain niin on, kuten Tuomas Enbuske jossain sanoi: uusliberalismissa jokainen saa tehdä, mitä haluaa! Enbuskehan kirjoitti Elinkeinoelämän valtuuskunnalle varmaan isolla rahalla meille oikeille yrittäjille tarkoitetun pamfletin, jossa hän neuvoi meitä oikeita yrittäjiä, siis meitä, jotka koetamme kaikesta huolimatta työllistää ihmisiä, ajattelemaan enemmän ja tekemään vähemmän. Ihan jätkä vetäisi pamfletin Laajasalon kristillisen kansanopiston pohjalta. Siinä mielessä tervehdin ilolla ja mielenkiinnolla Matti Apusen suunnitelmia ryhtyä korkeakuukauspalkkaisesta Eva-johtajasta yrittäjäksi. Kuinkahan monta työntekijää Matti Apunen meinaa ottaa palkkalistoilleen ja alkaa sopia heidän kanssaan paikallisesti?

No nyt vituttaa jo niin armottomasti, että lähden Marian aamutoimia lapioimaan. Jäi varmaan joitain kohtia toveri Oiva Hevoselle kommentoimatta. Täydennän viestiäni tarvittaessa.

Aijooniin. Venäjä-osuus. Jevgeni Vodolazkinin Arsenin neljä elämää on ihan mun kirja, sanoi kääntäjä Kirsti Era, toveri Ärräpäät-listalta, muistin, että hän on kirjan kääntänyt, mut ei oo. Kirja on ihana ja luen sen sitten loppuun, kun saan ensin kahlattua Elias Simojoen psykohistorian, Miika Siironen, on kirjoittanut. Ja tänään luen Markus Partasen gradun historiallisten romaanien kognitiivisesta psykologiasta tai jotain kirjoittamisen perusopintojen tähden. Elias Simojoki on vaikuttanut paljon mun äidin tajuntaan. Mun äiti oli 1930-luvun köyhä superkörtti ja kansahuollon varajohtajana vihasi kommunisteja. Ehkä niitä komukoita oli 1940-luvun Puumalassa yksi tai kaksi ja ne vihasivat mun äitiä ihan yhtä paljon kuin tämä pelkäsi niitä. Jotenkin tajusin tässä, että meidän äiti on ollut nillittävä sossutäti! Haluan kirjoittaa joskus mun ristiriitaisesta äidistä.

Kello on kohta kolmetoista. Hampaat on pesemättä, mutta Maria on puettu. Pyykkejä olisi yksi koneellinen ripustaa. Hiusharja on yläkerrassa, jossa piti pesemäni myös tukka ja katsomani, mikä oli pohjoisruotsalainen paikkakunta, jossa Päivi Alasalmen Joenjoen laulun keskushenkilöstöön kuuluva saamelaistaustainen mies saa puukosta ja kuolee.

Alasalmen saamelaistrilogiassa on myös muinainen saamelaisnainen, joka saa pojan pirkkalaisen jättiläisen kanssa. Nainen pelastaa tämän kusipään lähijoen rannasta henkitoreista ja vie kotiinsa elolle hoivattavaksi. Alasalmi kuvaa aistivoimaisesti tilannetta, jossa pirkkalainen jättää tulevan lapsensa äidin heitteille ja karkaa jonnekin sinne meri-Lappiin, pirkkalaiset eivät tulleet saamelaisia ryöstämään Pirkanmaalta, vaan Birkasta, Tukholman läheltä. Nainen synnyttää lapsen yksin ja selviytyy takaisin kotiinsa poikavauva selässään. Matkan kuvaus on tenhoava. Niin sitä vain ilman teitä ja gps-paikantamia ennen toimittiin.

Pia

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi