Pia Valkonen

Roman Sentšinin Jääpalloa

Ensimmäinen evankelioimiskokemus

pe 9.11.2018

Aina vain paranee. Kävin illalla nukkumaan ennen iltauutisia, sain kyllä kaksi koneellista pyykkiä pestyä ja astianpesukoneen tyhjennettyä ja täytettyä uudestaan. Tänään heräsin puoli neljältä. Pakko varastaa kirjoitusaikaa tai muuten halkean. Kirjoitan nyt vihdoin asiani venäläisistä nykynovelleista loppuun ja sitten alan miettiä, mitä kirjoitan tai oikeastaan sitä, mistä päästä aloitan Jouni Tossavaisen Kuoharit I - III -trilogian setvimisen.

Kaikki Tossavaisen kolme osaa samojen kansien sisällä oli melkoinen jöötti. Ei se ihan vähällä sulanut. Heidi Jaatisen Koski oli toista maata. Sen ahmin nautinnolla. Tuli vähän syyllinen olo siitä, että Jaatisen lukeminen oli nautintoa ja Tossavaisen ei.

Eihän taideteoksesta saa nauttia. Jos romaanin lukee yhtä pötköä, on se lukuromaani. Siihen pitää suhtautua väheksyvästi. No höpsistä, pidin Koskesta ihan hirmuisesti ja olen edelleenkin sitä mieltä, etät Jaatisen Jono on käsittämätön. Vaikka Jono oli käsittämätön, nousee siitä ihmeellisiä tuokiokuvia ja ajatuksia, vaikka lukukärsimyksestä on jo kolmisen vuotta ainakin.

Kuoharit olisi ollut helpompi, jos osat olisivat ilmestyneet vähitellen, yksi kerrallaan. Ensimmäinen osa analysoi kirjailija Matti Pulkkista Tossavaiselle läheisenä henkisenä isähahmona ja se oli kirkasta sekä selkeää. Toinen osa käsitteli Eino Säisää ja jossain vaiheessa vielä kerron, miksi Säisä on minulle vaikea pala. Liittyy Iisalmeen ja liittyy ankeuteen. Kukkivan roudan maat. Johan sen nimikin sanoo. Ankeaa, ankeaa, pimeää, ahdistusta. Maa on jäässä ja on yhtä aikaa kosteaa. Niskaan valuu tummanvihreänsinisistä kuusista hyistä räntää. On närekeli. Näre on minusta savon kielen sanoista kitsaimmpia ja epämiellyttävimpiä.

Tossavainen käsittelee Kuohareissa savon kieltäkin ja mainitsee Gottlundin. Kaikkiruokaisessa romaaneissa vähän joka sivulla olisi oman esseensä aihe. Säisä-osiossa oli paljon saarta ja saareen menoa, hukkumista, kylmää mustaa vettä ja kaikkea sellaista, mistä en pidä enkä mielelläni niistä lue. Pidän pakkasesta, kuivasta ja kovasta, polttavasta pakkasesta, kirkuvasta ja kirskuvasta pakkasesta, mutta hyisistä mustista ja mutaisista Ylä-Savon vesistä en pidä.

Minusta Ulla-Leena Lundberg oli Jäässä epäreilu. Hukutti romaanihenkilön, josta pidin. Ja hukutti lisäksi ahdistavalla tavalla. Rakastin kirjaa, mutta hukkumiskuvausta en kyennyt lukemaan. Kirjailijan on kirjoitettava, mikä kirjailijan on kirjoitettava. Jos nyt oikein ymmärsin, Jään hukkunut oli kirjailijan ... isä ... hemmetti, ei se isä voinut olla... isoisä sitten. Tämä pitää tarkistaa Kuohareista, jos paikan olen kirjoittanut ylös.

Eilisen merkinnän kun luin illalla, ajattelin, että siitä kyllä näkyy kirjoitusajankohta. Olin kirjoittanut ihan kummallisia lauseita. Tästäkin varmaan näkyy. Kello on kuusi.

Astuin sisälle venäläisen nykynovellin kokoelmaan Toisaalta, kaikkea voi tapahtua Roman Sentšinin Jääpallon kautta. Siinä keskiluokkaistunut, pönäköitynyt bisnesmies jalkautuu "kansan pariin" ja kokee jonkinlaisen valaistuksen. Novellin loppu ei ollut onnellinen, mutta ei sietämätönkään.(Keskiluokan ohut kerros Putinin Venäjällä on! Masha Gessen sanoi Rosebud-kirjakaupan tiedotuslehdessä, että Putinilla ei ole mitään poliittista agendaa. Onpas. Se on ihmisten kohottaminen ryysyköyhälistöstä edes alemmalle keskiluokan tasolle. Ja kyllähän jotain kummallista kapitalismissa on, että ihmiset kaipaavat Neuvostoliittoa ja Stalinia.)

Jääpalloa-novellin sankari Burkov on muurautunut omaan moskovalaiseen kuplaansa. Novellissa tulee viekeällä tavalla hänen taustansa. Burkov on kotoisin Abakanista ja oli tottunut kalastamaan Jeniseistä. Siksi vaimon Moskovan lähimetsistä keräämät sienet eivät tuntuneet miltään. Moskova-joki oli hänelle kuollut ja metsät tyhjiä.

Vähän sama kuin se intensiteetti, jolla inhoan näre-sanaa. Näre on nihkeä, tumma, ahdistunut ja masentava. Muualla on kaikki niin paljon paremmin. Toki en osaa paikantaa, missä muualla on. Se on vain poissa.Täältä.

Burkov tekee jotain radikaalia ja ennenkuulumatonta. Hän lähtee tsekkaamaan firman yhteistyökumppania Moskovan ulkopuolelle pienelle paikakunnalle, Noginskiin. Vähän sama fiilis tuli, kun luin Michel Houellebecqin Maastoa ja karttaa. Houellebecqin romaanihenkilö muurautui isoisänsä taloon jossakin Ranskan maaseudulla ja tuli kymmenen vuoden päästä ulos. Kaikki oli muuttunut. Ihmiset ovat eläneet elämäänsä sillä aikaa ja kehittäneet jopa elinkeinoja.

Noginskissakin ihmiset ovat itsepintaisesti eläneet ja tehneet lapsia, kasvattaneet ne nuoriksi, innokkaiksi jääpalloilijoiksi. Ihan moskovalaisen keskiluokan tietämättä! Burkovin mielessä viivähtää, kuinka hän matkusti 1990-luvun puolivälissä Kljazmaan taiteilijaystävänsä luokse - siinä vaiheessa kiljuin, minäkin liikuin sellaisissa piireissä Pietarin ympäristössä silloin! Ystäväporukka keräsi rahaa keskuudestaan nyyttäreihin ja paistoi šašlikia. Oli näyttelijöitä vailla rooleja, bisnesmiehiä vailla bisnestä, kirjailijoita vailla julkaisuja, muusikoita vailla esiintymistilaisuuksia. Kaikki olivat nuoria ja muualta kuin Moskovasta.

Burkovin piiri lauloi kansanlauluja (katontekijät soittivat kitaraa ja lauloivat), kaksi guslinsoittajaa messusi bylinoita, näyttelijät lausuivat Brodskin runoja (veljekset Alpo ja Arto Ollila lausuivat minulle Arto Paasilinnaa ulkomuistista). Sitten ilmaantui lapsia (minulle ja Leonidilla Maria ja Anna, Emmalle ja Juralle kolme kappaletta), aina vain enemmän hankkeita, piiri supistui ja loppujen lopuksi katosi.

Jääpalloa-novellissa ei tapahtunut paljoa mitään, mutta teksti oli tihentynyttä. Burkov vain otti paikallisjunan! ja matkusti Moskovasta Noglinskiin, toiseen todellisuuteen, tavisten pariin ja kohtasi nuoria jääpallotyttöjä. Burkov murtautui ulos omasta todellisuudestaan eikä ollut puoli päivää kestäneen työmatkan jälkeen enää entisensä.

Ei sen väliä, että jääpallotytöt näkivät Burkovissa vanhenevan ja eltaantuneen pedofiilin. Hui hai!

(Alaotsikko puhuu evankelioimisesta. Harmittaa, kun kommunistitoveri halusi poistaa blogistani nimensä, koska piti nimen mainitsemista leimaavaana. Olin oikeasti innoissani ja muistelen tapausta vieläkin. Kommunistitoveri antoi minulle mahdollisuuden kirjoittaa Raamatusta ja uskosta. Hän antoi minulle ensimmäisen mahdollisuuden evankelioimiseen! Eikä tämä ole vittuilua, vaikka tiedänkin, että hän taistelevana ateistina repäisee nyt ihokkaansa siitä, että mainitsen sanan evankelioiminen. Kuuntelin Patrick Tiaista Sari Valton ohjelmassa ja voi, että miten tykkään tyypistä. Saarnamiehen palo ei ole himmennyt mihinkään hänestä.)

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi