Jeltyševit, erään perheen rappio

Neuvostoliitto kaatui, neuvostoihminen loppui, tuli kapitalismi, tätäkö te jumalauta haluatte?

ma 26.11.2018

Pakkohan se oli lukea Roman Sentšinin romaani Jeltyševit, erään perheen rappio loppuun kerralla, kun olin päässyt kirjan vastenmielisemmäksi luulemistani kohdasta. Vieläkin vastenmielisempia kohtia tuli matkan varrella lisää. Suoritin urakan Aaron tähden ja sen tähden, että romaanin on kääntänyt Kirsti Era.

Mitäs minä nyt tähän sanoisin? Romaani on taitavasti kirjoitettu. Tulipa selväksi, että Venäjän maaseudun takapajuloissa ei asu yhtään ihmistä, jossa olisi inhimillistä lämpöä. Onneksi olen lukenut Anya Ulinichin Petropoliksen ja onneksi venäläinen piirini koostuu juuri näistä Sentšinin kuvaamista kakkosluokan ihmisroskista. Minä jos kuka tiedän, kuinka kaunokirjallisesti Sentšin tyypittelee.

Totta on, että venäläiset juovat. Totta on, että millarit raaistuvat. Kuolleet herättävät heissä vain ärtymystä. Totta on, että Afganistanin tai Tšetšenian sotarintamalla olleista nuorista miehistä saattaa karista kaikki inhimillinen. Totta, totta ja totta. Mutta ei ole pelkästään yksi totuus näissäkään kohtaa.

Kirjailijan pitää kirjoittaa se, mikä kirjailijan pitää kirjoittaa. Eihän minun olisi ollut pakko lukea. Tekipä mieleni kirjoittaa, että vast´edes luen vain venäläisten nykynaiskirjailijoiden teoksia. Ei välttämättä onnistu. Tilasin Jevgeni Vodolazkinin Arsenin neljä elämää Iisalmeen. Luulen pitäväni siitä, luinhan Fedor Dostojevskin Karamazovin veljeksiä imeäkseni siitä kuvausta Venäjän ortodoksisesta kirkkoelämästä.

Sentšinin Jeltyševeissä kirkko vilahtaa. Lähellä loppua romaanin keskushenkilöksi muodostuvan vajoavan Valentina Viktorovnan luona käy entinen kiihkeä kommunisti, nykyinen kirkkomummo, hakemassa allekirjoitusta vetoomukseen. Vetoomuksen mukaan palaneen kulttuuripalatsin tilalle pitää rakentaa ortodoksinen pyhäkkö. Tietenkin Sentšinin tarkoitus oli alleviivata entisen pikku vallanpitäjän, tekopyhyyttä, mutta minä en suostu lukemaan kohtaa niin. Minä tulkitsen asian niin, että kirkkomummo koetti pysyä ihmisenä.

Entinen kiihkeä kommunisti toimi, oli aktiivinen, koetti säilyttää arvokkuutensa. Keräsi nimiä vetoomukseen, että palaneen rakennuksen tilalle rakennettaisiin edes jotain. Ja kyllähän vaatimattomimmassakin ortodoksisessa pyhäkössä on kauneutta - vaikka vain pienessä kirkkoliinassa - papin viitassa - ikonissa. Voi hyvin kuvitella, mikä oli Bysantin pyhäkköjen vaikutus muinaisen Kiovan Rusin venäläisiin, jotka tulivat jostain mutaiselta arolta Konstantinopoliin. Kyllä siinä varmaan käy helposti kääntymys ihmisen pienessä mielessä.

Sen sijaan Valentina Vikotorovna vain vajosi vajoamistaan. Hän alkoi juoda melkein yhtä paljon kuin entinen miliisimiehensä. Lopulta hän tylsistyi ja tyytyi vain aineenvaihduntaan. Lauantaisessa Kolmessa sisaressa, en muista, kuka, taisi olla Maša kysyi, onko ihmisen tarkoitus vain syödä, juoda, nukkua ja lopulta kuolla.

Niin. Elämän tarkoitus on elämä itse. Juuri syödä, juoda, nukkua, tehdä lapsia, kasvattaa lapset, jos lapsia ei ole, olla hyödyksi jollain muulla tavalla yhteisölleen, jotta muillakin olisi mahdollisuus syödä, juoda, nukkua, ja lopulta kuolla. Ei sen väliä, vaikka olisimme vain ruoansulatusbakteeeriston kuljetusalustoja. Näin on hyvä! Amen, amen, amen.

Pääasia, että nefesh, elämän henkäys, pääsee vaeltamaan, kuten pitää.

Paras tyyppi Jeltyševeissä on Valentina Viktorovnan täti, Tatjana-mummo, jonka ilmeisesti Valentinan Viktorovnan mies päästi päiviltä eräänä lumituiskuisena iltana. Mummo löytyi seuraavana kesänä syväjäätyneenä erään aution talon kellarista. Ruumis ei edes haissut, vaikka se olikin varmasti Siperian kesässä kerran jo sulanutkin. Romaanin kertoja oli siinä mielessä epäluotettava, että lopullista totutta mummusen kuolemasta ei lukijalle kerrottu. Vihjeitä vain.

Romaani alkaa siitä, kun Valentina Vikotorovna ja hänen miehensä Nikolai Mihailovitš joutuivat häpeällisen tapauksen vuoksi muuttamaan takaisin Valentinan synnyinkylään Tatjana-tädin luokse. He joutuvat syvemmälle Siperiaan ilmeisesti tai ainakin hyvin Tuvan oloisesta kaupungista, Tuva on romaanin takakansiliepeen mukaan kirjailija Roman Sentšinin synnyinkaupunki.

Ensimmäinen talvi oli kaupunkioloihin tottuneelle keski-ikäiselle pariskunnalle vaikea. Jotenkin he kuitenkin selviytyivät. Apuna oli Tatjana-täti: "Hän heräsi seitsemän aikoihin ja alkoi liikuskella. Pukeutui hitaasti, peseytyi pitkään ja huolella, kalisuttaen varovasti lavuaarin tappia. Sytytti uunin, keitti vettä (hän ei käyttänyt sähköpannua), joi teetä yhtä pitkään ja huolella, leivän kanssa, aivan kuin olisi tuona aikana koonnut voimia koko loppupäiväksi... Eikä hän tosiaan koko päivänä juonut ja syönyt juuri mitään.... sitten hän kävi katsomassa kanoja, repäisi lehden seinällä roikkuvasta päivyristä ja laittoi lasit nenälleen lukeakseen, mitä lehden kääntöpuolella luki. Laittoi aamiaista." (Roman Sentšinin Jeltyševit, erään perheen rappio s. 65)

Tatjana-muori teki paljon kaikkea sellaista, mihin hänen taloonsa muuttanut sukulaisperhe ei kiinnittänyt huomiota. Hän osasi säilöä ja aina syksyisin hän poimi ja suolasi sienet, valmisti hapankaalit ja säilöi kurkut sekä valkosipulit. Keväisin hän tiesi, mihin aikaan oli hyvä tehdä kasvimaa.

Ehkä Jeltyševien elämän vain piti mennä niin. Alaspäin, alaspäin, alaspäin ja alaspäin. Valentinan ja Nikolain humanistipoika, Artjom - onko hänessä eniten kirjailijaa itseään - saa kaikessa velttoudessa aikaan lapsen Rodionin vähän lutkahtavan Valjan kanssa. Tietenkään ei ole ihan satavarma, onko Rodion edes Artjomin poika, mutta joka tapauksessa Artjom tulee mukaan kuvioon ja Valja uskaltaa synnyttää Rodionin. Lastentarhaikäisenä Rodion on kuin ilmetty Denis, Artjomin pikku veli, joten saattaa Rodion ollakin Jeltyševejä.

Onko loppujen lopuksi väliä sillä, kenen lapsi Rodion on? Syntyy lapsi ja kasvaa. Elämä menee eteenpäin. Nefesh, elämän henkäys, jatkaa matkaansa. Romaani on tyylilajiltaan uusrealistinen ja takakansimarkkinoijat voivat mainostaa sitä kaikille nihilisteille, joiden mielestä on cool, kun kaikki mikä ei ole paskaa, on kusta.

Romaani ei ole polittinen, kirjoitti romaanin prologisti Sanna Turoma romaanin suomennoksessa. Yhteiskuntakriittinen se kyllä on. Siitä osoituksena yksityiskohta, jossa kylän pohjavesi on annettu Energoresursin haltuun. Enää ei kylän vesipostiin saanut asentaa kasteluletkuja, jotta ihmiset olisivat voineet kastella ryytimaitaan. Neuvostoliitto oli kaatunut vuosikymmen sitten ja läpikapitalisoituminen oli tullut Siperiaankin.

Poliittiseksi romaanin olisi tehnyt se, että edes joku romaanihenkilöistä olisi herännyt apatiasta (ja lakannut kittaamasta pirtua.). Seuraavaksi tahdon lukea romaanin, jossa joku haluaa herätä kapitalismista ja alkaa ajatella sekä vähitellen toimia. Sellaisia tekstejä Venäjälläkin kirjoitetaan, kuten novellikokoelma Toisaalta, kaikkea voi sattua osoittaa. Ja sieltä etenkin kirjailija Heidi Jaatisen lempinovelli Tšerepanovin sisarukset. Kirjoittaja on Olga Slavnikova. Jospa joku suostuisi kääntämään jekaterinburgilaiselta Slavnikovalta muitakin tekstejä suomeksi.

Guzel Jahinankin Suleika avaa silmänsä oli toivoa herättävä ja tekstin sävy oli rakastava. Ihmiset joutuivat vasten tahtoaan epäinhimillisiin oloihin, mutta vaikka kaikki tuntui aivan ylitsepääsemättömältä, siperialaisen joenmutkaan ilmestyi lopulta asutuskeskus. Niin. Niinhän niitä ilmestyi. Ja sitä paitsi! Mikä olisi ollut Suleikan kohtalo kammottavan kulakkiaviomiehensä kanssa? Melko varmasti tämä olisi pahoinpidellyt Suleikan kuoliaaksi.

Suleikasta tuli romaanissa toimija, jälleenrakentaja. Sitä paitsi Suleikan tarina on kirjailijan Guzel Jahinan mummon tarina, elämä meni eteenpäin, kaunokirjallisesti, ei kirjaimellisesti, totta, Suleikalle syntyi lapsi ja lapselle Guzel, joka kirjoitti kirjan. Elämä menee eteenpäin, kuten Rodionissa, mikä hänestä sitten uusperheessä nimeltään tulikaan.

Sanna Turoma kertoo Jeltyševien prologissa, että Sentšiniä on Tšehovin lailla arvosteltu tunteettomuudesta. Aivan. Jo riittävät minulle nihilistiset venäläiset mieskirjailijat! En aio lukea Kolmea sisarta edes alkukielellä, kiitos.