Pia Valkonen

Toisaalta, kaikkea voi sattua

pe 19.10.2018

Seisoin Rosebud-kirjakaupassa keskihyllyn takana, kun kirjailijat Heidi Jaatinen ja Jouni Tossavainen esittelivät uusimpia kirjojaan toissa keskiviikkona. Tuijotin ensin vähän tylsänä eteeni ja havaitsin, että hyllyssä suurin piirtein nenäni oli kokoelma venäläisiä nykynovelleja Toisaalta, kaikkea voi sattua.

Ajattelin hämärästi, että mnjaah, semmoinenkin on suomennettu enkä minä tiedä asiasta mitään. Mietin myös ohimennen, että suomentaja ei varmaankaan ole Kirsti Era. Olisi Kirsti novellikokoelmasta jotain maininnut, kun vuosi sitten oli Lapinlahden Venäjä-seuran vieraana Hoijakassa. Aiheena oli Guzel Jahinan Suleika avaa silmänsä, mutta Kirstillä oli nippu kääntämiään venäläisiä nykyromaaneja. Hän lahjoitti ne Lapinlahden kirjastolle ja minä ajattelin, että täytyy varmaankin alkaa niitä lukea. Yksi kerrallaan kuin elefanttia syöden.

Kirsti suositti aloittamaan Arsenin neljästä elämästä. Siinä kun kääntäjän mukaan on ortodoksiaa. Niin on Marko Annalan Paastossakin. Luin Paastoa Kuopiossa Päivärannan K-Sittarin kirjaosastolla monta sivua alusta, kun odottelin Annaa. Ehdin vielä näpytellä Railille tekstarin ja Raili vastasi, että viime lauantaina Marko Annala olisi ollut livenä Facebookin ortodoksisessa kirjallisuuspiirisssä, jonka jäsenyyteen pitää saada hyväksyntä. En nyt tiedä, olenko jäsen vai en, mutta joka tapauksessa lauantaina unohdin koko Paaston.

En pukenut edes päälleni koko päivänä. Likosin omissa liemissäni keittiön sohvalla istuma-asennossa, puoli-istuma-asennossa sekä jonkin verran myös makoilin. Heidi Jaatisen Koski oli hankala kirja. Se on niin paksu, että lukemisasennoissani selkäranka vääntyi ja kylkeni tulivat kipeiksi. Matillakin oli vaikeaa. Hän joutui viettämään melkein koko päivän kanssani kotona, keittiössä ja keikkuen samalla pienellä tympeällä sohvalla.

En voi muuten ymmärtää, miksemme voi viettää aikaa tuvassa.

Matti oli kuitenkin lukemiseni apuna, sillä hän kuultuani ihmettelyjä jostain Vienan-reissusta ja suur-Suomi-jutskista, hän selvensi, että Puurusen Hannun joku sukulaismies, olisikohan ollut setä, on tehnyt Vienan reissun. Minulla oli sellainen mielikuva, että sellaiset reissut liittyvät toiseen maailmansotaan. Päätään historiattomuudelleni pudistellen Matti googlasi Ylen Areenalta minulle dokumentin, jossa inhan ministeri Jussi Niinistön inha pää mutisi, että punasotilaiden keskuudessa olisi toisella puolella Vienan-reissuja ollut jopa ihmissyöntiä. En minä sitä ihmettele yhtään. Jos nälkä on kova, tulee varmaan helposti mieleen, että mieluummin syö naapurin kuin kuolee. Niin. Jani Leinosen taideteos Kuopion taidemuseon kahvion seinällä ei jätä minua rauhaan.

Hihkuin siitä sohvalta Matille juuri Heidi Jaatisen isän kasvattaneen Paavon kokemaa Kosken sivulta 528. "Tämä on niin kauniisti ilmaistu: ´Mutta tultuaan kotiin, levättyään muutaman päivän ja noustettuaan viikon heinää seipäälle hän huomasi, että silkaa ilkeää vilkkauttaan oli Viena palanut kiinni häneen niin kuin kuva lasilevyyn.´" 

Viena ja Jyskyjärvi ovat palaneet kiinni Matinkin verkkokalvolle kuin vanhaan lasinegatiiviin, tiesin sen kyllä jo ennestään, ärsyttävintä on se, että minun mielikuvitukseni Vienan lasinegattivissa Matin sydämeen on palanut sopuisa, rauhallinen, ei vaativa, saavuttamaton, ts, täysin puhdas rakkaus.

Marian haluaa herätä. Jatkan myöhemmin.

Päätin raaputtaa omalta lasinegatiiviltani ylimääräiset hahmot Matin Vienan-reissulta pois, pois! Huis, pois, pois. Koskessa oli koskettava kohta: "Varjo, se hän oli. Hän oli ´ei kukaan´." Stiina tunsi kaunaa siitä, että on näkymätön. Tunne pusersi hänen hengityksensä, lannisti hänen ryhtinsä, sammutti hänen silmiensä kiillon. (Heidi Jaatinen Koski s. 521)

Ja joo, Kosken heikot Eino ja Eero taisivat säilyä hengissä koko romaanin läpi. Heistä ei tosin ollut mainintaa romaanin lopun kokoavassa ja sovitusta tekemässä kohtauksessa, mutta ei heidän kuolemastaankaan muistaakseni ollut puhetta. Minä vain käsitin romaanin alkupään kohtauksen, jossa Eero käy syksyllä kalpeaksi, että poika teki kuolemaa. Ja sitten muka kuoli.

Kosken alkupäässä oli ilmeisen omaelämäkerrallinen kuvaus Heidi Jaatisen joulukuusta 2015. Kello on yli puolenyön. Kirjailjan pitää kirjoittaaa lyhyitä lukuja, kättä alkaa särkeä pitkistä kirjoitusrupeamista. Hän lukee venäläistä novellikokoelmaa Toisaalta, kaikkea voi sattua.

Juuri sitä olin Kosken julkkareissa tuijottanut samalla, kun Heidi Jaatinen kertoi, että hänen sukueepoksensa kirjoituksen aikana isä teki kuolemaa ja isän kuoleminen tuli kirjaan kehyskertomukseksi.

Kirjailja kertoo, että aloitti naisten kirjoittamista novelleista. Niin minäkin. Tai en aloittanut, vaan tajusin, että olisi pitänyt aloittaa. Yritin päästä novellikokoelmaan kirjan alusta, mutta hermostuin Mihail Bulgakovin Mansetteihin merkittyyn. En edes ymmärrä, mitä Bulgakovin teksti tekee nykynovellikokoelmassa. En päässyt hänen minikertomuksiinsa mitenkään ja ajattelin, että jahas. Toistakin mieskirjailijaa koetin kokoelmassa Bulgakovin jälkeen ja mietin, onko venäläinen todellisuus sellaista, etten halua edes tietää. Kolmantena luin Roman Sentšinin Jääpalloa ja kyynisestä loppukohtauksesta huolimatta olin yllättäen ja huomaamatta lipunut novellin Noginskiin kuin viileään lampeen. Sentšinin Jeltyševit, erään perheen rappion sain Ylä-Savon subcomandantelta ja se jäi kesken. Nyt ehkä uskaltaisin jatkaa sitä, sillä Sentšin ei Jääpallossa ollut paha eikä ilkeä eikä kyyninkään.

Olen juuri lukemassa Olga Slavnikovan Tšerpanovin sisaruksia, kun selasin esiin Heidi Jaatisen pätkän novellikokoelmasta. Jaatinen sanoo pitäneensä eniten - kuinka ollakaan - kokoelman Slavnikovasta ja Tšerpanovin sisaruksissa Slavnikova tulee kuvanneeksi juuri häntä ja hänen nuorinta sisartaan sekä isää.

En jatka tämän pidemmälle Slavnikovasta, kirjoitanpahan vain että Tšerpanovin sisarukset on lumoava, minusta siinä on selvästi Ville Haapasalokin. Pitää mennä työtietokoneelle maksamaan laskuja. Keskiviikkona Kuopion-keikalla kävin kysymässä, onko Jouni Tossavaisen Kuoharit jo tullut Rosebudiin ja samalla ostin Toisaalta, kaikkea voi sattua. Se oli jossain erikoisalennuksessa.

Eilen kävimme koko poppoo Paula-siskon luona Juuassa. Sisko näytti tytöille vanhoja valokuva-albumejaan. Tytöistä oli outo ja kiehtova ajatus, että minun lapsuudenperheessäni on ollut aika, jolloin minua ei ole ollut. Sekin tuntui jotenkin miettimisen arvoiselta ajatukselta, että on ylipäätänsä ollut jokin historiallinen ajanjakso, jolloin äiti ei ole ollut olemassa, kuten myös se, että äiti on ollut vauva! Sen kaiken täytyy olla jotain varhaista neoliittikautta, kaukaista, kaukaista menneisyyttä!

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi