Pia Valkonen

Kirje

la 13.10.2018 ja su 14.10.2018

Istumme Annan kanssa Iisalmen Rossossa. Tytöt tulivat yöllä kotiin. Maria meni kaverinsa luokse kylään. Minä en eilen irronnut keittiön sohvalta. Luin Heidi Jaatisen Kosken loppuun. Vaikka olin ajatellut, että en kykene lukemaan yhtään sisällissotaa käsittelevää sen enempää dokumentaarista kuin fiktiivistä teosta, Koski vain oli pakko viedä loppuun - ja kerralla.

Romaani alkoi jotenkin petollisesti. Se oli jollain lailla ilmava eikä lukija oikeastaan olisi voinut aavistaa, mitä lopussa on. Ei vaikka kuuntelin Heidi Jaatisen eläväisen kertoman kirjastaan Rosebudissa keskiviikkona. Sanoihan kirjailija, että kirja päättyy vuoteen 1918. En kirjoita Koskesta nyt sen enempää, sanonpahan vain, että Antti Heikkisen Pihkatapissa oli yhtä koskettava kuvaus nuoresta valkoisten puolella taistelleesta miehestä, taisi olla päähenkilön ukki tai ukin isä, joka vei Varkaudesssa punavankia ammuttavaksi Huruslahden jäälle.

Tästä eteenpäin on lauantaiaamupäivällä kirjoitettua:

Perjantaina oli mukava päivä. Olin mukana lopettamassa Riistaveden-työmaata. Tein roskakuorman. Ja väsyin fyysisesti niin, että en jaksanut enää illalla Matin kanssa Ikaruksen kaasuvaijerin vaihtoon lentokonehallille. Soittelin Paula-siskolle ja kuulin äidistä taas uuden seikan, joka piirtää äidistä yhä tarkempaa kuvaa. Kuva on ristiriitainen ja vahvistaa aavistustani. Taidan olla melko lailla niin kuin meidän äiti. Ajatus ei kaikilta osin ole ihan miellyttävä.

Riistaveden työmaalla tuvassa työmaan lopetuskahveilla keskustelu laajeni uudesta työeämästä ja Demos Helsingin Työ 2040 - skenaarioita tulevaisuudesta -raportista paikallisesti tuotettuihin leipiin. Mietimme leivän eettisyyttä. Minulle maku ei ole niinkään pääosissa, kuten asiakkaallemme, joka kaiken lisäksi ja sangen sympaattisesti arveli, että itäsuomalaisilla saattaa olla tarkemmat makunystyrät tai sitten nystyröitä tiheämmässä kuin länsisuomalaisilla, kovan leivän alueen asukkailla.

Tämä kyllä käy mielessä, kun lukee Heidi Jaatisen Koskea. Teksti on aistivoimaista ja makoisaa. Jaatinen luettelee tarkasti, mitä missäkin pidoissa Kiuruvedellä syödään. Tuuren ja hänen lapsivaimonsa Stiinan häissä on tarjolla lohta ja rosollia, sianpääsylttyä ja häävieras, sulhasen veli, nautiskeleva Ananias pannaan ottamaan ensimmäinen annos pitopöydästä, jotta häävieraat voivat nähdä, miten kovasti tämä lihallisuuttaan hyllyvä jättiläinen syö.

Minä en ensisijaisesti kiinnitä leivänostossa huomiota leivän makuun, vaan siihen, että leipä tehdään Suomessa ja työpaikat pysyvät täällä. Toinen pontti on, että ostamassani leivässä ei saa olla ruismallasta. Tuntuu siltä, että leipomot saavat jostain halavalla jäteruismäskiä ja se tungetaan leipätaikinaan. Niin kuin EU:sta kuulema tuodaan Suomeen viinirypälejätemehua ja siitä tehdään esimerkiksi Valion mustikkakeittoa. Mustikkakietossa ei ole mustikkaa kuin nimeksi. Ongelmaksi huomasimme myös äskettäin Matin kanssa Vaasan näkkärin. Näkkärissä on kyllä avainlippu ja totta on, että näkkärit valmistetaan Suomessa, mutta Vaasan näkkärit omistaa Läntmannen Cerealia, ylikansallinen yritys, toki pohjoismainen tai ainakin itämerenympärinen, mutta yrityksen pääkonttori on Tukholmassa.

Eikä siinä vielä kaikki! Eniten kotimaista ruista leivissään, jos nyt oikein olen ymmärtänyt, käyttää Fazer. Ja Fazerin nettisivuiltahan ei saa enää mitään selvää siitä, mikä yhtiö on. Korostaa huimaa historiaansa, mikä on epäilyttävää. Fazer menee Demos Helsingin Työ 2040 - skenaarioita tulevaisuudesta -raportin kolmanteen skenaarioon, josta pidän toisiksi vähiten.

Skenaario 3, Taikurien talous: maailma jossa työ on vakaata, mutta työsuhteita on monia. Globaali kauppa on hälventänyt entisestään valtioiden rajoja. Vahva taloudellinen polarisaatio johtaa globaalin ja linkittyneen eliitin vahvistumiseen, mikä takaa vapaan liikkuvuuden. Kuitenkin paikalliset vastaukset polarisaatioon eroavat huomattavasti. Valtiot kilpailevat suuryritysten investoinneista, ja osa valtioista näivettyy.
Korkeimmin koulutettu 5 prosenttia väestöstä vastaa 60 prosenttista koko kansakunnan arvonlisästä, pääomatuloja on paljon ja suuri osa väestöstä on tuen nettosaaja.

Minun lempparini on raportin toinen skenaario: Taipuisat tekijätyypit: maailma, jossa työ on episodista, työaika vähenee ja työsuhteita on paljon.

Kaikkein vähiten pidin ensimmäisestä skenaariosta Kunnialliset puurtajat: siinä työ kuuluu hallittuun arkeen. Työ on vakaata ja työsuhteet tasaisia: uusi kansallisvaltioiden aika, korkea työllisyys, pienet palkkaerot, yleisesti matala palkkataso, eläkkeelle siirrytään joustavasti ja palkkatulo ei nouse.

Raportissa arvellaan, että yksikään skenaarioista ei toteudu sellaisenaan. Minä ainakin toivon, että emme palaa kunniallisten puurtajien aikakauteen.

Ehkä voisimme jopa siirtyä suoraan marxilaiseen utopiaan: "Asiahan on nimittäin siten, että heti työnjaon päästyä alulle itse kullekin tulee jokin määrätty yksinomainen toimintakehä, jossa hänen on pakko pysytellä tai josta hän ei pääse ulos; hän on metsästäjä, paimen tai kriittinen kriitikko, ja hänen on pysyttävä sinä, jollei hän tahdo menettää toimeentuloaan – kun taas kommunistisessa yhteiskunnassa, jossa kenelläkään ei ole mitään yksinomaista toimintakehää, vaan kukin voi täydellistyä mille alalle tahansa, yhteiskunta sääntelee yleistä tuotantoa ja juuri sen kautta luo mahdollisuuden tehdä tänään tätä, huomenna tuota, aamupäivällä metsästää ja iltapäivällä kalastaa, illalla hoidella karjaa ja syönnin jälkeen kritisoida, aivan kuten mieleni tekee, ilman että olisin aina metsästäjä, kalastaja, paimen tai kriitikko.” (Karl Marx, Pääoma, s. 91-92 työnjaon yhteiskunnasta)

Rakastan tuota kohtaa, vaikka se olisikin Engelsin jälkikäteen Pääomaan ujuttama parodia, kuten väitetään.

Lauantaina aamulla kirjoitin tällaisen viestin:

Lauantaita, sain viikolla aikaan vain aihekentän tekstin. Olen nyt joussut työmailla apurina ja lähtö on ollut jopa kello kuusi täältä ja herätys kello viisi. Rautalammin museon yhden puurakennuksen alapohjassa tuli ryömittyä ja ojenneltua Matille sähkösahoja ja kattohuovan palasia. Vaihdettiin (siis me! juu niin me!) lattian kannatuspalkkeja . Osa oli lahonnut.

Oli yksi elämän hurjimmista kokemuksista se.

Mukava muuten sulle kuvata näitä asioita. On jotenkin ihanata, että mulla on ihminen, joka tietää, mitä on mennä nelinkontin ja vieläkin matalammalla alapohjan murassa ja toivoa, että vastaan ei tule kissanraatoa tai -luurankoa.

Kummallista. Siellä oli oikeastaan kuin pesässä. Lämmintä ja oudon turvallista, vaikka ensin suorastaan pelkäsin ryömiä kuistin alta sokkeliin tehdystä reiästä alapohjan alle.

Ja sitten keskiviikkona oli kulttuuripäivä. Käytiin Miettisen Railin kanssa Kuopion taidemuosella taidevartissa ja tutustuttiin teokseen nimeltä Panaman paperit. Hm, nyt on pakko googlata, kenen se on. Niin se on Roland Perssonin ja taideteoksen nimi on tarkalleen ottaen Panama papers. Sen jälkeen mentiin Heidi Jaatisen ja Jouni Tossavaisen kirjanjulkkareihin Rosebudiin siihen kauppahallille. Raili on syntynyt muuten jossain Sonkajärven .... odotahan Pajusenmäellä... olikohan se Pajusenmäki? Joka tapauksessa jossain siellä teillä päin korvessa. Me perustettiin Matti Pulkkisen muistoseura ja joo, koetetaan saada joku kirjoittamaan Pulkkisen elämäkerta. Ei oikein edistys se elämäkertahomma.

Niin XX:n terveisiä piti sulle kirjoittamani. XX:n tytär on nyt naimisissa meidän entisen työmiehen kanssa. Ja ottivat ZZ:n sukunimen. ZZ:t saivat viime keväänä pojan. Asuvat  pienessä, viehättävässä ja ehdottoman idyllisessä talossa maalla. Heillä on ainakin kaksi valtavaa koiraa. Hm. Olikohan ne tiibetinmastiffeja vai mitä. Jotain sellaisia valtavia kuitenkin.

XX lienee edelleen siellä YY:ssä joku johtava xyz. Siksi mulle oli kauhean iso juttu puhua XX:nKANSSA JA PUHUIMME SINUSTA!!!!! Minäkin liityn edes jotenkin johonkin täällä!!!!! Kun sen koko päivän olin joutunut ikään kuin raivaamaan hampaat irvessä omaa tilaa Matin varjossa. XX tietenkin miettii, pitäisikö hänen muuttaa lähemmäs ZZ:oja ja kertoi tyttärensä syntymästä, lapsuudesta ja tyttärensä mummosta ja kaikesta sillä tavoin kuin eivät TÄKÄLÄISET KOSKAAN KERRO MITÄÄN .

Ihan valtavasti tykkäsin siitä ja hetki oli minulle tosi tärkeä.

Miten teillä muuten menee? Meillä menee Matin kanssa vaihtelevasti. Nyt ihan jopa hyvin, kun kuljen työmailla.

Pia

Heti, kun olin kirjoittanut yllä olevan, tuli mieleen perjantai eilisestä viikko sitten, jolloin kapusimme Pisalle Rythin Pentin metsäkurssin kanssa. Kun olimme päässeet Pisan laelle, alkoi hervoton lumisade. Märkä lumi valui selkäpiitä pitkin kuin pompahtelimme alas vuoren sivua. Kävelin alas yhden hirmu herkän ihmisen kanssa. Tämä kertoi, miten hänellä oli suhde alkanut nykyisen vaimonsa kanssa.Tarina on niin kaunis, että siitä saisi novellin.

Laskeuduttuamme Pisan vuorelta istuimme metsäkurssilaisten kanssa sikäläisen metsästysseuran laavun pihalla. Itse laavu oli ymmärrettävistä syistä lukossa, mutta sen edessä oli makkaranpaistopaikka. Lumi valui ja valui ja meitä alkoi naurattaa. Arne Hölzhle tuumasi, että vähän kummallisia harrastuksia meillä ja minä lisäsin, onko tämä olevinaan mukavaa. Koetin saada soijamakkaroita pysymään paistokepin päässä ja kun ne eivät pysyneet, söin haaleita soijamakkaroita. Eivät ne kovin hyviä olleet, mutta pääasia oli tunnelma ja nuotion ympärysjutut. Tulin katsoneeksi esimerkiksi, kuka omistaa Turun Sinanpin. Se kyllä tehdään nykyisin Suomessa, mutta omistaja on Unilever. Sanoin, että seuraavaksi ostan Auran Sinappia. Sen omistaa Oy Lunden Ab, mutta on sekin parempi kuin Unilever, joka oli jo 1980-luvulla tietoisen kuluttajan oppaan mukaan ylikansallinen pahis, melkein yhtä paha kuin Nestlé.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi